På språng mot Lidingöloppen 2012, 2013, 2014, …

Alkunarina

Pieleen meni Lipitiloppetti 2011. Lidingössä on niin paljon juoksijoita, että lähdöt on porrastettu. Tuhat tyyppiä lähtee aina kerrallaan ja olin vasta neljännessä ”joggilähdössä”, joka lähti puoli tuntia ensimmäisen jälkeen. Kolme tuhatta juoksijaa lähti samalle reitille jo aikaisemmin. Ajattelin ettei se olisi mikään ongelma, mutta oli se.

Aloitin rauhallisesti, tai rehellisemmin sanoen hiljaa. Ensimmäisen kympin lähestyessä kone alkoi lämmetä  ja aloin oikein nauttia menosta (eli menin vieläkin hiljaa, mutta tällä kunnolla se sallittakoon)… Itseluottamus oli kunnossa, lisää vaan kierroksia pikkuhiljaa ja sitten viimeisellä kympillä vielä lisää… Vaan kuinkas sitten kävikään, kapeita polkuja riitti  (onko niitä aina ollut näin paljon?)   ja eteen sumppaantui hitaampia juoksijoita aiemmista lähtöryhmistä. Aika monta kilometriä maltoin odotella: ”rauhassa vaan, kyllä tässä ohi ehtii”. Mutta ei ehtinyt!

Oli pakko alkaa ohitella kiihdyttelemällä ja rynnimällä puoliksi metsän kautta (ursäktä!) Välillä pääsi menemään vapaasti jokusen sata metriä, mutta juuri kun sopiva juoksurytmi alkoi löytyä, edessä oli taas koko polun leveydeltä selkiä. Puolimatkan paikkeilla ongelma vielä paheni, eikä helpottanut ennen kuin oli myöhäistä.

Loppupätkän legendaarisen Abborrbackenin vedin sitten kaikki riskirajat ylittäen. Siinä ei tietenkään ollut mitään järkeä, kun kävellenkin (polvista käsillä tukien) olisi päässyt jyrkässä mäessä käytännössä samaa vauhtia. Mietin kumpi tuska on suurempaa, fyysinen vai henkinen piloille menneestä kisasta ja tulin siihen tulokseen että henkinen. Jatkoin tungoksessa juuri eteeni näkemättä ylivauhtia alamäkeen ja – löin varpaan kiveen ja lensin pöpelikköön.

Heti ylös tarkistamaan vauriot. Kumma kyllä, ei  juuri naarmuakaan missään. Entä se kolahtanut varvas? Murtuikohan se? Haittasi ainakin viimeisiä turhautuneita yrityksiä vauhdinpitoon. Tämäkin vielä.

Gospelbändin mairea lällätys ärsytti.

Fivefingersien varpaiden väliin tarttui ohituksessa pitkää heinää, mutta en jaksanut enkä ehtinyt irrottaa.

Apinan raivolla.

Maali.

Pois.

Jatkotarina

(-: Mahtavaa! Hyväksi on muuttunut tilanne urheilussa ja elämässä, kun tällaisesta marisen. ”Ei pääse ohi kun toiset juoksevat liian hitaasti”? – just. Eipä tässä tosiaan ole mitään syytä olla pettynyt. Onhan tuloskin sentään yli vartin parempi kuin viime vuonna ja yli puoli tuntia parempi kuin toissa vuonna. Ennätyksistäni olen kaukana, mutta on se aivan upeaa päästä vuosi vuodelta parempaan kuntoon seitsemän vuoden aina vaan pahentuneen sairastelun jälkeen (ehkä laitan siitäkin tarkemmin joskus tänne). Sitä paitsi olen nyt hurahtaneempi juoksuun kuin koskaan (-:

En sitä paitsi ole ikinä ollut häävi mäkijuoksija ja nyt olen korostetun huono erityisesti ylämäissä ja on pakko myötää, että kisa kaatui osin myös mäissä möngertämiseen. Juuri ylämäissä olisi kyllä ollut monta kertaa tilaa ja aikaa ohitella, mutta olin niissä yhtä hidas tai vielä hitaampi kuin kaikki muutkin. Alamäissä olen mielestäni parantanut paljon, kiitos minimaalijalkineiden. Perinteinen iskunpaikkani kilpailuissa on ollut aina heti ylämäen jälkeen (siinä moni ehkä ihan huomaamattaan höllää hetkeksi). Nyt huomasin uuden iskun paikan heti alamäen jälkeen. Pystyin aiempaa paremmin käyttämään vauhtia hyväksi ja jatkamaan samaa rullausta vielä hyvän matkaa mäen jälkeen. Jyrkät alamäet kilpavauhtia olivat silti liikaa. Mutkittelin ja olin koko ajan tarkkana, ettei askel karkaisi yhtään harpaksi, mutta lyhyt askel vaati voimakasta jarruttelua eivätkä reisiparkani olleet tottuneet ihan sellaiseen. Pahempaa kangistumista ei tullut, mutta ei  sista milen  ihan niin ketterästi sujunut kuin olin toivonut.

