Suksihiihtelyä

Otsikon mukaisesta päivityksestä onkin jo tovi, kausi alkoi tänään.

Hiihto on teknisesti niin monimutkainen laji, turha monimutkaistaa sitä enää sauvoilla (paitti jos ei muuten jaksa). Heitin sauvat jossain vaiheessa hankeen ja heti oli helpompaa. (Katso huomaatko kilometriajoista missä vaiheessa sauvat lensivät pois.)

Rannekello keskustelee avaruuden satelliittien kanssa niin, että jälkeenpäin voi tarkistaa hiihtolenkistä missä tuli mentyä, mitä vauhtia, paljonko oli nousua ja laskua… Kuka olisi arvannut 15 vuotta sitten, että tällaisia laitteita on käytössä edes joskus saati meidän elinaikanamme?

Grr, numeroita:
km aika
1 4:55.5
2 4:45.8
3 4:27.3
4 5:00.2
5 4:54.8
6 4:52.0
7 4:56.6
8 4:34.4
9 5:47.0
10 4:50.4
11 4:33.7
12 4:32.3
13 4:42.8
14 5:38.0
15 3:40.0 (0,76 km)

“Grr, lisää numeroita ja kartta”?

http://connect.garmin.com/activity/144795795

Minimalist poems

Variations on a theme, a haiku and an end-rhymed poem:

Toes need no dropping
I am running in the snow
Blood circulation

//

Zero dropping,
I am hopping
through the snow.
Blood needs to flow.

Paljain jaloin juoksu talvella – fiktiota ja faktaa

Mitenhän kävisi, jos vaikka joidenkin tyyppien sauna palaisi ja he juoksisivat pakkaskelillä umpihangessa useiden kilometrin matkan öisessä metsässä (välillä pysähdellen esimerkiksi lepäämään tai ampumaan susia…)? Jos näitä tyyppejä olisi vaikka seitsemän, niin paleltuisiko osa seitsemästäkymmenestä varpaasta amputointikuntoon?

Seitsemän veljeksen juoksu Impivaarasta Jukolaan on fiktiota. Faktoja paljasjalkajuoksusta pakkasessa on vaikea löytää. Ilmeisesti touhusta yllättävän helposti seuraa jotain muutakin kuin ohimenevästi nipisteleviä varpaita, koska kyllä kai sitä muuten useampi hullu suomalainen harrastaisi? Maailmalta ja internetistä löytyy joitain yksittäisiä raportteja paljain jaloin juoksemisesta oikeasti talvisissa oloissa, mutta tosi vähän. Varoituksen sanat ovat varmasti paikallaan.

Missä rajat ovat? En tiedä, enkä niin hirveästi halua kokeilla (ja vetäydyn vastuusta koskien kaikkea, jos joku muu tämän jälkeen haluaa).

Unohdetaan ensin kaikki asiaa monimukaistavat tekijät, umpihanki, loska, tuuli, karkea lumi, suolatut tiet ja alijäähtynyt vesi ja sellaiset – oletetaan selkeä pakkaskeli, puhdasta pehmeää lunta, mutta ei niin, että jalka uppoaa lumeen (aurattu ja hiekoittamaton tie tai vastaava) – ja vaatetta päälle niin, että muuten ei taatusti tule kylmä, jalkaterät vain ovat alttiina pakkaselle ja jalkapohjat lumelle.

Näillä oletuksilla viiden minuutin spurtti kolmenkymmenen asteen pakkasessakin on varmasti turvallista (sellaista lienen joskus tehnyt). Luulisin myös, että vartin lenkki viiden asteen pakkasessa ei ole vaarallista, jos ei pysähtele ja ihmettele, vaan pysyy liikkeessä. Entä 15 minuuttia 15 asteen pakkasessa? En tiedä. Veikkaisin, että se on siinä rajoilla, että jalkapohjiin alkaa helposti tulla ainakin pinnallisia paleltumia ja jälkeenpäin vesikelloja.

Pakkasessa paljain jaloin juoksemisen isoin riski on, että se ei välttämättä tunnu oikein miltään ja silti touhussa voi vahingoittaa itseään – jalat muuttuvat tunnottomiksi ja elimistön varoitusmerkit vaimentuvat nopeasti. Pinnalliset paleltumat eivät ollenkaan välttämättä ole jälkeenpäinkään yhtään kipeitä, joten nekään eivät varoita lähtemästä pöljäilemään uudestaan.

Aika tutkimatonta näyttäisi olevan myös, missä määrin kylmässä paljain jaloin juoksemiseen voi tottua ja fysiologisesti sopeutua. “…olivatpa he ennen, vallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin, tunnit pitkät.” Tunnit pitkät? Onko mahdollista juosta tunteja umpihangessa ilman vakavia paleltumia? En tiedä. Onko A. Kiven tietämys ihmisen fysiologista samalla tasolla kuin tietämys susien käyttäytymisestä…?

