Mummojen laji

McDougall (2009) tekee legendaa rarámuri-intiaaneista – ja myös urbaanimman maailman parhaista juoksijoista… joista monet ovat varsin kaheleita… mutta poikkeuksetta rakastavat lajiaan. Vielä enemmän legendaa kehittyy, kun parhaista parhaat onnistutaan houkuttelemaan samaan kilpailuun rarámurien kotikentälle Meksikon Kuparikanjoniin.

Rarámurit eivät venyttele tai käytä lisäravinteita ja heidän juoksujalkineensa ovat äärimmäisen pelkistettyjä (video – ei mitään klompsukenkiä). Lapsena intiaanit pelaavat juoksuleikkiä, jossa osanottajien tasoeroja tasoittaa pallon potkiminen vauhdissa varsin rajussa maastossa. Aikuisena (vauhti-) leikittely jatkuu ja matkat pitenevät – touhu muuttuu melkoisen rankaksi ulkopuolisen silmin. Juoksukilpailut ovat rituaaleja, joiden avulla ei tarvitse sotia. Hyvä idea, rauhoittaa kummasti, kun ensin juoksee vuorokausitolkulla pitkin ja poikin kanjoineita. Juoksemisen lisäksi rarámurit myös juopottelevat paljon, mutta en nyt tiedä onko se niin hyvä idea.

Juoksua satoja kilometrejä putkeen autiomaassa ja vuorilla? Huh, rauhoitutaanpa nyt toviksi ja eläydytään hetkeksi arkisen ahertajan elämään, työhevosen, joka nyt vaan sattuu harrastamaan maratoneja ja triathloneja ja pakertaa työkseen menestyskirjoja (Murakami 2009). Tavalliselle tallaajalle voi jo sadan kilometrin juoksukilpailu ottaa lujille fyysisesti, ja henkisesti pitkään vielä jälkeen päinkin.  ”Menin läpi kiviseinän. Sen jälkeen minun ei tarvinut ajatella. Tai tarkemmin, ei ollut tarvetta tietoisesti ajatella, ettei ajattelisi.”

Rarámureilla naisten juoksukisat ovat lyhyitä (60-80 km) ei siksi, että naiset olisivat huonompia, vaan koska vauvat vaativat huolenpitoa. Pitkän matkan juoksu on tasa-arvoinen laji: naiset ovat yhtä hyviä (tai parempia) kuin miehet. Eikä ikäkään paljon paina kun matkaa laitetaan tarpeeksi, jo tavallisella maratonilla 64-vuotiaat vaarit ovat edelleen yhtä hyviä kuin 19-kesäiset junnut (häviävät yhtä vähän 27-v. eliitille).

Naiset ovat hyviä kestävyysjuoksijoita- vanhat ovat hyviä kestävyysjuoksijoita – ihminen ylensä on hyvä kestävyysjuoksija (Bramble ja Lieberman 2004). Olemme loistavasti sopeutuneita pitkään hitaaseen juoksuun. Juoksijoita viehättää ajatus, että pitkän matkan juoksuun erikoistuminen on ollut ratkaiseva sopeuma ihmisen evoluutiossa (Holmén 2009). Miksi ihmeessä? Pohdinnan paikka tiedeblogissa (ei vielä valmis).

Acknowledgements:
Pauli löysi kiinnostavia kirjoja. 
Disclaimer:
Ei, en ole harkinnut siirtyväni ultramatkoille.

Viitteet:
Bramble, D. M. ja Lieberman, D. E. 2004: Endurance running and the evolution of Homo. Nature 432: 345-352.
Holmén, J. 2009: Uimareita vai juoksijoita: Esi-isillä oli kiire raatojen luokse. Juoksija 9: 38-39.
McDougall, C. 2009: Born to run: The hidden tribe, the ultra-running, and the greatest race the world has never seen. Profile Books Ltd, Lontoo. 287 s.
Murakami, H. 2009: What I talk about when I talk about running: A memoir. Vintage books, Lontoo. 180 s.