Mitenkäs tästä eteenpäin? Omia vahvuuksiaan on aina kivampi kehittää kuin omia heikkouksiaan. Alamäkiin voisin satsata, kun ne ovat lähteneet alkaneet uudella tekniikalla tuntumaan aiempaa mukavammilta. Pitäisikö tehdä alamäkivetoja? Onko sellaisia olemassa? Alamäkien pulma on tietysti, että niiden toisella puolen on ylämäkiä. Ylämäissä tarvitsisi voimaa. (Voima on heikko kohtani…) Juoksun herkkyys ei saisi kärsiä, joten voimaa pitäisi hankkia lajinomaisesti (ylämäkivetoja siis pitäisi…, uh,  ehkä sitten kesällä vähän…), mutta ei saisi vetää liian kovalla teholla niitä vetoja (vanha virhe). Tasamaallakin voi kyllä nostaa tehoja, jos siltä tuntuu, crescendona tietysti niin tottuu samalla matkaan – niin ja sitten kisoja. Ehkä pitää ensi vuonna hönkäistä taas se maraton (justhan minä 1998 viimeksi…) – joku mahdollisimman tasainen, kiitos –  ja lämmin!

(Tulipas intoilua; kunhan nyt ensin kävisi lenkillä enemmän…)

Mainokset

Avainsanat:

8 vastausta to “På språng mot Lidingöloppen 2012, 2013, 2014, …”

  1. nopoles Says:

    Jasun jolkku

    Olin tänään Jaskan jolkussa. Osannottajia oli aika paljon alle 43230… Ei ollut pulmia, ettei olisi ollut tilaa juosta…

    ”Hyvä tiikerijuoksija!” – pieni tyttö kulki reittiä äitinsä kanssa autolla pysähtyen säännöllisin välein kannustamaan. Tiikerijuoksija kuulosti mukavalta :-) En usko, että näytin etenevän kuin tiikeri, mutta minulla oli trikoot, joissa oli keltainen raita mustalla pohjalla…

    Jaskan jolkku on perinteinen Hämeenlinnan Alajärven kiertävä piikki. Olen juossut sen aiemmin 1990 ja 1991. Kuinka moni tietää vielä mikä on piikki? Se on 25 km. Meillä on suvussa perinteitä, isoisäni juoksi piikkejä nuorena miehenä. Siihen aikaan juoksuharrastus oli vielä aika harvinaista.

    Alun menin hiljaa ja kaikenlaista leikittelyä kokeillen, mutta meno oli silti jotenkin vaikeaa niin kuin se minulla alkukilometreillä usein on. Kympin jälkeen alkoi tasainen rytmi löytyä. Seuraava vitonen oli paras, meno tuntui, no, ei yhtään helpommalta, mutta yksinkertaisemmalta. Pian konemaista rytmiä tarvittiinkin, kun jo 15 km jälkeen alkoi olla pientä hämärän rajamailla tunnetta päässä ja kangistumista jaloissa.

    Väentungoksesta ei Jaskan jolkussa ole pulmaa eikä myöskään mäistä, niitä ei ole. Loppupuolella on hieno pätkä: kymppitien laitaa ainakin kilometri ihan viivasuoraa ja tasaista. Olisi voinut tuntua aika pitkältä ja piinaavalta, mutta onneksi sellaisessa paikassa saatoin yrittää vakuuttaa itselleni, että, hei, tästä minä pidän, tässä olen hyvä, matkaa jo takana ja vielä lättänää tietä edessä. Maisemat ovat joutavaa turhuutta (juoksukilpailuissa, muuten ne kelpaavat kyllä).

    Lopussa otti ihan kovillekin. Ihan turha tällä kunnolla lähteä jo alussa tosissaan kilpailemaan, kun tällaisiin fiiliksiin pääsee näinkin.

    Aika? No, 1991 meni 1.25.13 ja nyt muutaman sekunnin tarkkuudella puoli tuntia kauemmin.

    PS. ensimmäistä kertaa Fivefingersit hiersivät, ei niitten pitäisi, märkinäkään*. Uusimmat Speedit alkavat myös hajota jo kuukauden käytön jälkeen. Liian kalliiksi tulee, pakko kokeilla jotain muuta niin paljon kuin näistä olen pitänytkin. Kisapaikalla oli sopivasti Oldhorse nimisen yrityksen edustaja esittelemässä kenkiä. Tilasin jo Saucony Hattori -nimiset tossut ja jatkossa pitäisi olla saatavilla Feelmaxeja – ne palaavat kuulemma markkinoille helmikuussa. Hienoa!

