Jukola-klass

Suunnistamassa paljain jaloin? No, ei nyt sentään, jotain rajaa…

Kengissä luki barefoot, mutta ei Sipoonkorpeen lähdetä rymyämään millään ihan paperinohuilla paljasjalkakengillä.

Sade pesi enimmät kurat pois, mutta kyllä nämä vähän jo näyttävät maastokengiltä.

Testasin eilen Vivobarefoot Breatho Trail -maastojuoksukenkiä Jukolan viestissä. Maasto oli melkoisen vaativaa (kellekään tuskin pälkähtäisi päähän mennä lenkille sellaisiin ryteikköihin ja louhikoihin, mistä suunnistajat painelevat vähän joka kisassa)*.

Olosuhteet vaihtuivat oman osuuteni aikana kauniista selkeästä kesäaamusta aika reippaaseen sateeseen.

Kengistä jäi päällimmäiseksi tunteeksi, että hyvin toimivat; kolhuja ei tullut, eivätkä nilkat nuljahdelleet – yhtään läheltä piti tilannettakaan ei tullut nyrjähtämiseen, vaikka kisan loppupuolella jalat olivat väsymyksestä jo aikamoisen huterat.

Etukäteen olin vähän huolissani nilkkojen puolesta, koska en ollut useampaan vuoteen suunnistanut enkä juossut metsässä käytännössä ollenkaan (eikä harjoitteluani viime aikoina voi muutenkaan sanoa monipuoliseksi – käyn vain lenkillä, kun ehdin).

Etenin kyllä supervarovaisesti (jos puunrungon yli ei ollut ihan pakko loikata, en loikannut) ja lyhyellä ”minimalistisella askelella” metsässäkin. Vauhti ei tällä kunnolla muutenkaan päätä huimannut (15 km osuus noin 3.20).

Oikeat suunnistuskengät ovat aina olleet minimalistisia lenkkikenkiin verrattuna. Merkittävin ero testaamiini läpysköihin verrattuna on suunnistuskengän kovempi ja jäykempi pohja.

Jos metsässä juostaan tosissaan kilpaa, kova pohja on tarpeen; silloin ei ole aikaa hidastella ja miettiä loputtomiin  jyrkänteillä, kivikoissa ja hakkuuaukeilla, että mihinkähän sitä jalkansa asettaisi; jalkapohja iskeytyy vauhdilla mentäessä kovalla voimalla kiviin ja oksankarahkoihin.

Pito Breathoissa oli hyvä. Pahimmassa paikassa järeämmät nappulat olivat olleet tarpeen: jyrkkään rinteeseen oli vedetty viitoitus, joka sateen alettua ja kymmenentuhannen suunnistajan siitä könyttyä oli melkein koomisen mutainen ja liukas.

Nauhat Breathoissa kannattaisi vaihtaa vähemmän joustaviin, nauhoitus löystyi kisan aikana niin, että riski oli todellinen, että kenkä jää kiinni mutaan. Suunnistaessahan kengännauhat ovat tietysti triplasolmulla ja solmu on varmistettu oikeaoppisesti vielä ruskealla ”nilkkateipillä”, joten nauhoja ei hetkessä solmita uudestaan.

Harjoitellessa tällaiset Breatho Trailin tapaiset pilipalikengät voisivat olla oikealle suunnistajallekin hyvät (ja kivat).

Kun kello ei käy, on aikaa hakea maastotuntumaa (vertaa herkkä ja pehmeä kosketus palloon jalkapalloilijalla). Enkä epäile yhtään, ettevätkö tällaiset ohuet ja notkeat harjoituskengät myös vahvistaisi suunnistajalle tärkeitä nilkan ja jalkaterän lihaksia ja jänteitä luita luontevalla ja lajinomaisella tavalla.

Ehkä kokeilen vielä kesällä suunnistusta niin, että toisessa jalassa on Vivobarefoot ja toisessa oikea suunnistuskenkä. Jukolassa sitä en voinut tehdä, koska ainoat suunnistuskenkäni oli siellä kielletty (piikkarit).

Yömies valmistautuu toiselle osuudelle

Jukolan viesti 2012, Vantaa – järjestelyt taas kerran jukolaluokkaa, kiitos!

* Lisäys: Rarámurien Kuparikanjoni on ihan nössöä maastoa suomalaiseen metsään verrattuna – Sipoonkorvessa ei juosta sandaaleilla :-)

Avainsanat: Orienteering, review, Vivobarefoot Breatho Trail