Kirjailijan kuolema

“Matka on jonnekin tuloa ja jostakin kaikkoamista, tai kun se on pitkä matka, on se vain matkaa.” (1)

Veikko Huovinen hallitsi julkisuuden, toisin sanoen piti oman ja perheensä elämän visusti siitä poissa. Novelli “Tytöt” on yllättävä poikkeus, siitä saa kurkistukseen kirjailijan työhön ja perhe-elämään:

“…töitä ei synny, olemisella ei ole katetta… Kuitenkin ounastelen työtuureja. Kun on loppuun asti tympeytynyt omaan saamattomuuteensa  ja lukenut hajamielisesti ja torkkunut typerissä kuvitelmissaan, silloin sitä taas suuttuu itseensä, istuu itsepäisesti koneen ääressä eikä lähde pois, vaan tappelee ensimmäiset rivit, ensimmäiset sivut. Pääasia kunhan jotain tulee aluksi, mitä vain…” “Pojat kikattavat ja puhuvat pehmoisia…” “Ovikello rämähtää…” “…ulkona portailla hurjassa tuiskussa seisoo puolikymmentä tyttöä. Joukosta erkanee yksi…” “tajuan hänen puheestaan aluksi vain jotain sellaista, että hän ihailee minua.” “Sekunnin sisällä olen tietoinen, että vaimo ei ole kotona… eteisessä haisee paistettu pakastekala… olen tuotannossani ehkä antanut itsestäni sellaisen kuvan kuin olisin jokseenkin leikillinen ja pianpa pikkunokkelakin mies… parta on ajamatta ja olen harmaa ja pölhön näköinen…” (2) - taiteilijaelämän “glamouria” kerrakseen…

Toinen omaelämäkerrallinen poikkeus on vanhan miehen surutyö “Pojan kuolema”. Tässäkin kirjailija tuli esille vain kirjansa kautta, eikä antanut haastatteluja.

Kirjailijat ovat varmasti kyllästyneitä siihen, että heidät samaistetaan luomiinsa hahmoihin kuten Veikko Huovinen Konsta Pylkkäseen. Onhan Huovinen varmasti laittanut ”maailman menoa vähän laajemmasta näkökulmasta katselevan” hahmon suuhun paljon omia mietteitään, mutta osaa Huovinen katsella maailmaa myös vaikkapa Havukka-aholla vierailevien tutkijoiden Ojaston ja Kronbergin akateemisesta näkökulmasta. Hamsterin hahmoon voisin kuvitella paljon kirjailijaa itseään:

“nähdessään tuiskun nousevan illaksi, hän on varannut puoli kiloa savustettua, tummaa kestomakkaraa… Hän leikkaa puukollaan tai repii hampaillaan isoja palasia makkarasta ja syö… Sitten hän röyhtäisee ja murisee itsekseen jotakin valjaskoirille annettavasta kapakalasta. Viimein hän etsii vaatekaapin nurkasta geneveripullon ja nauttii sitä korttelin tai tuopillisen… Pullollinen kestää kaksi talvea, joten nuo korttelit tai tuopilliset eivät ole kovin vetäviä.” (3)

Laiska ihraveijari, siittiö ja tunturipöllöt -
suosikkikohtiani Huoviselta ja muilta.

1) Huovinen, V. 1965: Valmismatka. Talvituristi s. 59
2) Huovinen, V. 1969: Tytöt. Mikäpä tässä s. 160-165
3) Huovinen, V. 1957: Hamsterit s. 12

Projekti Lipitikipitiloppetti 2.0

Ai miten niin tunteet pinnassa?

Maaliin!

Ensimmäiset kymmenen kilometriä olin yhtä hymyä. Helppoa. Maisemat, sää, yleisö – kaikki upeita. Maltoin olla hötkyilemättä. Nyt ei tarvitse juosta täysiä.

Kympin jälkeen jalat alkoivat jo väsyä… aika pian.

Viimeiset kaksikymmentä kilometriä – no, ajattelin, että tämä on hienoa sitten jälkeenpäin. Vauhti hiipui koko ajan loppuun saakka, suunnilleen joka kilometri edellistä hitaampi (gepsistä voi tutkia tarkemmin, sain lainaan sellaisen).

Pian jalat olivat niin kipeät, että alamäet eivät enää menneetkään hyvin. Piti satsata ylä-; koko matka juosten! Abbobackenia menin silmät kiinni ja alkoi oikein itkettää. Höh, tämä on kuitenkin vaan juoksukisa, miten näin voi tunteet puskea pintaan? No, ehkä ei tarvitse analysoida ja selitellä itselleen tai muille.

