Jukola-klass

Suunnistamassa paljain jaloin? No, ei nyt sentään, jotain rajaa…

Kengissä luki barefoot, mutta ei Sipoonkorpeen lähdetä rymyämään millään ihan paperinohuilla paljasjalkakengillä.

Sade pesi enimmät kurat pois, mutta kyllä nämä vähän jo näyttävät maastokengiltä.

Testasin eilen Vivobarefoot Breatho Trail -maastojuoksukenkiä Jukolan viestissä. Maasto oli melkoisen vaativaa (kellekään tuskin pälkähtäisi päähän mennä lenkille sellaisiin ryteikköihin ja louhikoihin, mistä suunnistajat painelevat vähän joka kisassa)*.

Olosuhteet vaihtuivat oman osuuteni aikana kauniista selkeästä kesäaamusta aika reippaaseen sateeseen.

Kengistä jäi päällimmäiseksi tunteeksi, että hyvin toimivat; kolhuja ei tullut, eivätkä nilkat nuljahdelleet – yhtään läheltä piti tilannettakaan ei tullut nyrjähtämiseen, vaikka kisan loppupuolella jalat olivat väsymyksestä jo aikamoisen huterat.

Etukäteen olin vähän huolissani nilkkojen puolesta, koska en ollut useampaan vuoteen suunnistanut enkä juossut metsässä käytännössä ollenkaan (eikä harjoitteluani viime aikoina voi muutenkaan sanoa monipuoliseksi – käyn vain lenkillä, kun ehdin).

Etenin kyllä supervarovaisesti (jos puunrungon yli ei ollut ihan pakko loikata, en loikannut) ja lyhyellä ”minimalistisella askelella” metsässäkin. Vauhti ei tällä kunnolla muutenkaan päätä huimannut (15 km osuus noin 3.20).

Oikeat suunnistuskengät ovat aina olleet minimalistisia lenkkikenkiin verrattuna. Merkittävin ero testaamiini läpysköihin verrattuna on suunnistuskengän kovempi ja jäykempi pohja.

Jos metsässä juostaan tosissaan kilpaa, kova pohja on tarpeen; silloin ei ole aikaa hidastella ja miettiä loputtomiin  jyrkänteillä, kivikoissa ja hakkuuaukeilla, että mihinkähän sitä jalkansa asettaisi; jalkapohja iskeytyy vauhdilla mentäessä kovalla voimalla kiviin ja oksankarahkoihin.

Pito Breathoissa oli hyvä. Pahimmassa paikassa järeämmät nappulat olivat olleet tarpeen: jyrkkään rinteeseen oli vedetty viitoitus, joka sateen alettua ja kymmenentuhannen suunnistajan siitä könyttyä oli melkein koomisen mutainen ja liukas.

Nauhat Breathoissa kannattaisi vaihtaa vähemmän joustaviin, nauhoitus löystyi kisan aikana niin, että riski oli todellinen, että kenkä jää kiinni mutaan. Suunnistaessahan kengännauhat ovat tietysti triplasolmulla ja solmu on varmistettu oikeaoppisesti vielä ruskealla ”nilkkateipillä”, joten nauhoja ei hetkessä solmita uudestaan.

Harjoitellessa tällaiset Breatho Trailin tapaiset pilipalikengät voisivat olla oikealle suunnistajallekin hyvät (ja kivat).

Kun kello ei käy, on aikaa hakea maastotuntumaa (vertaa herkkä ja pehmeä kosketus palloon jalkapalloilijalla). Enkä epäile yhtään, ettevätkö tällaiset ohuet ja notkeat harjoituskengät myös vahvistaisi suunnistajalle tärkeitä nilkan ja jalkaterän lihaksia ja jänteitä luita luontevalla ja lajinomaisella tavalla.

Ehkä kokeilen vielä kesällä suunnistusta niin, että toisessa jalassa on Vivobarefoot ja toisessa oikea suunnistuskenkä. Jukolassa sitä en voinut tehdä, koska ainoat suunnistuskenkäni oli siellä kielletty (piikkarit).

Yömies valmistautuu toiselle osuudelle

Jukolan viesti 2012, Vantaa – järjestelyt taas kerran jukolaluokkaa, kiitos!

* Lisäys: Rarámurien Kuparikanjoni on ihan nössöä maastoa suomalaiseen metsään verrattuna – Sipoonkorvessa ei juosta sandaaleilla :-)

Elämän tarkoitus (oikeus muutoksiin pidätetään)

Hesarin kuukausiliitteessä oli joskus (15 vuotta sitten?), juttu, jossa lapset olivat kyselleet (viisaiksi katsotuilta?) aikuisilta elämän tarkoitusta. Juttu on varmaan minulla tallessa jossain, mutta muistan ulkoakin vastauksista yhden (en muista kenen): ”Voi rakkaat lapset, en minä tiedä”. Se oli hyvä vastaus, yksi parhaista. Aihe palasi mieleen eilen, kun turvallisuuskoulutuksessa pyydettiin luettelemaan asioita, jotka ovat elämässä tärkeitä.

Laitan tähän heti alkuun oman versioni elämän tarkoituksesta (varaan oikeuden tehdä elämän tarkoitukseen muutoksia elämäni loppuun asti): Elämän tarkoitus on olla joka ajanhetki läsnä (avoinna, hereillä, tietoisena, aktiivisessa vuorovaikutuksessa) itselle, toisille (lajikumppaneille ja muulle elämälle)  ja maailmankaikkeudelle (paitsi silloin kun esimerkiksi nukuttaa, jolloin on parempi nukkua).

Ennen kuin vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta, on hyvä täsmentää mikä tarkkaan ottaen on kysymys*; tarkoittaako kysyjä oman elämäsi tarkoitusta, yleisemmin kaikkiin ihmisiin pätevää elämän tarkoitusta, vielä yleisemmin kaiken elämän tarkoitusta Maapallolla (ja muualla?), vai oikein yleisesti kaiken olemassaolevan tarkoitusta?

Kysymykseen kaiken olemassaolon tarkoituksesta on mahdotonta edes kuvitella mitään vastausta mikä voisi tarkoittaa mitään, mutta tämänkaltaisten kysymysten pohdiskelu on silti hauskaa (ja antaa omalle elämälle tarkoituksen tunnetta)!

Kysymys kaiken elämän tarkoituksesta ei käytännössä juuri eroa kysymyksestä kaiken olemassaolon tarkoituksesta. Siihen on mahdotonta keksiä mitään sen täsmällisempää vastausta kuin, että elämän tarkoitus on elämä; elollisen tarkoitus on olla jotain, joka jotenkin erottuu elottomasta, vaikka onkin mahdoton määritellä yksikäsitteisesti, että mikä se ero on.

Kaikkien ihmisten yhteisiä elämän tarkoituksia, tai ainakin hyviä päämääriä on jo helpompi keksiä. Olisi esimerkiksi ihan kiva pitää huolta siitä, että läheisillä ihmisillä ja kaukaisemmillakin on mahdollisimman mukava olla. Paha ja vaikea ongelma on, että ihmisiä on liikaa. Tämä aiheuttaa sen, että Maapallon muulla elämällä ei ole hyvä olla, ja se taas kääntyy ihmisiä itseään vastaan. Ihmispopulaation kasvu ennakoi kärsimystä, tuhoa ja ennenaikaista kuolemaa – hirvittävän monelle lajille (mahdollisesti omamme mukaanlukien) kuolemaa sukupuuttoon asti.

Yksittäisten ihmisten elämän tarkoituksia on yhtä monta kuin on yksittäisiä ihmisiä (rajan vetäminen siihen, että koska vaikka ihmisen alkio on ihminen [tai edes yksilö] on viivan piirtämistä veteen, mutta ei puututa tässä jutussa siihen sen enempää). Jutun alussa mainitun koulutuksen konsultin antama (mahdoton) tehtävä oli ”mikä on elämässä tärkeintä – valitse yksi vaihtoehto”! Äänestyksen voittivat onnellisuus, perhe ja terveys (eivät ihan toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, lisäksi esimerkiksi nautinto kytkeytyy onnellisuuteen, mutta eivät tikanpojat tarvitse koulutuksia ja konsulttien tai minun ohjeitani puuhun kiipeämiseen, joten ei  siiitä sen enempää).