Pakkasessa pakenevat veljekset (sen lisäksi, että pysähtyvät ampumaan niitä susia) lepäävät kesken pakomatkan ja seisoskelevat lumisella kalliolla. Ei kannattaisi. Hypotermian riski kasvaa suuresti kaikesta pysähtelystä. Kaksi tyypeistä aina myös ratsastaa, ei ehkä kannataisi sekään, vaikka hevonen alla vähän lämmittää ja omin jaloin liikkuessa uhkaavat paikalliset paleltumat. Ihmisen lämmöntuotto pelaa paljon tehokkaammin niin kauan kuin pysyy liikkeessä. Huonosti käy äkkiä, jos melkein alastomana jää pakkasessa seisoskelemaan. Susihukkaa ei tarvitse talvisessa metsässä pelätä, mutta lämmönhukkaa kyllä!

Offtopiciksi menee, mutta pakko kirjoittaa: Seitsemän veljeksen antama kuva susista (ja mitähän siellä olikaan karhuista?) on ärsyttänyt minua aina. “Verijanoinen” susilauma jahtaa yöllä lumihangessa juoksevia ihmisiä? Joopa joo, ja sitten pelastutaan ampumalla ja haavoittamalla yhtä sutta. Just. Yhtä uskottavaa kuin, että jos koiraisä, emo tai jokin niiden pennuista haavoittaisi itseään piikkilankaan ja muut perheen jäsenet hyökkäisivät oitis “murharähisten” sen kimppuun, “tempoelesivat kappaleiksi” ja sitten “riuhtoen atrioitsisivat”.

Joo, joo, romaanin sudet ja lumihankijuoksu pitäisi tietysti ymmärtää vertauskuviksi ihmisen elämässään kohtaamista vaaroista ja koettelemuksista, mutta en halua ymmärtää. Jos Seitsemän veljestä muilta osin on realistinen romaani, niin ei eläinten käyttäytymistä tarvitsisi kuvata päin seiniä. Susia on muutenkin tölvitty, pelätty ja tapettu ihan tarpeeksi. Kuinkahan asenteisiin on vaikuttanut se, että suunnilleen jokainen koululainen on pistetty lukemaan romaanista tämäntasoista “luontokuvausta” (ja kun on luettu, on pidetty koe).

Suomeksi kiitos

Nyt on hyvä tilaisuus yrittää vakiinnuttaa harrastuksen terminologiaa ja keksiä hyviä suomenkielisiä ilmaisuja juoksemiselle (ja kävelemiselle ja seisoksimiselle) paljain jaloin ja kengissä, joiden kanssa olo tuntuu mahdollisimman paljon samalta kuin oikeasti paljain jaloin. Millä nimellä kutsua kenkiä (ja sandaaleja), joissa ei ole jalkaa tukevia tai ohjaavia rakenteita eikä iskunvaimennusviritelmiä ja joiden pohjat ovat hyvin ohuet tai muuten ovelasti sellaiset, että paljasjalkafiilis säilyy? Entä tämä kenkien olennainen ominaisuus, että kantapää on yhtä matalalla kuin päkiä; englanniksi termi on zero drop, mikä olisi yhtä sähäkkä ilmaisu suomeksi?

Toiseksi parhautta

Vibram fivefingers kso

Kso:t tulivat. Laitoin tämän jutun otsikoksi ensin että “Parhautta”, niin hyvin Kso:t jalkaan solahtivat ja niin hyviltä ensimmäisissä koetassutteluissa tuntuivat. Muutin otsikkoa, koska Fivefingersin Speed-malli pärjäsi perusteellisemmassa testissä omalla kohdallani paremmin. Testaajien pienen määrän (N=1…) vuoksi, tuloksesta ei kuitenkaan voi vetää yleistyksiä. Veikkaisin, että sellaisen juoksijan mielestä, jolla on keskiverto tai leveä jalkaterä ja joka asuu jossain huitsin kaliforniassa tms, Kso on yhtä hyvä tai jopa parempi kuin Speed. Jos jalkaterä on kapea, Speedin saa nauhojen ansiosta istumaan Kso:ta paremmin. Jos asuu Suomessa ja on talvi, Speed voittaa Kso:n pitävämmällä pohjakuviollaan.

Olennaismmassa asiassa eli juoksutuntumassa en Speedin ja Kso:n välillä yhtä aikaa kokeiltunakaan huomannut mitään eroa. Hyvältä tuntuivat ja hyvin tuntui aina mitä tassun alla oli (Speedien ja Bikiloiden samanaikaisessa vertailussa huomasin eroa).

Uudet kengät

Talvisissa oloissa Kso on hiukan liukkaampi kuin Speed, niin kuin vähäisemmästä pohjakuviosta saattaa arvata. Eteenpäin niillä kuitenkin yleensä pääsee ihan hyvin; Paljasjalkatyylillä liukkaus haittaa vähemmän kuin kantapääharpalla.