Ei kisa siihen loppunut. Viimeiset neljä kilometriä on pitkät niin. 27 km kohdalla soi Foo fighters ja joku porukka tsemppasi hurjasti juoksijoita vaaleanpunaisten vappuhuiskujen kanssa. Taas liikuttui ja jaksoi liikkua hetken sen voimin. Näin amatööri voi ja saa ottaa lisäpotkua oman pään ulkopuoleltakin.

Kaksi kilometriä kestää kauan, jos siihen menee vartti.

Viimeistä ei lasketa, joten tämä on viimeinen kilsa (juoksijan logiikkaa).

Sippaaminen on eri asia, nyt on vaan jalat ihan poikki. Kiri.

Nojausta polviin, mitali. Au. Pripsiä, mustikkasoppaa – kisassa ehti suolakurkkuakin. Au. Båten avgår, mennään, bamsemumseja matkalta.

[Nostin jutun täältä. Ei noihin kommentteihin saa kuviakaan - ja on tämä uuden viestiketjun arvoinen!]

(C) S

Kaikkieipävoipa

Mietin viikko-pari sitten lenkillä:

mitä tarkoittaa kaikkivoipa? Mitä se voi?

Perinteinen probleemi ensin: voiko kaikkivoipa tehdä niin ison kiven, ettei jaksakaan tönätä sitä?

Toinen perinteinen: voiko kaikkivoipa tietää etukäteen kaiken mitä itse ikinä tekee (ja eikö se ole mahdottoman tylsää?)

Helpompi(?): voiko kaikkivoipa muuttaa menneisyyttä? Rukoillaanko sellaista? *

Menneisyyden muuttaminen on yllättävän kinkkistä, jos mennään nyt(?) potkaisemaan pientä kiveä joka oli jossain kaksisataa vuotta sitten, ei esimerkiksi ketään meistä ei olekaan olemassa, nyt.

Tai ei oikeastaan tarvita edes kahtasataa vuotta. Riittää jos tönätään jotain atomia sekunti sitten.
Sittenkään esimerkiksi ketään meistä ei ole olemassa. Nyt. Jotain ensin hyvin samanlaisia tyyppejä on kyllä tietysti, mutta matkalla kohti tyystin erilaista tulevaisuutta. Ei tule vaikkapa samoja lapsenlapsia, ei.

* Lisäys 22.10.2009. Luulen, että useimmat ajattelevat, että menneisyys on betonissa, sitä ei käy muuttaminen. Ainoa syy märehtiä menneisyyttä on tulevaisuudessa, jos vaikka onnistuisi välttämään virheitä samankaltaisen tilanteen toistuessa. Kiintoisa lisäkompa pohditavaksi menneisyyden muuttamista halajavelle on, että, sikäli kuin aikaa voi ymmärtää, yhden menneisyys on toisen tulevaisuutta – ei täällä pallolla, kun täällä kaikki ovat käytännössä paikoillaan toistensa suhteen, mutta yleisesti.

Perheellisen on pakko yrittää…

… jotain muuta kuin juoksua.

Uudessa Juoksija-lehdessä Janne Holmén ei vielä puhu lopettamisesta (Holmén 2009).

Mutta niin vain mies jättää jäähyväiset juoksu-uralleen – kotisaarelleen tällä kertaa sattuvissa ja parhaillaan kisattavissa saarten kisoissa.

Aiemmin Holmén oli ilmoittanut lopettavansa, jos häntä ei pidetä apurahan arvoisena urheilijana. Ei pidetty.

Napeilla pelataan: “…kestävyysjuoksun budjetti vastaa kutakuinkin yhden jääkiekon liigapelaajan vuosipalkkaa” (Sinkkonen 2009).

Varmasti lopettamiseen liittyvät muutkin syyt: perhe ja työ.

Ehkä taustalla on myös tiedemiehen järkeilyä. Holmén kirjoittaa: “Maratonin nykyinen ME-vauhti – noin 2.55/km – tarkoittaa sitä, että jokainen 10 km:n pätkä on juostava lähelle 29 minuuttia. Tällöin 29 minuutin kympinjuoksijalla ei ole asia maratonin eliittiin” (Holmén 2009). Holmén haki vauhtia maratonille ratajuoksujen kautta, ehkä vauhtia ei löytynyt tarpeeksi maailman huipulle – ja Euroopan kisoissahan ei ole enää parantamisen varaa.

