Archive for lokakuu 2011

Miksi en osaa suunnistaa (linkki)

09.10.2011

Tämän jutun kanssa tuli luokittelupulma, laittaako se henkilökohtaisempaan ja urheilupainotteisempaan vai tieteellisempään blogiin? Laitoin tieteelliseen, mutta, hei, tännehän voi laittaa linkin: tarina ”suunnistustyhmyydestä”.

Mainokset

På språng mot Lidingöloppen 2012, 2013, 2014, …

06.10.2011

Alkunarina

Pieleen meni Lipitiloppetti 2011. Lidingössä on niin paljon juoksijoita, että lähdöt on porrastettu. Tuhat tyyppiä lähtee aina kerrallaan ja olin vasta neljännessä ”joggilähdössä”, joka lähti puoli tuntia ensimmäisen jälkeen. Kolme tuhatta juoksijaa lähti samalle reitille jo aikaisemmin. Ajattelin ettei se olisi mikään ongelma, mutta oli se.

Aloitin rauhallisesti, tai rehellisemmin sanoen hiljaa. Ensimmäisen kympin lähestyessä kone alkoi lämmetä  ja aloin oikein nauttia menosta (eli menin vieläkin hiljaa, mutta tällä kunnolla se sallittakoon)… Itseluottamus oli kunnossa, lisää vaan kierroksia pikkuhiljaa ja sitten viimeisellä kympillä vielä lisää… Vaan kuinkas sitten kävikään, kapeita polkuja riitti  (onko niitä aina ollut näin paljon?)   ja eteen sumppaantui hitaampia juoksijoita aiemmista lähtöryhmistä. Aika monta kilometriä maltoin odotella: ”rauhassa vaan, kyllä tässä ohi ehtii”. Mutta ei ehtinyt!

Oli pakko alkaa ohitella kiihdyttelemällä ja rynnimällä puoliksi metsän kautta (ursäktä!) Välillä pääsi menemään vapaasti jokusen sata metriä, mutta juuri kun sopiva juoksurytmi alkoi löytyä, edessä oli taas koko polun leveydeltä selkiä. Puolimatkan paikkeilla ongelma vielä paheni, eikä helpottanut ennen kuin oli myöhäistä.

Loppupätkän legendaarisen Abborrbackenin vedin sitten kaikki riskirajat ylittäen. Siinä ei tietenkään ollut mitään järkeä, kun kävellenkin (polvista käsillä tukien) olisi päässyt jyrkässä mäessä käytännössä samaa vauhtia. Mietin kumpi tuska on suurempaa, fyysinen vai henkinen piloille menneestä kisasta ja tulin siihen tulokseen että henkinen. Jatkoin tungoksessa juuri eteeni näkemättä ylivauhtia alamäkeen ja – löin varpaan kiveen ja lensin pöpelikköön.

Heti ylös tarkistamaan vauriot. Kumma kyllä, ei  juuri naarmuakaan missään. Entä se kolahtanut varvas? Murtuikohan se? Haittasi ainakin viimeisiä turhautuneita yrityksiä vauhdinpitoon. Tämäkin vielä.

Gospelbändin mairea lällätys ärsytti.

Fivefingersien varpaiden väliin tarttui ohituksessa pitkää heinää, mutta en jaksanut enkä ehtinyt irrottaa.

Apinan raivolla.

Maali.

Pois.

Jatkotarina

(-: Mahtavaa! Hyväksi on muuttunut tilanne urheilussa ja elämässä, kun tällaisesta marisen. ”Ei pääse ohi kun toiset juoksevat liian hitaasti”? – just. Eipä tässä tosiaan ole mitään syytä olla pettynyt. Onhan tuloskin sentään yli vartin parempi kuin viime vuonna ja yli puoli tuntia parempi kuin toissa vuonna. Ennätyksistäni olen kaukana, mutta on se aivan upeaa päästä vuosi vuodelta parempaan kuntoon seitsemän vuoden aina vaan pahentuneen sairastelun jälkeen (ehkä laitan siitäkin tarkemmin joskus tänne). Sitä paitsi olen nyt hurahtaneempi juoksuun kuin koskaan (-:

En sitä paitsi ole ikinä ollut häävi mäkijuoksija ja nyt olen korostetun huono erityisesti ylämäissä ja on pakko myötää, että kisa kaatui osin myös mäissä möngertämiseen. Juuri ylämäissä olisi kyllä ollut monta kertaa tilaa ja aikaa ohitella, mutta olin niissä yhtä hidas tai vielä hitaampi kuin kaikki muutkin. Alamäissä olen mielestäni parantanut paljon, kiitos minimaalijalkineiden. Perinteinen iskunpaikkani kilpailuissa on ollut aina heti ylämäen jälkeen (siinä moni ehkä ihan huomaamattaan höllää hetkeksi). Nyt huomasin uuden iskun paikan heti alamäen jälkeen. Pystyin aiempaa paremmin käyttämään vauhtia hyväksi ja jatkamaan samaa rullausta vielä hyvän matkaa mäen jälkeen. Jyrkät alamäet kilpavauhtia olivat silti liikaa. Mutkittelin ja olin koko ajan tarkkana, ettei askel karkaisi yhtään harpaksi, mutta lyhyt askel vaati voimakasta jarruttelua eivätkä reisiparkani olleet tottuneet ihan sellaiseen. Pahempaa kangistumista ei tullut, mutta ei  sista milen  ihan niin ketterästi sujunut kuin olin toivonut.

Mitenkäs tästä eteenpäin? Omia vahvuuksiaan on aina kivampi kehittää kuin omia heikkouksiaan. Alamäkiin voisin satsata, kun ne ovat lähteneet alkaneet uudella tekniikalla tuntumaan aiempaa mukavammilta. Pitäisikö tehdä alamäkivetoja? Onko sellaisia olemassa? Alamäkien pulma on tietysti, että niiden toisella puolen on ylämäkiä. Ylämäissä tarvitsisi voimaa. (Voima on heikko kohtani…) Juoksun herkkyys ei saisi kärsiä, joten voimaa pitäisi hankkia lajinomaisesti (ylämäkivetoja siis pitäisi…, uh,  ehkä sitten kesällä vähän…), mutta ei saisi vetää liian kovalla teholla niitä vetoja (vanha virhe). Tasamaallakin voi kyllä nostaa tehoja, jos siltä tuntuu, crescendona tietysti niin tottuu samalla matkaan – niin ja sitten kisoja. Ehkä pitää ensi vuonna hönkäistä taas se maraton (justhan minä 1998 viimeksi…) – joku mahdollisimman tasainen, kiitos –  ja lämmin!

(Tulipas intoilua; kunhan nyt ensin kävisi lenkillä enemmän…)