Ensimmäisellä lenkillä Kso hiersi! Ihan vähän, mutta kuitenkin niin, että huomasi. “Ei kai siinä mitään, niinhän uudet kengät usein tekevät”? Kyllä, mutta olen tottunut siihen, että Fivefingersit eivät hierrä. Ne pitää voida ottaa kaupan laatikosta ja lähteä saman tien kahden tunnin lenkille. Speedien ja Bikiloiden kanssa olen toiminut alkuinnostuksessa juuri niin eikä mitään hiertymiä tai muuta vaivaa ole tullut.

Vff kso ja speed. Nuolen kohdalta hiersi vähän.

Hiertymä vahvistaa ajatustani, että kengännauhat ovat hyvä keksintö. Kengän hiertymän aiheuttanu Kengän hiertymän aiheuttanutta kohtaa (kuvassa) ei saa tarranauhalla kiristettyä. Jalkani mallia “siro 43″ pääsi luultavasti hieman liikkumaan kengän sisässä. Nauhoilla kengän voi paremmin hienosäätää poikkeuksellisen kapeallakin jalkaterälle sopivaksi. Toisen tarranauhan lisääminen lähemmäksi kengän kärkeä voisi ajaa saman asian kuin nauhat.

Kso-Speed -testilenkkejä on tostaiseksi takana kymmenkunta ja yhtä kivoilta tuntuvat edelleen molemmat kengät. Kso:stakaan ei ole tullut ensimmäisen kerran jälkeen hiertymiä. Lumi ei ole ollut tänä talvena ongelma (kyllä, lunta on ikävä) ja tuntuu, että on ihan sama kummat Fivefingersit on jalassa. Mallien välisestä vertailusta olen siirtynyt testaamaan miten Fivefingersit yleensä toimivat näin epämääräisissä talvioloissa (vuosi sitten pääsi testaamaan niitä kunnon talvioloissa).

(Viimeksi päivitetty 27.12.2011)

Kso-testi jatkuu keväällä…

Holménin kolumni paljasjalkajuoksusta

Tutkijatohtori, maratonin euroopanmestari Janne Holménin kirjoitukset ovat minusta parasta mitä Juoksija-lehdessä on viime vuosina ollut. Uusimmassa numerossa Holmén puntaroi paljasjalkajuoksua (Holmén 2011).

Ennen tarkempaa pureutumista kolumniin, otan heti kärkeen esiin yhden juoksukengän valintaan liittyvä tekijän, jota Holmén ei artikkelissaan käsittele: paljain jaloin tai minimaalikengillä juokseminen voi olla hauskempaa kuin tavallisilla lenkkikengillä tai tavallisilla kilpakengillä.

Holmén kirjoittaa suhtautuvansa myönteisesti ja olevansa periaatteessa samoilla linjoilla paljasjalkaideologian kanssa. Holmén itse on juossut aina enemmän tai vähemmän ohutpohjaisilla kengillä ja mainitsee myös, ettei tiedä yhtään huippujuoksijaa, joka käyttäisi harjoittelussaan kenkävalmistajien järeimpiä malleja.

Kenkien muoviset tukipalat Holmén alkoi eräässä vaiheessa uraansa veistellä kengistä pois, niin että tukea ei jäänyt jäljelle nimeksikään. Aivan minimaalisia kenkiä Holmén ei kerro kokeilleensa. Iskunvaimennusta on Holménin mukaan kengissä aina hyvä olla, enemmän tai vähemmän juoksijasta ja alustasta riippuen. Holmén kirjoittaa myös, että asvaltilla iskunvaimennetut kengät ovat varmasti nopeammat. Tätä tukee epäsuorasti tietysti se, että tiettävästi kaikki huippumaantiejuoksijat Abebe Bikilan jälkeen ovat käyttäneet tossuja, joissa on ainakin jonkin verran iskunvaimennusta.*

Mikä kolumnissa jää käsittelemättä, on että pehmusteet ja iskunvaimennuspalat voivat olla samalla myös jalkaa ohjaavia rakenteita – ja ovat olleet juuri sitä käytännössä kaikissa juoksukengissä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Kantakorotus on mielestäni tärkein yksittäinen syy, miksi jalka ei pääse toimimaan tavallisissa juoksukengissä niin kuin pitäisi. Sijoittamalla pehmusteita kantapään alle paksummin kuin päkiän alle, askel ohjautuu kantapää edellä maahan tulevaksi. Järeimmät lenkkikengät ovat melkein pakottaneet kantapään maahan ensiksi ja estäneet (välittömän…) kivun vauhdikkaassa ja jyrkkäkulmaisessakin kantapään tömäytyksessä maahan.

Ohuimpien kilpakenkien ja paksuimpien minimaalikenkien ero on pieni, mutta helposti määriteltävissä: minimaalisessa kengässä kantapää on yhtä matalalla kuin päkiä (“zero drop“). Veikkaisin, että huippumaratoonarillekaan ei ole mitään hyötyä kenkävalmistajien kaikkiin kilpakenkiinkin ymppäämästä kantapääkorotuksesta. Päinvastoin, kantapääkorotuksen takia saattaa jäädä hyödyntämättä se viimeinen millin kymmenesosa akillesjänteen kapasiteetista.

