Vain kolme miljoonaa senttimetriä

Verryttely tarkoittaa tällä kertaa jonkun hassun sadan metrin hölköttelyä, periaatteen vuoksi. Satun silti näkemään pähkinänakkelin, se on lenkkielis – luonto on eksoottista näin kaukana lännessä. (Mitähän pähkinänakkeli on ruotsiksi? Aha, nötväcka.) Hippiäisiäkin näen, hieno lenkkilintupinna myös; kungsfåglar!

”Bara hundratusen centimeter kvar!

– pikkutyttö matkan varrella, lasten oman juottoaseman lähellä, on keksinyt oman kannustuksen :-) Täydestä menee minulle, vaikka paikasta on matkaa maaliin noin miljoona senttimetriä. Vaikea juosta ja laskea yhtä aikaa… Onneksi, miljoona senttiä kuulostaa kamalan pitkältä…

Mittayksiköstä riippumatta, on yleensä aina virhe ajatella jäljellä olevaa matkaa. Vastaava juttu kuin, että onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi: onko matka puoliksi vielä juoksematta vai puoliksi jo juostu.

Lidingöloppetissa kilometrikyltit ovat perinteisesti juuri väärinpäin, ne kertovat montako kilometriä on edessä. Yritän aina kääntää sen mielessäni toisin päin, montako kilometriä on takana.

Kun juostaan kilpaa, ei ole väliä paljonko matkaa on jäljellä, sitä on aina liikaa, ihan aina, ihan liikaa; niin iso tuskamöykky, että sitä kannata päästää etukäteen itseään musertamaan.

Juoksun aikana on hyvä miettiä tuskan olemusta. Kun keskityn vain pieneen hetkeen, niin eihän tämä nyt niin pahalta tunnu. Jalkoihin sattuu, keuhkoihin sattuu, mutta kyllähän tätä sekunnin kestää ihan helposti. Viisikin sekuntia. Ja sitten on taas monta metriä lisää matkaa takana.

Tuntuu pahalta, mutta oikealla tavalla pahalta. Tietää, että tämä piina loppuu tasan sillä sekunnilla, kun pysähtyy maalissa.

Kainalot hiertyvät, unohdin vaseliinin kotiin (amatööri!), pikkujuttu, mutta häiritsee vähän, koska hiertäminen on vääränlaista kipua.

Kaikki hauskuus oikeastaan vasta alkaa, kun on riittävästi matkaa takana. Alku on aina jotenkin räpellystä, häsäystä ja huohotusta, joka on vaan kestettävä, että pääsee kokemaan pitkän juoksukilpailun loppukilometrit.

Alan saada hullun kiiltoa silmiin. Nyt voi jopa päästää mieleen ajatuksen, että paljonko vielä on matkaa jäljellä. Onhan sitä vaikka kuinka, jes, onneksi tämä ei vielä ihan heti lopu!

Luultavasti menen liian hiljaa, kun tuntuu jollain tasolla hyvältä. Huonon kunnon hyvä puoli on, että menosta voi nauttia; huonon kunnon huono puoli on, että kunto on huono, ajastakin tulee ihan kökkö. Hyvässä kunnossa saisi itsestään enemmän irti. Silloin juoksusta nauttiminen olisi merkki siitä, että menee liian hiljaa (paitsi jos johtaisi kisaa ja taktikoisi, mutta Lidingöloppetia on aika vaikea johtaa…) Tietysti kunto ei voi olla liian huono, koska silloin ei kolmeakymppiä pystyisi edes juoksemaan.

Reitti kurvaa merenrantaan. Hetken on kummallisen hiljaista. Hiljaisuus täyttää pään, tai pikemminkin tyhjentää. Kevyt olo vähän aikaa. Lintu leijuu pään yllä, onko joku peto? En ehdi katsoa kunnolla. Reitti kurvaa takaisin metsään.

Outoa, toivon että lopun ylämäet tulisivat jo, Abborrbacken ja Karins backe (tällä reissulla oppi sen jälkimmäisen mäenkin nimen). Alamäet tökkivät, jalkoihin sattuu niin paljon. Olen kyllä varonut harppomasta aiempia alamäkiä, mutta kun ei ole lihaskuntoa niin ei ole, miten sitä voisikaan olla, kun en ole kuntoillut…?

Hieno hetki kun tajuan, ettei sippaamista tule tällä kertaa, vaan loppuun saakka mennään, hyytymättä. Ylämäet ovat lyhyitä. Tuntuu melkein kuin olisin fuskannut alussa menemällä alussa niin hiljaa, että jaksan vielä lopussa.

Maalissa naamalle juuttuu hymy pitkäksi aikaa.

349 dagar kvar (kvak)

Sandra Eriksson kirjoitti hienosti* kilometri kilometriltä, miltä Lidingöloppet tuntuu hyvässä kunnossa (niin hyvässä, että voittaa). Sitä voisi kokeilla joskus, en nyt tarkoita Lidingöloppetin voittamista, vaikka sitäkin olisi kiva kokeilla, vaan sitä, että kirjottaisin jokaisesta kilometristä jotain. Tarvitsisin varmaan kyllä sanelukoneen tai jotain mukaan, että muistaisin kaikki 30.