Ollakseen maailman paras on jaksettava uskoa, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, että on lahjakkain kaikista maailman ihmisistä, jotka harjoittelevat niin kovaa ja järkevästi, että hipovat suorituskykyjensä rajoja; tai ainakin uskottava, että ne vielä lahjakkaammat sitten kisassa syystä tai toisesta epäonnistuvat. (Lisäksi on luotettava, että muut eivät petkuta).

On oltava hullu ja järkevä yhtä aikaa. Riski on valtava, että äärimmäisen kova työ päättyy loukkaantumisiin.

Onnea tohtori Holménin uralle tutkijana! (Luonnontieteilijän näkökulmasta hyvä tiedemiestyyppi menee kyllä ihan hukkaan historioitsijana:)

Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat, myös Norjassa: viisi miestä alle 2.30 viime vuonna (Hannus 2009).

Lähteet:

Hannus, M. 2009: Kaggestadin kaava: liiat tehot lämmittävät vain hetken: värikäs norjalaisvalmentaja todistaa rakentavan määräharjoittelun voiman. Juoksija 5: 48-49.

Holmen, J. 2009: Ratajuoksusta vauhtia maratonille. Juoksija 5: 42-44.

Sinkkonen, K. haastattelu: Hannus, M. 2009: Jäähdyttelyä, mutta ei jäähyväisiä. Juoksija 5: 51-54.

Laiskajaakkovaakko ja hyppypavunvarret

Mitähän näistä kasvaa:

Lisäys 9.8.: tältä näyttää osa viljelmistä tänään. Vieressä paikallista nuorisoa kruisailemassa kulkupeleineen.

a cebada
arbyo
chullpi
chuspi
coca
confites
corñi
frejol
granada
kello
kiklicho
kulli
lentejas
misasara
moraya
oqueto
panti
paraccay
pasñu
percasencco
quinua
saosa
tarwi
trigo
uwina

(tms. nimilapuista oli vaikea saada selvää)?

Yhteensä 35 (luku ei täsmää, koska osasta oli nimi hukkunut ja joillain oli sama nimi). Jotkut olivat tosi hienoja, esimerkiksi frejolit (tms.) olivat kuin pieniä linnunmunia.

Kyse on (tietenkin) Etelä-Amerikkalaisista (tarkemman paikankin saan kyllä selville, jos nyt välttämättä vaaditte) pavuista ja muista siemenistä, paitti coca (tms.) näytti olevan pelkkiä lehtiä . Saatiin niitä tuliaisiksi pari vuotta sitten ja nyt jo kylvettyä. Tuolla niitä kasvaa pihalla.

Kävelemään

Hain kasetin, johon olen joskus äänittänyt Sigin Purppura -levystä nämä:

Sateenkaari
Tuliset vaunut
Purppura
Kävelemään
Leijailen
Paratiisikesä
Maailman myrskyt
Hyvää syntymäpäivää

Kuuntelen:

“moni hyppää pois ja tyhjyyteen ajelehtii”
“vapisevin käsin väärän nimen kirjoitamme matkakodin papereihin”
“neiti nuhruinen, keskeltä nokkosten, paiskaa kiven ladon seinukseen”
“kun kuolen, kenkäni sä saat, ne mustat ja kuluneet talvisaapikkaat”
“pois enää osaa en ja pois enää tahdo en”
“tämä kesä on ehkä nuoruutesi viimeinen”
“tuuli nukkuu sylissä sotilaan, ei saa herättää sitä milloinkaan”
“lailla hiekanjyvän pienoisen tahdon kenkääsi kutittamaan”

Latua käyden ladun on vanki

… vapaa on vain kantohanki *

Voi veljet! Olosuhteet olivat niin täydelliset kuin kohtuudella voi toivoa. Häikäisevä auringonpaiste ja hanki kantoi.

Sauvojen mukana roijaaminen olisi ollut suorastaan tyhmää. Tyhmää oli myös mennä ensin yksi kierros uran viertä seuraillen (piti tietää vauhtinsa, ilmeisesti numerot on tärkeitä). Hienointa oli kruisailla järvenselkää juuri siitä mistä lystäsi.