Holmén kirjoittaa “…avojaloin ja piikkikengissä juokseminen ovat lähimain yksi ja sama asia [...] akillesjänteet joutuvat lujille…”. Sanoisin, että akillesjänteet (ja kaikki muutkin paikat) joutuvat piikkareissa lujille lähinnä, koska piikkarit jalassa juostaan yleensä lujaa (ja koska piikkareissa on ne piikit). Pidän hyvin mahdollisena, että paljaat jalat tai minimaaliset juoksukengät vähentävät akillesjänteen loukkaantumisriskiä tavallisiin juoksujalkineisiin verrattuna.

Akillesjänne venyy tasapohjaisilla kengillä juostessa enemmän kuin kantakorotetuilla, mutta niin sen pitääkin! Akillesjänne on jousi, joka antaa juoksuun vauhtia ja jousi pitää virittää ennen laukaisemista. Voimakkaalla kantapääaskelluksella juostessa akillesjänne ei ehdi virittyä täyteen mittaansa. Lisäksi jänne saa tärähdyksen joka askelella aivan omituisessa asennossa.

Edellinen ei tietenkään tarkoita, että paljasjalkailuun siirtyvät olisivat immuuneja rasitusvammoille. Holmén hyökkää olkinukkea vastaan teilatessaan väitettä, että “vammojen syynä ovat nykyaikaiset juoksukengät ja että nämä vammat katoavat heti, kun kengätkin katoavat”. Jokainen tietämäni ohje paljasjalkajuoksuun siirtymiseen korostaa varovaista alkua nykyaikaisiin juoksukenkiin tottuneille. Akillesjännevaivat eivät vaikuta olevan minimalisteiksi siirtyneiden juoksijoiden tyyppivaivoja, mutta tietyntyyppiset rasitusmurtumat ovat; mahdollisesti koska pehmeisiin ja tukeviin kenkiin tottuneissa jalkaterissä luut sopeutuvat hitaammin uudenlaiseen rasitukseen kuin lihakset ja jänteet.

Holmén suosittaa varovaista paljasjalkajuoksua pehmeillä alustoilla. Jos paljasjalkailua on vasta aloittelemassa, olen samaa mieltä, mutta vain puoliksi: varovaisesti kyllä, pehmeällä alustalla ei! Jos on tottunut juoksemaan kantakorotettujen kenkien tuudittamana väärin (pitkällä harpalla kantapään maahan voimakkaasti tökäten), tätä väärin juoksemista voi pehmeällä alustalla jatkaa paljain jaloinkin. Kova alusta auttaa uuden tekniikan oppimista, koska silloin väärin juokseminen sattuu.

Holmén kirjoittaa, että paljain jaloin juoksu ei ole luonnollista asvaltilla, mutta paljain jaloin juoksu on kai luonnollista kivillä ja kallioilla – ja ne ovat kovempia kuin asvaltti. Jalkaterä oppii toimimaan kulloisenkin alustan mukaisesti. Liebermanin ym. (2010, supplementary material 5) mukaan paljain jaloin juoksemaan tottuneilla jalkoihin kohdistuva rasitus on jopa pienempi kovalla alustalla kuin pehmeällä, joskaan mitattu ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä.

Mitä tässä tapahtuu a) juostaan b) kävellään c) sinnitellään paikoillaan epävakaassa asennossa?

Paljasjalkailuun pitää siirtyä vähitellen, mutta ei niin, että siirtyisi pikkuhiljaa ohuempiin ja ohuempiin pohjiin. Siis ei. Nimenomaan alkuvaiheessa on olennaista, että kengät ovat mahdollisimman minimaaliset (tai niitä ei ole). Vähittäinen siirtymä tulee siitä, että juostaan minimaalikengillä aluksi vain vähän kilometrejä. Jos on tottunut juoksemaan isoja määriä tavallisilla lenkkikengillä – eikä halua tiputtaa viikkokilometrejään lähelle nollaa – paksukaisilla pitää aluksi juosta suurin osa lenkeistä. (Ongelma voi olla, että se ei tunnu enää kivalta…)

Holménin mukaan tukevat kengät voisivat olla paras valinta 120-kiloiselle sohvaperunalle. Sitä mieltähän yleensä kaikki ovat, että tukeva juoksija tarvitsee tukevat kengät. Olen eri mieltä siinä tapauksessa, että tukevuudella tarkoitetaan myös vahvaa kantapääkorotusta. Pehmusteita raskastekoinen juoksija tarvitsee enemmän (joskin maailmalla on myös 120-kiloisia paljasjalkahörhöjä, joilla kulkee hyvin), mutta eikö juuri raskastekoiselle juoksijalle ole normaaliakin tärkeämpää, että jalka tulee maahan oikessa asennossa?

Paljon toistettu ohje on käyttää hitaammassa juoksussa vaimennetumpia kenkiä ja nopeammassa vähemmän vaimennettuja. (“Tietenkin”?) Myös Holmén ehdottaa laatuharjoituksiin kevyitä kilpakenkiä ja peruslenkkeihin kohtuullista iskunvaimennusta. Kun tätä nyt miettii, niin mikä logiikka siinä oikeastaan on? Eikö vauhdikkaammissa harjoituksissa jalkoihin kohdistuva rasitus ole suurempi ja iskunvaimennusta siksi tarvita enemmän? (Kilpailut ovat eri asia, niissä tarvitaan keveyttä keveyden vuoksi.)

Juoksin itse aikanaan kaikki kilpailut ja (harvinaiset) kovavauhtiset harjoitukset pelkistetyimmillä kilpakengillä mitä löysin (tuppasivat tunkemaan kilpakenkiinkin muovihärpäkkeitä ja erivärisiä EVA-palikoita). Uudella juoksu-urallani (versio 2.0) siirryin ensin tekemään lenkit kilpakengillä ja – heti ensimmäisen Fivefingers-kokeiluni jälkeen – minimaalikengillä. Myös kaikissa kilpailuissa aloin saman tien käyttää samoja minimaalikenkiä. Olisinko ollut asvaltilla käydyissä kilpailuissa nopeampi, jos jalkojen alla olisi ollut vähän enemmän tavaraa kuin kaksi milliä etyylivinyyliasetaattia plus ulkopohjat? Ehkä. Mutta kilpailuissakin minulla on ollut minimaalikengillä aiempaa hauskempaa. Kilpajuoksu tuntuu tietysti fyysisesti pahalta Fivefingerseissäkin, mutta meno on niillä vähemmän väkinäistä ja hallitumpaa, erityisesti alamäkitekniikkani tuntuu parantuneen huimasti.

(C) O'Dwyer, S.

Vauhtini juoksu-uralla numero kaksi ei vielä päätä huimaa verrattuna juoksu-uraan numero yksi, saati verrattuna Holméniin, mutta nousussa ollaan (hiukan kehäraakkina, mutta vailla force majeure -esteitä harjoitteluun).

-Nopoles (entinen nuorempi tutkija, 21 minuuttia Holménia hitaampi maratoonari)

* Vibram, hoi! Tänä vuonna jo 24 kenialaista on juossut maratonin alle 2.07 (Hannus 2011). Luultavasti useimmat heistä eivät ole pitäneet mitään kenkiä jalassa ennen teini-ikää. Sponssatkaa yksi näistä tyypeistä käyttämään Fivefingersejä.

Viitteet:

Hannus, M. 2011: Pakka sekaisin Keniassa. Juoksija 7, Tulospörssi: 3.

Holmén, J. 2011: Paljasjalkajuoksuko ratkaisu kaikkiin ongelmiin? Juoksija 7: 37-38.

Lieberman, D. E., Venkadesan, M., Werbel, W. A., Daoud, A. I., D’Andrea, S., Davis, I. S., Mang’Eni, R. O. ja Pitsiladis, Y. 2010: Foot strike patterns and collision forces in habitually barefoot versus shod runners. Nature 463: 531-535.

Sinun tahtosi ei ole sinun (toksoplasma, osa 2)

Osa 1: Kissoja jotka rakastivat rottia.

…This lack of self-control I fear is never ending, controlling, I can’t seem to find myself again*

Mitä ihmettä tarkoittaa vapaa tahto. Vapaa mistä?

Miltä tuntuisi, jos vapaa tahto katoaisi? Joku epämääräinen ajatus voi tulla mieleen, että silloin tuntisi olevansa kuin robotti tai sätkynukke, jota jokin ulkopuolinen ohjailee.  Mutta eihän se niin mene. Jos jokin ohjailisi sinua vastoin tahtoasi, silloinhan sinulla nimenomaan olisi vapaata tahtoa vaikka kuinka. Tahtoisit tehdä jotain muuta kuin mitä sinut laitetaan tekemään. Et vain onnistuisi toteuttamaan tahtoasi.

Entä sitten tilanne, jossa joku tai jokin määräilisi – ei vain mitä teet – vaan mitä tahdot tehdä? Miltä se tuntuisi? (Mieti viisi sekuntia.)

Sopivaan paikkaan aivoihin elektrodien avulla ohjattu sähkövirta saa rotan tuntemaan mielihyvää. Toisista kohdista aivoja rottaa voidaan kutittaa viiksistä, vasemmalta tai oikealta. Palkitsemalla rottia mielihyvällä siitä, että ne kääntyvät kulkiessaan aina siihen suuntaan miltä puolelta tuntevat viiksiensä kutisevan, tutkijat ovat saaneet rotat kulkemaan kauko-ohjaimen avulla aivan mitä reittiä tahtovat (koska rotat tahtovat samaa) (Talwar ym. 2002).

Onko kauko-ohjattavan rotan tahto vapaa? Taatusti siitä ainakin tuntuu, että se saa tehdä vapaasti mitä tahtoo.

Kauko-ohjattavan rotan tahtoa määrää rottaa ohjaavan tutkijan tahto, mutta mitä jos rotan tahtoa määräisikin olento, joka ei itse (tietoisesti) tahtoisi mitään? Toksoplasma on sellainen.

