Prinsessasaappaat: testissä Feelmax Kuuva

Laitan tämän kuvan saappaista (2 kpl) tähän alkuun, niin näkee heti, että nämä eivät ole ihan normijalkineet:

Saapas saappaassa

Kenkien kohdalla olen aika hyvin tottunut siihen, että yhden kengän voi (tietysti) rullata toisen sisään*. Sama temppu onnistuu helposti Feelmax Kuuva 2 -saappailla.

Ulkonäkö: Aika tavallisten (laadukkaiden kyllä) talvisaappaiden näköiset, punainen logo piristää kummasti, huomasin ottavani kuvia lähinnä kulmista, joissa logo näkyy. Menevät luultavasti täydestä normaaleina talvikenkinä, kukaan ei huomaakaan, että kävelet ulkona salaa melkein paljain jaloin…

Juokseminen: En ostanut Kuuvia urheilukäyttöön, mutta pitihän sitä kokeilla miten ne toimivat lenkillä. Hyvin. Hassu tunne kun lenkkikengissä oli varsi, mutta ei se haitannutkaan. Varsi ei estänyt jalkaterää tekemästä työtään siellä alla. Maatuntuma oli muista Feelmaxeista tuttua prinsessatasoa: jos jalan alla on herne, sen tuntee kyllä saappaankin läpi.

Kuva-arvoitus: mitä sormikkaissa lukee? :-)

Mitoitus: Tilasin Kuuvat kokoa isompina kuin muut Feelmaxini; tarkoituksena on, että niihin mahtuisi tarvittaessa paksumpikin sukka. Ohuen sukan kanssa tilaa on tavallista enemmän, mutta pätevän oloisella nauhoituksella saa kengän kiristettyä, ettei kapeakaan jalka pääse paljon liikkumaan kengän sisällä (vähän pääsee). Ainakaan lyhyellä lenkillä ei tullut mitään hiertymiä eikä kenkä painanut mistään. Turhan pitkät nauhat kenkiin on valmiiksi tällätty.

Lämpö: Ennen juoksulenkkiä Kuuvat joutuvat äärimmäisempään testiin: pulkkamäkeen…  Hyvin tarkenivat varpaat, pakkasta tosin oli vain muutama aste eikä niukka ensilumi innostanut mukana ollutta pulkkailijaa erityisen pitkälliseen sessioon. Kovalla pakkasella jos joudun joskus seisoskelemaan ulkona paikoillaan, niin sitten on hyvä, että kenkään mahtuu se lämmin sukka. Yleisesti, niin kauan kuin liikkuu, minimaalikengillä pärjää yllättävän kylmässä (jalkaterän lihasten toiminta lämmittää, kun sen sallitaan liikkua). Jos joku haluaa juosta lenkkiä umpihangessa, niin veikkaisin, että maailmassa ei ole Feelmax Kuuvaa parempaa jalkinetta siihen touhuun.

Hengittävyys: Kuuvat joutuivat samaan extremetestiin kuin Saucony Hattorit viime vuonna: kirjamessuille… Eivät hiostaneet Kuuvat mitenkään pahasti. Sen verran lämmin tuli, että kengät oli kiva ottaa jaloista koko päivän sisätiloissa saapastelun jälkeen, mutta voi sitä tuskaa, jos jalassa olisi ollut normitalvisaappaat tai pullapohjalenkkarit.

Kosteus: Menin lumisilla kengillä sisään kauppaan kopistelematta, halusin kokeilla kastuvatko sukat kun lumi sulaa. Eivät kastuneet, näin pienestä ei kosteus pääse läpi. Laitan tähän lisää raporttia kenkien vedenpitävyydestä, kun ehdin testailla niitä märemmillä keleillä. (Laitettu.)