Onnellisuus on siitä kinkkinen elämän tarkoitukseksi, että onnellisuuden tavoittelu (ja yleensä tulevaisuudessa eläminen ja nykyhetken unohtaminen) tekee ihmisestä helposti onnettoman. Carpe diem, elä tätä millisekuntia ja planckin aikaa – mikä sitten onkaan lyhin olemassaoleva ajanhetki itselle ja maailmankaikkeudelle. Tulevaisuutta saa ja pitää suunnitella, mutta suunnitteluhetket ovat elämää, eivät mikään välivaihe elämään sitten joskus.

Ehkä tiivistetään tämä juttu Veikko Huovisen (1969) mainioon virkkeeseen: Pääasia, että elää onnellisena eikä kummittele kuoltuaan.

* On olemassa vaara, että sinua pidetään outona, jos alat pohtia vaikka sammakon nuijapään elämän tarkoitusta, vaikka se voisi olla yksi hedelmällinen lähtökohta kiinnostavalle keskustelulle (”Ihmiselle ihmissuhteet ovat tärkeitä, totta kai, sammakolle sammakkosuhteet ovat ihmissuhteita tärkeämpiä, puhutaanko vähän yleisemmin?”).

Viite: Huovinen, V. 1969: Juopottelijan terveydenhoito. Teoksessa: Mikäpä tässä. Neljäs painos. Wsoy, Porvoo. S. 23. Novellin nimestä tulee mieleen toinenkin mainio sitaatti: ”…hui, mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen päättelimme, että elämämme tarkoitus lienee murheen karkoitus” (Eppu Normaali: Elämän tarkoitus).

Lisäyksiä: (silläkin uhalla, että elämän tarkoituksesta tulee pitkä…:)

Elämän tarkoitus on usein tappavan (=elämän lopettavan) tylsä keskustelunaihe, koska se johtaa jaaritteluun terveyden ja perheen kaltaisista asioista.

Tietysti terveys ja perhe ovat tärkeitä.

Ilman terveyttä ei jaksa tai pysty tekemään asioita, jotka antavat omalle elämälle tarkoitusta (tiedän kyllä millaista on sairastaa.)

Ilman perhettä, tai yleisemmin läheisiä ihmisiä, ihmiset eivät myöskään koe elämäänsä tarkoituksenmukaiseksi (en minäkään kokisi). Ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle lajikumppanien seura on elintärkeää – se on biologiaa.

Ei kuitenkaan kannata sanoa keskustelussa elämän tarkoituksesta esimerkiksi että ”ihmissuhteet ovat biologiaa, puhutaan vaikka sammakon nuijapään elämän tarkoituksesta…”, koska ihmiset eivät yleensä silloin kuule, että sanoit niin – he kuulevat, että sanoit, että ”ihmissuhteet ovat vain biologiaa…” ja kaikki muu mitä sanoit jää heiltä kuulematta. (Vastaava asia on, että keskustelussa ei yleensä kannata sanoa, että ”ihmiset ovat robotteja”. Seuraus on vain, että  ihmiset alkavat teilaamaan tohkeissaan väitettä ”ihmiset ovat vain robotteja”.)

Biologia ei ole mikään ”vain”, ettäs tiedätte! (-:

Varvaskengät xkcd:ssä

Uusin xkcd (-:

Tämä laittaa taas miettimään miksi ihmisen jalkaterää mahdollisimman tarkasti mukailevaa jalkinetta pidetään koomisen näköisenä? Siksikö, etteivät kengät ennenkään ole tuon näköisiä olleet, joten eivät ne nytkään voi olla…?

Mitä jos suutarien ammattitaito olisi jo kaksisataa vuotta riittänyt istuvien ja hiertämättömien varvaskenkien tekemiseen? (Lisäys: japanilaisten suutarien ammattitaito riitti silloin jo kaksivarpaisten kenkien tekemiseen.)

Mitä jos kylmään ilmastoon siirtyneet metsästäjä-keräilijät olisivat osanneet ommella jo kymmenentuhatta vuotta sitten mukavia turkis-fivefingersejä?

Mitä sanottaisiin, jos kengissä olisi aina ollut viisi varvasta (tietysti!) ja sitten joku neropatti keksisi ”kaviokengän”, jossa olisi vain yksi iso varvas?

Ihmisen jalka on kaunis, miksi piilottaa sitä enemmän kuin on pakko?