Toksoplasma on yksisoluinen eliö, sen tahtomiset ovat hyvin yksinkertaisia. Toksoplasman vaikutuksesta rotan tahto muuttuu: se tahtoo mennä kohti kissanhajua eikä lujaa karkuun niin kuin ennen loistartuntaa. (Katso söpö video kissasta ja rotasta.) Meneekö toksoplasman saanut rotta kissan luokse omasta vapaasta tahdostaan? Jos ei, niin kenen tahdosta sitten?

Tahdon muuttajan ei tietenkään tarvitse olla juuri aivoihin asennettu elektrodi tai niihin pesiytynyt loinen. Mikä tahansa muutos aivoissa voi vaikuttaa tahtotiloihin;  aivoistahan kaikki tahtomiset lähtevät, eikö? Aivovaurio aivokuoren etuotsalohkossa voi aiheuttaa senkin, että kaikki tahtominen muuttuu samanarvoiseksi, et tahdo mitään tiettyä asiaa sen enempää toistakaan, ja siksi yksinkertaisimpienkin päätösten teko voi muuttua suunnattoman vaikeaksi.

Mistä voisit itse tietää onko tahtosi vapaa? Tahtomisiisi voi vaikuttaa ihan kaikki mikä vaikuttaa aivoihisi, sisäpuolelta tai ulkopuolelta.  En keksi mitä sellainen käsite kuin vapaa tahto edes voisi tarkoittaa (uudelleen: vapaa mistä?). Varmaan joku pöpö on ollut aivoissa sillä, joka on mennyt koko jonninjoutavan sanaparin keksimään…

* Linkin park: Crawling

Viite:

Talwar, S. K., Xu, S., Hawley, E. S., Weiss, S. A., Moxon, K. A. ja Chapin, J. K. 2002: Rat navigation guided by remote control: Free animals can be ‘virtually’ trained by microstimulating key areas of their brains. Nature 417: 37-38

Fivefingers Speed vs. Bikila ls

Tämä vertailu tulee vähän jälkijunassa. Olen kyllä kirjoitellut tänne aiemmin kokemuksia Fivefingerseistä, mutta keksin vasta nyt, että kahta eri mallia voi kokeilla yhtä aikaa (jalkoja on kaksi, nerokasta).

Päällimmäinen kenkä voitti testin kolmen millin erolla.

Nyt sitten tiedän mallin tarkkuudella, mikä on mielestäni paras juoksukenkä, mitä olen tähän mennessä kokeillut. Erikseen kokeiltuna en ollut huomannut Fivefingersien kahden mallin juoksutuntumassa mitään eroa. Yhtä aikaa kokeiltuna eron huomasi – pienen, mutta kuitenkin sellaisen, että sokkotestissäkään tuskin olisi vaikeuksia tietää kummassa jalassa on kumpi (kokeilin tietysti molemmin päin).

Menee vähän hifistelyn puolelle, mutta Speedien kanssa meno oli lähempänä paljain jaloin juoksua kun Bikiloiden kanssa. Molemmat kengät ovat äärimmäisen mukavat, mutta se pieni hieno tunne maasta jalkojen alla on Speedeissä parempi. Ero korostuu alamäissä ja nopeammassa vauhdissa.

Piti oikein miettiä mistä ero tulee. Pohjat ovat ihan samannäköiset. Molemmat kengät taipuvat iloisesti ja notkeasti miten päin vaan. Pohjan paksuus on sama – paitsi että eipäs olekaan! Kun tarkkaan kokeilee, tuntee Bikiloissa päkiän kohdalla jotain pehmustetta. Tosiaan, netistä löytääkin raportin, jonka mukaan Bikiloihin on lisätty välipohjaan on päkiän kohdalle 3 mm polyuretaania, mutta Speedeihin ei, vaikka niin valmistajan sivulla sanotaan.

Parhaan juoksukengän valinta on minusta yksikertaista. Millä on hauskinta juosta, se on paras.* Kaikki muu on vähemmän olennaista nippelijuttua, myös se, että juoksu paljain jaloin ja todennäköisesti myös “paljasjalkakengillä” on parin Nature-artikkelin, ja näin jälkiviisaana sanoen arkijärjenkin, perusteella jaloille terveellisempää kuin juoksu tavan lenkkareilla.

Oikein hyvissä oloissa olen mennyt silloin tällöin ihan paljain jaloin, mutta jo tavallisella hiekka- ja sorapintaisella tiellä on tuntunut mukavammalta, että jonkinlaiset kengät on jalassa. Jos juoksisin usein jossain rankemmassa maastossa, voisin kaivata jotain tähän asti testaamiani Fivefingersin malleja hiukan järeämpää kenkää. Jossainhan se raja jokaisella menee. Jo ihan tavallinen suunnistusrata suomalaisessa metsässä riittäisi varmasti taltuttamaan innokkaimmankin “jokapaikan” paljasjalkailijan.