Pito: ”Ensilumi yllätti kävelijät.” Työmatkalla ollut nainen ihmetteli ääneen, että miten pääsee liukkaan mäen alas kaatumatta. Kokeilin juosta samaa mäkeä edestakaisin Kuuvilla, ei ongelmaa. Kuuvan pohjamateriaali on ilmeisen pitävää tavaraa. Kitkat toimivat luultavasti useimmilla talvikeleillä, silkalla jäällä tarvitsisi sitten nastoja. Voisi tietysti kehittää myös kenkämallin, jossa olisi aggressiivisempi pohjakuviointi, mutta isommat nappulat kengän pohjassa ovat sitten aina kompromissi, niiden mukana kärsisi juuri se ominaisuus, missä Feelmax on paras: kaikista niistä ohutpohjaisista kengistä, jotka kestävätkin jotain, Feelmax on tietääkseni edelleen se ohuin. (Lisää pidon testailua.)

Tasapaino: Osaselityksinä siihen, miksi Feelmaxeilla pysyy hyvin pystyssä, ovat ne samat kuin kaikilla paljasjalkakengillä. Paksukantapääkengillä tulee helpommin kantapää edellä alas – ja sitten se kantapää voi luistaa alta ja takaraivo kopsahtaa jäähän. Ei pidä aliarvioida myöskään prinsessatuntumaa alustaan. Refleksit toimivat, kun niille annetaan tilaisuus toimia. Kosketus maahan on varsinkin juostessa lyhyt (alle 200 millisekuntia), mutta jalka ehtii tuntea, jos alla on jäätä (tai herne) ja toimia sen mukaisesti.

Haju: Paljasjalkakenkien (Feelmax, Fivefingers) tunnettu ongelma on niihin kehkeytyvä haju, varsinkin, jos kenkiä käyttää ilman sukkia. Ei mikään vieno hienhaju vaan sellainen dunkkis, ettei kenkiä oikeasti kehtaa ottaa jalasta esimerkiksi  junassa, jos vieressä istuu joku. (Ongelman perusratkaisu on pesukone.) Seuraan Kuuvien ominaishajua, toistaiseksi sitä voi kuvata sanoin ”uusi nahka”.

Kestävyys: En tiedä vielä, ennakko-odotukset ovat korkealla Feelmaxin muiden mallien ja laadukkaan oloisten valmistusmateriaalien perusteella.

Feelmax Kuuva 2

Yhteenveto: Korkkarit vai Kuuvat? Silloin kun tilanne vaatii pakaroiden keinahtelua ja näyttämistä siltä, että on pidempi kuin oikeasti on, parempi valinta ovat korkeakorkoiset saapikkaat; silloin kun tilanne vaatii, että liikkuminen on itselle ilo, parempi valinta ovat paljasjalkabuutsit.

*Kätevää matkoilla, jos laukkuun mahtuu vain yksi lenkkikenkä, niin toisen voi rullata sen sisään – ja jos ei mahdu yhtään, molemmat voi rullata taskuun.

Vain kolme miljoonaa senttimetriä

Verryttely tarkoittaa tällä kertaa jonkun hassun sadan metrin hölköttelyä, periaatteen vuoksi. Satun silti näkemään pähkinänakkelin, se on lenkkielis – luonto on eksoottista näin kaukana lännessä. (Mitähän pähkinänakkeli on ruotsiksi? Aha, nötväcka.) Hippiäisiäkin näen, hieno lenkkilintupinna myös; kungsfåglar!

”Bara hundratusen centimeter kvar!”

– pikkutyttö matkan varrella, lasten oman juottoaseman lähellä, on keksinyt oman kannustuksen :-) Täydestä menee minulle, vaikka paikasta on matkaa maaliin noin miljoona senttimetriä. Vaikea juosta ja laskea yhtä aikaa… Onneksi, miljoona senttiä kuulostaa kamalan pitkältä…

Mittayksiköstä riippumatta, on yleensä aina virhe ajatella jäljellä olevaa matkaa. Vastaava juttu kuin, että onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi: onko matka puoliksi vielä juoksematta vai puoliksi jo juostu.

Lidingöloppetissa kilometrikyltit ovat perinteisesti juuri väärinpäin, ne kertovat montako kilometriä on edessä. Yritän aina kääntää sen mielessäni toisin päin, montako kilometriä on takana.