Lähtökohdat huomioiden tunnelma oli täysin vertailukelpoinen yhteen upeana muistiin painuneeseen hankikantolenkkiin Kilpisjärvellä (uuden vuoden aikoihin 1994-95, tai sitten vuotta aiemmin, tuon ajan harkkapäiväkirjat ovat varsin niukkasanaisia; eivät liikoja tuntemuksilla hehkuttele)… Tuohon vuodenaikaan joku ottaa lappiin kolmemetriset metsäsukset, mutta tuolloin saattoi viipottaa kilpureilla Jehkatsia (Jäehkkas) ylös ja alas mielensä kyllyydestä. Kunpa pääsisi sellaiseen kuntoon, ettei pienempiä tuntureita huomaakaan.

Grr:
22.3.2009 9.25(!) Aulangonjärvi. Hankikanto, (jäiselle) uralle turha mennä, rannassa vähän liikaa “fossiloituneita” kelkkojen ja pilkkijöiden jälkiä, mutta keskellä järveä oli sileää hankea. 11½ km, 51 min (alkuun kierros 5 km 22 min).

*Kustomoimaton runo: Hellaakoski, A. 1946.

Tyyli on vapaa

Kekkasin tossa äsken mennä perinteistä tyyliä (siinä touhussa tarvitaan sauvat, mutta – kirjoitan silti)!

Numerot: 20.3.2009 13.25: Aul 6½ perint. +1C (yöllä -10C). Aika hyvin piti – voiteet toissavuodelta (ihan totta, viime talvena pertsan kalusto ei ollut ainakaan käytössä enkä varmaan voidellutkaan). Syke k.a. 156 (max 167), suunnilleen sellaista kuin pitää, ei pomppaa taivaisiin. 6½ km, 39 min (ei ole oikein referenssiä, mutta ei vauhti päätä huimaa).

Yliopistolaki on painettu paperille…

Onkohan historioitsija Janne Holmén saanut rahoitusta järjestymään nuoremman tutkijan työhön? Toivotaan, juoksijana Euroopan mestari ei ole opetusministeriön mukaan riittävän hyvä urheilija-apurahaan (1), ei myöskään Holménin olympiamaratonilla kukistanut Francis Kirwa.

Tekevätkö urheilija-apurahoista päätökset samat tyypit, jotka tuuppaavat yliopistojen päätäntävaltaa ulkopuolisille “asiantuntijoille”, latelevat Aalto(-paf) korkeakoulusanahelinää ja, eilisen lehden mukaan, suunnittelevat korkeakouluhin kaikille pakollisia ulkomaan opintoja?

No joo, se politiikasta, siirrytään J:n muihin juttuihin.

Holmén osaa yhdistää tieteen ja urheilun hienommin kuin olen kenenkään muun nähnyt tekevän. Punnittua puhetta on tällä kertaa vuoristoharjoittelusta (2).

Hyvä, että uusia hiihtolajeja ideoidaan, mutta kaikki ideat eivät ole hyviä. En katsonut viimeisimpiä kisoja (niitä on liian usein), mutta voin kuvitella, että yhteislähdöt olivat aika tylsiä, peesaaja hyötyy lajissa niin paljon (3). (Joskus oli hienoa seurata viidenkympin kisojen väliaikoja paperin ja värikynien kanssa.)

Pitkän linjan urheilutietäjä haukkuu asiatonta doping-kirjoittelua (4). Varmaan aiheesta, mutta kai teilattava opus pitäisi lukea vaikka hiukset päästä loppuisivat (5).

Hannuksen mielimatka on 800 m (4). Minunkin penkkiurheilulajeistani kasi taitaa olla – heti maratonin jälkeen – kakkossuosikki. Kahteen urheilukentän kierrokseen mahtuu sopivasti taktiikkaa ja raakaa revitystä ja olisiko turha toivoa, että laji olisi sopivasti kestävyys- ja nopeuslajien puolivälissä niin, ettei epoilulla tai hormonien voimalla pärjäisi (ja molempien aineiden kanssa puljaaminen olisi harvinaista)?

(1) Paunonen, A. (toim.) 2009: Risuja! Juoksija 2: s. 10.
(2) Holmén, J. 2009: Vuoristo vaatii kuntoa ja järkeä. Juoksija 2: s. 44-47.
(3) Anttila, S. 2009: Suomen hiihto uuteen aikaan. Juoksija 2: s. 41.
(4) Hannus, M. 2009: Norsu porsliinikaupassa. Juoksija 2: s. 66.
(5) Hutchings, E. (toim.) 1992: Judging books by their covers, teoksessa “Surely you’re joking mr. Feynman!”: adventures of a curious character as told to Ralph Leighton. Vintage. S. 288-302.