Sitten on vielä sellainen juttu, että Suomessa on talvi. Lainaan hyvää ohjetta ihan paljain jaloin juoksuun talvella: älä … Fivefingers Speedien kanssa olen tehnyt lyhyehköjä (40 min) lenkkejä 25 asteen pakkasessakin ilman sukkia, eivätkä jalat ole palelleet. Pidemmät lenkit kovassa pakkasessa ovat vielä kokeilematta. Epäilen kyllä, että loskakeli voi olla isompi ongelma kuin selkeä pakkaskeli (edit: loskakelejä tuli). Ehkä pitää hankkia talveksi hyvät varvassukat (ei puuvillaa; Injinjit?) tai jotkut Skora Formin tapaiset kengät, jos sellaisia joskus johonkin tulee ja raatsii ostaa.

* Jos jokin on hauskaa, niin sitten ihminen sitä myös tekee.

Testissä Saucony Hattori

Tiivistelmä: Saucony Hattorit ovat kivat kengät, mutta eivät yhtä kivat kuin Vibram Fivefingersit.

Ei iskunvaimennuselementtejä eikä tukia – hyvä. Aidot “nollapudotuskengät”, kantapää ei ole korkeammalla kuin etuosa – hyvä! Pohja 1.3 senttimetrin paksuinen – aika hyvä…

Testasin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen jotain muita juoksukenkiä kuin Fivefingersejä (1). Miksi, mitä vikaa Fivefingerseissä on? Ei mitään muuta kuin, että ne alkavat tulla vähän kalliiksi (2). Viimeisimmät Fivefingersit sain kuukaudessa paristakin kohtaa puhki (3).

Hattoreilla juostessa tavaraa jää jalkapohjan ja maan väliin aika vähän, mutta kuitenkin kahdesta kolmeen kertaa enemmän kuin Fivefingerseissä. Eron huomaa siinä, että vaikka Hattorit ovat notkeat kengät ja taipuvat nätisti ihan rullalle, voimaa Hattorien taivutteluun tarvitsee selvästi enemmän kuin Fivefingersien taivutteluun.

Kävellessä Hattorit olivat mukavat, tosi mukavat. Tosin jos Hattoreilla käveli pitkään (esimerkiksi aamulla akvaariokauppaan ja sitten illan kirjamessuilla) ne alkoivat tuntua hiostavilta. Tein aluksi lenkkejä Hattori toisessa jalassa ja Fivefingers toisessa (kuvat yllä, huomaa Fivefingersien teipillä paikatut varpaat). Kenkien eron kyllä huomasi, ei tarvinnut muistella kummassa jalassa olikaan kumpi.

Fivefingersien kanssa tuntuma alustaan oli parempi. Korostetuin ero oli alamäissä ja nopeammassa vauhdissa, Fivefingersit olivat ketterämmät ja hauskemmat. Kenkien välisen eron myös kuuli, Hattoreista kuuluu klompsis, hyvin hiljainen klompsis, mutta kuului kuitenkin. Sateisella asvaltilla Hattorit hiukan lipsuivat maakosketuksen loppuvaiheessa. Sauconyn paksummat pehmusteet sopisivat paremmin maantietä selvästi rankempaan maastoon, mutta siihen käyttöön kenkin ulkopohjaa ei ole ollenkaan tarkoitettu, saati Suomen talveen. Sauconyn pisteitä pudottaa myös pohjakuvio, joka kerää pieniä kiviä, ei hyvä suomalaisella soratiellä.

Saucony ei vielä ihan luota loppuun asti jalkaterän omaan toimintaan; Hattorin holvikaareen on laitettu ylimääräinen vaahtomuovin palanen. Ensimmäinen reaktioni oli, että pois vaan tuommoinen, mutta tämä ei kai olisi kovin hyvä kenkätesti, jos alkaisin heti veistelemään uusia kenkiä puukolla… Ei se pala ehkä kauheasti vaikuta, mutta selvä kauneusvirhe se on (hiertymä palasesta tuli yhdellä lenkillä).

Hattorien kiskominen jalkaan oli melkoista taistelua. Ajan kanssa kenkä alkoi mennä jalkaan helpommin, mutta hankalammat ne edelleen ovat kuin Fivefingersit. Saattaa tosin olla, että kokeilemani pari on hiukan liian pieni (en ole sovittanut isompaa kokoa).

Hattorien ulkonäkö jakoi mielipiteet kahtia (N=2). Omasta mielestäni Hattorit olivat alkuun kamalan rumat, mutta ajan kenssa kengät ovat alkaneet näyttää oikeastaan aika päheiltä. Luulin, että kenkien värit ovat musta ja lime ja “slime” on hassu kirjoitusvirhe, mutta kyllä paketin kyljessä luki värin kohdalla blk/slm… Jos väriä olisi päässyt valitsemaan, olisin ottanut punamustat.

On tämä metkaa kun niin olemattoman ohuet ja kevyet kengät kuin nämä Sauconyt alkavat tuntua ainakin tällaiseen peruslenkkeilyyn hivenen turhan järeiltä ja kankeilta. En usko, että Fivefingersien varvastaskut ovat se ratkaiseva juttu, vaan olisi mahdollista tehdä kevyet, ketterät ja kestävät “onefingersit”. Sellaisia ei vaan vielä tietääkseni ole.

Mitähän seuraavaksi testaisi?

Merrellin paljasjalkamalleissa on hivenen paksumpi pohja kuin Fivefingerseissä, mutta ne eivät välttämättä olisi pöllömpi vaihtoehto varsinkaan rankempaan maastoon. Sovitinkin Trail gloveja, mutta jalkaholvin kohdalla oleva muovi tuntui oudolta (sitä paitsi olisin halunnut “Amazon”-väriset enkä löytänyt niitä mistään…:) Kauppaan jäivät toistaiseksi Merrellit, mutta ehkä Road glove -malli pitää testata sitten kun se tulee myyntiin.

Feelmaxeissa on Fivefingersejäkin ohuempi pohja. Feelmaxeja ei vaan ole pitkään aikaan saanut mistään. Feelmax Pankat olen kävellyt puhki ja paikannut moneen kertaan teipillä, pohjan ohuuteen (1.1 mm) nähden Feelmaxit ovat silti olleet uskomattoman kestävät. Feelmaxin juju on käyttää pohjissa patentoituja “avaruusaineita”. Feelmaxin paluuta 2012 ja erityisesti juoksuun suunniteltua Osma-mallia (2.1 mm pohja) odotellessa…

Feelmaxeja ei tällä hetkellä saa mistään, mutta internetistä löytyi esite. Osmaa on ihan pakko kokeilla ja Kuuva on kyllä kiinnostava ja uudet Pankat tarvitsisi työkengiksi ja...

Kaikkea muutakin kivaa tuntuu ilmaantuvan markkinoille 2012. Kannattaa pitää silmällä sellaisia kenkävalmistajia kuin Altra ja Stem  ja isommista merkeistä New Balance‘ia (nolla-nolla -sarja). Kenkävalmistajien ei tarvitse olla huolissaan paljasjalkakengistä, kyllä niistäkin kalliita saa, laitetaan vaan materiaaleiksi lampaannahkaa, vuohennahkaa ja muuta laatutavaraa (Skora).

Vai pitääköhän sittenkin seuraavaksi palata juurille ja hankkia seuraavaksi Fivefingers kso:t? Ne ovat minulta vielä kokeilematta, vaikka ne joidenkin mielestä ovat ne ainoat oikeat alkuperäiset, joita paremmaksi ei ole vielä pistetty. Pidän kyllä siitä, että kengissä on kengännauhat, mutta nippelijuttujahan nauhatkin ovat. (Vai ovatko? Kso:t testissä.)

Testaan näitä Sauconeita nyt vielä sen verran, että saan selville niiden kestävyydenkin (täydennän sitten vielä tätä raporttia). Lisäys: kävely- ja työkengiksi päätyivät, jopa bilekengiksi, mutta ei lenkkikengiksi.

Yhteenveto: Vibram Fivefingersejä kuvailin ihan ensimmäisen kokeilun jälkeen, että olo on kuin oravalla, kun niillä menee. Sama olo jatkuu edelleen! Saucony Hattoreja voisi kuvailla, että niiden kanssa juostessa olo on kuin oravalla, jonka jalkapohjiin on liimaantunut ylimääräinen pahvinpala (aika ohut ja joustava pahvinpala, mutta pahvinpala kuitenkin).

(1) Olisi kiinnostavaa joskus kokeilla ihan tavallisia lenkkareita. Mutta ei vielä…

(2) On niitä tietysti kalliimpiakin harrastuksia kuin juoksu ohkaisilla kengillä. Jos ostaisin kymmenen paria Fivefingersejä vuodessa siihen menisi noin 900 euroa, mihin muuhun saman rahan voisi käyttää? Auton erityiskilpiin esimerkiksi (VFF-55 olisi hyvä)… Saman 900 euroa saisi ehkä nippanappa autostamme, mutta mihin ne rekisterikilvet sitten laittaisi, jos ei olisi autoa…?

(3) Fivefingersien heikko kohta omassa käytössäni on peukku- ja etuvarpaan kohdilla, kangas on kulunut nopeasti puhki (kynsien tarkka leikkaaminen ja pyöristäminen ei ole auttanut). Toisaalta Fivefingersien hinnat ovat tulossa kyllä alaspäin. Samoin joitain malleja mainostataan uudenlaisilla saumoilla ja varpaiden tpu- (muovia) vahvikkeilla. Fivefingers kso treksportteja pitää ehkä kokeilla…

Miksi en osaa suunnistaa (linkki)

Tämän jutun kanssa tuli luokittelupulma, laittaako se henkilökohtaisempaan ja urheilupainotteisempaan vai tieteellisempään blogiin? Laitoin tieteelliseen, mutta, hei, tännehän voi laittaa linkin: tarina “suunnistustyhmyydestä”.