Mielessä pyörii

Eipä ihmeitä tarjoile Valtaojan uusin Ihmeitä-kirja ainakaan ensimmäisellä vilkuilulla.

Etenkin trilogian ensimmäisessä osassa ”Kotona maailmankaikkeudessa” on paljon enemmän ihmeteltävää kuin uudessa teoksessa. Ihmeitä on enemmän kirjoittajan henkilökohtaista elämäntarinaa kuin tieteen popularisointia. Mikäs siinä, ”Tämä on minun kirjani ja minä ajattelen mitä haluan” (s. 115).

Mitä tähtitieteilijä sitten haluaa ajatella (suutelemisen lisäksi)? Mielessä pyörivät ainakin Halle Berry, Penthouset ja tähtikaukoputken monet käyttömahdollisuudet. (Kuvassa on optinen harha*. Alaston tanssija pyörii myötäpäivään… vaiko sittenkin vastapäivään? Aivot yrittävät tulkita kaksiulotteisia kuvia kolmiulotteisiksi. )

No, on kirjassa muitakin aiheita kuin naiset. Säästän sitä kokonaisuudessaan joululukemiseksi, mutta alkajasiksi yksi juttu mitä teki mieli kommentoida (laitan sitten tarkemman arvion Luotisiin. Lisäys: laitettu):

Äärettömyydestä. Valtaoja kirjoittaa, että äärettömässä maailmankaikkeudessa täytyy olla sellainenkin maailma, jossa planeetan kokoinen näköispatsas Rakastatulle Johtajallemme Esko J J Valtaojalle (s. 266-268). En ymmärrä logiikkaa, että äärettömässä maailmassa pitäisi toteutua kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Eihän desimaaliluvussakaan tarvitse tulla vastaan kaikkia mahdollisia lukuyhdistelmiä, vaikka luku olisi äärettömän pitkä. Vain jos numerot ovat satunnaisia ja toisistaan riippumattomia, kaikki yhdistelmät tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Mutta kuka sanoo, että äärettömän suurenkaan fysikaalisen maailman osat olisivat satunnaisia ja toisistaan riippumattomia? Päinvastoin, kvanttimekaniikka kertoo meille kummallisista riippuvuuksista maailman osasten välillä, vaikka niitä kiikutettaisiin toisistaan mielivaltaisen kauaksi.

(Minusta on filosofisesti helpointa ajatella, että ääretöntä ei ole olemassa – eikä nollaa!)

Lähde: Valtaoja, E. 2007: Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen. Ursa. 301 s.

* (C) Kayahara, N. 2003 – Kannattaa unohtaa kuvaan jossain liitetty hölynpöly ”hallitsevasta aivopuoliskosta” (ks. http://www.michaelbach.de/ot/sze_silhouette/).

Autiosaarikirja

Minkä kirjan ottaisin autiolle saarelle? (Vain yhden saisi ottaa. Olot olisivat niin mukavat, ettei kirjan tarvitsisi olla selviytymisopas. Mutta saarella täytyisi viettää tuntematon pitkä aika, ehkä vuosia, eikä muuta lukemista olisi kuin se yksi kirja. ) Jaa-a. Useimmin lukemani kirja on ehkä Eläimet ja muu kotiväkeni (1). Mutta sen on ehkä jo lukenut tarpeeksi monta kertaa. Toinen lapsuuden suosikki oli Eläimet kertovat (2). Etologia on kivaa, mutta ehkä saarella voisi harrastaa muutakin (ja Lorenzin päättelyn on tietty tajunnut menevän välillä iloisesti metsään). Vähän vanhempana suosikki olisi ehkä ollut joku populaarifysiikan kirja, esmes God and the new physics (3). Kvanttifysiikkaa ja muita kummallisuuksia olisi kiva pyöritellä mielessään vaikka iltaisin saaren tähtitaivasta tuijotellessa. Mutta ehkä olisi vähän karua miettiä saarellansa vain fysiikkaa. Jotain iloista ja positiivista kaipaisi älyllisyyden lisäksi.

Taitaisin valita tämmöisen: The tao is silent (4). Siihen ainakin tuntuu tarttuvan varsin usein ja lukevan pätkän sieltä ja toisen täältä. Logiikkaa, mystiikkaa (ei pidä pelästyä, kirja ei ole sellainen kuin nimestä ja kansikuvasta voisi arvella), huumoria ja yleisesti positiivista asennetta.

1. Gerald Durrell 1971
2. Konrad Lorenz 1975
3. Paul Davies 1983
4. Raymond Smullyan 1977