    *Lisäys: tässä ehkä syy hiertämiseen, kenkiä pitäisi hoitaa: http://fivefingers-tips.blogspot.com/2011/09/stinky-fivefingers-other-minimalist.html

  2. nopoles Says:

    Tiikerijuoksija…

    Tämänvuotinen hieno kommentti pikkutytön suusta tuli Hämeenlinnan puolimaratonilta: ”kato äiti tolla miehellä on sateenkaaren värinen paita”.

    Olen säästänyt Kööpenhaminan maratonin 1991 yhteydessä myytyä ruudullista riemunkirjavaa hihatonta paitaa. Jännittävää kyllä, joku muukin on. Lidingöloppetissa kahtena viime vuonna olen kohdannut matkalla ruotsalaisen juoksijan, jolla on ollut yllään samanlainen paita. Tällä toisella Kööpenhaminassa 1991 mukana olleella oli tallella myös asun shortsit ja koko asu näytti tuliterältä ja käyttämättömältä.

  3. dagarkvak Says:

    Mun ihan tavallisella lenkillä kuulema ”Juoksu-urheilija!” on kyllä kanssa pienten lasten parhaimmistoa. :)

  4. nopoles Says:

    Håll höger tack!

    Tämänkin kuvannut mies lähti väärästä lähtöryhmästä Lidingöloppetissa, kramppi tuli kohdassa 45’01 min videolla.

  5. Lidingöloppet 2014 – kisarapsa | Suksihiihtelyä Says:

    […] vu 2011: liikaa väkeä edessä, ei pääse ohi. Nyt tämä oli kyllä oma moka. En ollut ihan […]

  6. nopoles Says:

    (Tämmöinen löytyi vuodelta 2012, en muista miksi en ole laittanut internettiin. Nyt laitan.)

    Jaskan jolkusta alkaa tulla mukava perinteinen Lidingön rääppiäiskisa.
    Alajärven piikki olisi kyllä komeampi nimi.

    En muistanutkaan kuinka paljon reitin alussa on asvalttia. 8 km on
    henkisesti vaikea kohta. Hiekkatien alkuun kuorma-auto levittää
    parhaillaan sepeliä ja hiekkaa, vissiin siksi ettei juoksminen olisi
    liian helppoa. Onneksi ei ole ehtinyt levittää koko tien pituudelle.

    11 km ei näy ketään edessä eikä kuulu ketään olevan takana.
    Pissahätä… ei kai nyt kilpailussa voi… voipas, tällä kunnolla mitä
    väliä. Vedenheitto on vedenjakaja, jossa ”räpellys, häsäys ja
    huohotus” -osuus loppuu ja fiilis ja rytmi alkavat löytyä.

    Vedenjakaja

    15 km: Saan hetkeksi näköyhteyden edellä meneviin, nainen, jolla on
    lyhyet trikoot ja pitkät kompressiosukat ohittaa miehen, jolla on
    suunnistusseuran paita.

    Tulee mieleen sana Nirvana. Muistan että jos tuntuu hyvältä, pitää
    lisätä vauhtia, 16. ja 17. kilometri menevät aika kovaa, nyt
    kilpaillaan… Kivaa hiekkatietä. Miten käykään? Jalkoihin tulee
    ensimmäiset puutumisen oireet. Muistutus taas, että huonossa kunnossa
    kilpailusta on sallittua nauttia.

    Muistan kymppitien pitkän suoran vian: meteli; autot menevät vierestä
    100 km/h. Autot eivät ole zen.

    20 km: Painan kellon napista väliajan, mutta en enää katso aikaa. Enkä
    matkaa. Gps pistää kyllä numerot talteen, nyt en halua ajatella
    numeroita, enkä mitään.

    Luolajantie. Pitkä suora tässäkin, erona kymppitien suoraan, että tässä
    on mäenkumpareitakin. Ei suunnistajan lemppari tällainen pitkä
    asvalttisuora. Suunnistaja on kaukana edellä, mutta ihan kuin
    pikkuhiljaa koko ajan vähän tavoittaisin. Sitäpä voi katsella, en
    halua ajatella mitä sitten, jos oikeasti saan kiinni, eihän minun ole
    pakko mennä ohi eikä varsinkaan ottaa mitään kamalaa loppukiriä.
    (Tavoitin sitten puoli kilsaa ennen maalia ja tein niin, että menin
    ohi ja otin loppukirin, mutta vielä ei olla niin pitkällä.)

    Viimeiseltä juoma-asemalta en ota mukia, en halua enää särkeä
    lumousta, sotkea rytmiä ylimääräisillä liikkeillä. Kyllä kannatti
    lähteä rääppiäiskisaan. Tämä on hianoo, tämä on kamalaa, lisää
    vauhtia, liikuta niitä jalkoja, tämä on hianoo.

  7. Déjà vu: Lidingöloppet | Suksihiihtelyä Says:

    […] niin, etten jumitu ruuhkaan reitin siirtyessä pellolta kapeammille teille niin kuin minulla kävi 2011 ja […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: