Tää on hiano laji

Kun katsoo telkkaria tosi harvoin, niin jääpä intensiivisenä mieleen se mitä sitten katsoo. Aloin seurata yleisurheilun MM-kisoja mielestäni oikein hyvällä hetkellä, viimeisenä kisapäivänä (ei, en tarkoita keihäänheittoa, vaikka siitäkin sitten näin juuri oikeat heitot). Heräsin kolmelta yöllä ja kekkasin, että siellähän taitaa olla naisten maratonin ratkaisut menossa – ja oli! Kahdeksan naista oli vielä kärkiryhmässä vaikka matkaa oli enää kahdeksisen kilometriä. Kansalaisuuksiltaan kärkijoukko oli vähän yksitotinen (Kenia, Kiina, Japani, Romania), mutta mitäpä siitä, yksilöurheilua! Kaikki kunnia porukan ainoan eurooppalaisen pitkälle uralle ja kiinalaisille, joilla on varmasti takanaan kova koulu, mutta ei voi mitään, kenialaisten ja japanilaisten puoltahan siinä alkoi pitää.

Ehkä yöllä on jotenkin herkkä, mutta vauhti näytti uskomattoman repivältä siihen nähden, että kaksi tuntia oli jo painettu (vielä uskomattomampaa, että kyllähän sitä itsekin aikanaan…) Ihan oikeaan tunnelmaan pääseminen olisi tietysti vaatinut, että kisan olisi katsonut alusta asti, mutta aika hyvin mukaan ehti näinkin. Kaikista juoksijoista tuntui varmasti yhtä pahalta, mutta kisasta teki dramaattisen Reiko Tosa, jonka naamasta tuskan todella näki. Tosa myös tunsi voimansa tismalleen, antoi kärjen lopulta mennä ja napsi sitten sen mukana hiukan liian pitkään roikkuneet. Tällainen taistelu on Japanissa käsittääkseni jopa isompi juttu kuin vaikkapa ylivoimainen voitto. Kisan kruunasi se, että Ndereba voitti. Ratamatkoihin verrattuna kenialaiset ovat voittaneet arvomaratoneja suht harvoin, vaikka lahjoja heillä tuntuu riittävän siinä missä japanilaisilla asialle omistautumista ja huimaa harjoittelua.