Kun juostaan kilpaa, ei ole väliä paljonko matkaa on jäljellä, sitä on aina liikaa, ihan aina, ihan liikaa; niin iso tuskamöykky, että sitä kannata päästää etukäteen itseään musertamaan.

Juoksun aikana on hyvä miettiä tuskan olemusta. Kun keskityn vain pieneen hetkeen, niin eihän tämä nyt niin pahalta tunnu. Jalkoihin sattuu, keuhkoihin sattuu, mutta kyllähän tätä sekunnin kestää ihan helposti. Viisikin sekuntia. Ja sitten on taas monta metriä lisää matkaa takana.

Tuntuu pahalta, mutta oikealla tavalla pahalta. Tietää, että tämä piina loppuu tasan sillä sekunnilla, kun pysähtyy maalissa.

Kainalot hiertyvät, unohdin vaseliinin kotiin (amatööri!), pikkujuttu, mutta häiritsee vähän, koska hiertäminen on vääränlaista kipua.

Kaikki hauskuus oikeastaan vasta alkaa, kun on riittävästi matkaa takana. Alku on aina jotenkin räpellystä, häsäystä ja huohotusta, joka on vaan kestettävä, että pääsee kokemaan pitkän juoksukilpailun loppukilometrit.

Alan saada hullun kiiltoa silmiin. Nyt voi jopa päästää mieleen ajatuksen, että paljonko vielä on matkaa jäljellä. Onhan sitä vaikka kuinka, jes, onneksi tämä ei vielä ihan heti lopu!

Luultavasti menen liian hiljaa, kun tuntuu jollain tasolla hyvältä. Huonon kunnon hyvä puoli on, että menosta voi nauttia; huonon kunnon huono puoli on, että kunto on huono, ajastakin tulee ihan kökkö. Hyvässä kunnossa saisi itsestään enemmän irti. Silloin juoksusta nauttiminen olisi merkki siitä, että menee liian hiljaa (paitsi jos johtaisi kisaa ja taktikoisi, mutta Lidingöloppetia on aika vaikea johtaa…) Tietysti kunto ei voi olla liian huono, koska silloin ei kolmeakymppiä pystyisi edes juoksemaan.

Reitti kurvaa merenrantaan. Hetken on kummallisen hiljaista. Hiljaisuus täyttää pään, tai pikemminkin tyhjentää. Kevyt olo vähän aikaa. Lintu leijuu pään yllä, onko joku peto? En ehdi katsoa kunnolla. Reitti kurvaa takaisin metsään.

Outoa, toivon että lopun ylämäet tulisivat jo, Abborrbacken ja Karins backe (tällä reissulla oppi sen jälkimmäisen mäenkin nimen). Alamäet tökkivät, jalkoihin sattuu niin paljon. Olen kyllä varonut harppomasta aiempia alamäkiä, mutta kun ei ole lihaskuntoa niin ei ole, miten sitä voisikaan olla, kun en ole kuntoillut…?

Hieno hetki kun tajuan, ettei sippaamista tule tällä kertaa, vaan loppuun saakka mennään, hyytymättä. Ylämäet ovat lyhyitä. Tuntuu melkein kuin olisin fuskannut alussa menemällä alussa niin hiljaa, että jaksan vielä lopussa.

Maalissa naamalle juuttuu hymy pitkäksi aikaa.

349 dagar kvar (kvak)

Sandra Eriksson kirjoitti hienosti* kilometri kilometriltä, miltä Lidingöloppet tuntuu hyvässä kunnossa (niin hyvässä, että voittaa). Sitä voisi kokeilla joskus, en nyt tarkoita Lidingöloppetin voittamista, vaikka sitäkin olisi kiva kokeilla, vaan sitä, että kirjottaisin jokaisesta kilometristä jotain. Tarvitsisin varmaan kyllä sanelukoneen tai jotain mukaan, että muistaisin kaikki 30.

* Hevoskuurissa Tero Viljasen suomennos.