Zen ja iPodi

Joulupukki toi iPodin. Nätti on ja pieni. Tiede ja tekniikka menevät lujaa; jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten halunnut todistaa vierailleensa ufossa, olisi iPodin tai Ericssonin kaltaisen kapistuksen esittely hoitanut asian mainiosti. Jouluaattona kuuntelin musiikkia silmät kiinni niin, etten meinannut malttaa aloittaa perinteiden vaatimaa kirjojen lukemista ja wiener nougat’n syömistä. Hifistelin vielä ja vaihdoin (hienon muotoilun pilaten) iPodiin ”oikein kossin kuulokkeet” (ne on kai hyvät).

Kasettisoitinaikana olin muutaman kerran kokeillut juosta luurit korvilla, mutta en silloin touhuun tykästynyt. Joulupäivänä menin sitten testilenkille tämän aika lailla siromman vekottimen kanssa.

Kivaa oli. Tunti meni kuin huomaamatta, mikä on aika paljon tämän hetkisellä kunnolla. Lenkillä on joskus väistämättä tylsää ja silloin musiikki epäilemättä erityisesti auttaisi. Miksi en siis käyttäisi sitä useamminkin täyttämään lenkkien (toivottavasti joskus taas…) pitkiä tyhjiä hetkiä?

Vastaan, että juuri siksi! Lenkillä pitää olla välillä tylsää. Muuten ei välillä ole niin hienoa. Kontrastia olla pitää!* Varmaan otan jatkossakin joskus vekottimen mukaan lenkille, mutta luulen, että säännöllisesti en. Toisinaan lenkillä pulppuaa ajatuksia kuin itsestään. Kun olen jostain syystä ollut pitkään juoksematta, olen tajunnut sitten taas lenkillä, miten ajattelussakin on ollut pitkä kuiva kausi.

Huomasin, että korvissa soiva musiikki ei ajattelua haittaa (tämän kirjoituksen runkokin muotoutui olennaisin osin päässä valmiiksi joulupäivän lenkillä); ajattelun puolesta luureja voisi pitää päässä vaikka aina.

Vapaus olla ajattelematta on kuitenkin yhtä olennaista lenkillä kuin vapaus ajatella; ja ajatuksettomuus on mahdotonta musiikin kanssa. Musiikki on kovaa kamaa aivoille, jostain syystä mitä ei vielä hyvin ymmärretä (Sacks 2007). Tiedosti sitä tai ei, jotkut palikat aivoissa ajattelevat musiikkia niin kauan kuin se soi.

Juoksu on oma zazen-harjoitukseni (Warren 2003), eikä zazenkaan onnistu rock-konsertissa.

Juostessa saa olla ajattelematta mitään, mutta ei ole pakko. Mitään ei ole pakko. Paitsi juosta**. Ajatuksia tulee, typeriä ja hyviä, ja niitä saa tulla. Joskus on tylsää, joskus on hienoa. Joskus on tuskaa***, joskus on hurmosta. Homman nimi ei kuitenkaan ole tavoitella ihmeellisiä elämyksiä. Niitä voi tulla ja kiva niin, mutta sitten matka jatkuu. Homman nimi on vain juosta.

Mitä musiikkia sitten kuuntelin testilenkillä? Tietysti sitä mitä pukki toi! Joulupukki oli ladannut iPodiin valmiiksi sata biisiä. Vielä mahtuu monta sataa. Seuraavaksi lisään ipodiin varmaan puhelimeni rajalliseen muistiin valikoituneet biisit, niitä olen aina välillä luureilla kuunnellutkin, joten niistä olen varmaan pitänyt: AC/DC: Dog eat dog, Adam and the ants: Dog eat dog, Ted Nugent: Dog eat dog, Nirvana: Aneurysm, The Clash: Know your rights (live), Cranberries: Zombie, Hedningarna: Min Skog, U2: Where the streets have no name ja kolme punk coveria, joiden esittäjistä en ole varma: House of the rising sun, Seasons in the sun ja I would walk five hundred miles. (Päivitys: myöhempi biisivalikoima.)

* Mikään adjektiivi ei tarkoita mitään ilman vastakohtaansa.
** Ei ole pakko juosta, jos ei halua, mutta on pakko haluta.
*** Kilpajuoksua harrastaneet ovat kokeneet kovaa juoksemisen piinan, mutta myös ilon, joka lisääntyy niistä hetkistä, jolloin ei tarvitse juosta kovaa; voi esimerkiksi juosta hiljaa, tai olla vaan. (Catch 22: se joka pitää juoksemisesta on hullu kilpailija, eikä hänen olisi pakko juosta; se joka ei pidä, ei ole hullu ja hänen on pakko.)

Viitteet:
Sacks, O. 2007: Musicophilia: tales of music and the brain. Alfred A. Knopf. New York, Toronto.

Warren, B. 2003: Hardcore zen: punk rock, monster movies and truth about reality. Suom. 2006 L. Lahdensuu: Hardcore zen. Basam books.