* Hevoskuurissa Tero Viljasen suomennos.

Advertisements

Avainsanat:

9 vastausta to “Vain kolme miljoonaa senttimetriä”

  1. nopoles Says:

    Kaikki vakikäet (Gymnast och Idrottsföreningen Jordgökarna) maaliin :-) Minä hitaimpana.

    Janne Holmén jäähdytteli 1.53. Lähti vissiin vanhasta muistista pikkuisen liian kovaa, oli kympin kohdalla 33 minuutissa ihan Jussi Utriaisen (loppuaika 1.43) kannassa ja kaksi minuuttia edellä Yrjö Pesosta (1.50). Holménin sijoitus oli 43. (Ei mitään tasoa Lidingöloppetissa enää, aikanaan 1.53-ajoilla pääsi nippanappa sadan sakkiin.)

    Pesonen on syntynyt 1964, tässä olisi vielä monta vuotta aikaa tavoitella 1.50-rajaa. Pikku pulma on vain, että tuon ajan vaatima 3.40-kilometrivauhti (2.34-maratonvauhti) tuntuu nykyään ihan järkyttävän kovalta; kun kokeilen lenkillä mennä täysillä pari-kolmesataa metriä alamäkeen ja huristan mielestäni hirmuista haipakkaa, niin tyhmä gps ilmoittaa, että tämä on sitä 3.40-vauhtia…

  2. dagarkvak Says:

    Ei oo gps:t niinku ennen! Eiku.. :/ Holménin vika kymppi tosiaan n. 43 min, ei varmaan ihan ollut tarkoitus(?). Nyt muuten taso on kuitenkin taas pikkuisen nousussa, kun tässä taannoin 1:58 ajalla oltiin 31. Ja ainakin mun mielestä silloinen lämmin keli oli paljon parempi juosta kuin tän vuotinen mutakeli.

  3. nopoles Says:

    Jee, taas Jaskan jolkussa, tästähän alkaa tulla mukava perinteinen Lidingön rääppiäiskisa (viimevuotinen kisaraportti). Alajärven piikki olisi kyllä kisalle komeampi nimi.

    En muistanutkaan kuinka paljon reitin alussa on asvalttia. 8 km on henkisesti vaikea kohta; täällä ollaan yksin maantiellä, vauhti pitäisi säilyttää, eikä se tunnu ollenkaan kivalta.

    Hiekkatielle kuorma-auto levittää parhaillaan sepeliä ja pehmeää hiekkaa, vissiin siksi, ettei juokseminen olisi liian helppoa… Onneksi ei ole ehtinyt levittää koko tien pituudelle.

    11 km ei näy ketään edessä eikä kuulu ketään olevan takana. Pissahätä… pitäisikö… ei kai nyt kilpailussa voi… voipas, tällä kunnolla mitä väliä. Turha tukaluus pois. Rakon tyhjennys on samalla vedenjakaja, jossa juoksun luonne muuttuu. Rasitus alkaa tuntua jotenkin kokonaisvaltaisemmin ihan joka paikassa sisuskaluja myöten… ainakin tuntee olevansa elossa… ja eiköhän tästä elossa pysytäkin.

    15 km: Saan hetkeksi näköyhteyden edellä meneviin, nainen, jolla on lyhyet trikoot ja pitkät kompressiosukat on ohittanut miehen, jolla on suunnistusseuran paita.

    Tulee mieleen sana nirvana. Muistan että jos tuntuu hyvältä, pitää lisätä vauhtia, 16. ja 17. kilometri menevät aika kovaa, nyt kilpaillaan… Kivaa vaihtelevaa hiekkatietä. Miten käykään? Jalkoihin tulee ensimmäiset puutumisen oireet. Muistutus taas, että huonossa kunnossa kilpailusta on sallittua nauttia.

    Muistan kymppitien pitkän suoran vian: meteli; autot pyyhkivät vierestä 100 km/h. Autot eivät ole zen.

    20 km: vielä päätän siirtää kättä väärälle puolelle niin, että saan painettua kellon napista väliajan, mutta en enää katso kellosta aikaa. Enkä matkaa. Gps pistää kyllä numerot talteen, nyt en halua ajatella numeroita; enkä mitään.

    Luolajantie. Pitkä suora tässäkin, erona kymppitien suoraan on, että tässä on mäenkumpareitakin. Ei suunnistajan lemppari tällainen pitkä asvalttisuora: suunnistuspaitainen on kaukana edellä, mutta ihan kuin pikkuhiljaa koko ajan vähän tavoittaisin. Sitäpä voi katsella, en halua ajatella mitä sitten, jos oikeasti saan kiinni, eihän minun ole pakko mennä ohi eikä varsinkaan ottaa mitään kamalaa loppukiriä. (Tavoitin sitten puoli kilsaa ennen maalia ja tein niin, että menin ohi ja otin loppukirin, mutta vielä ei olla niin pitkällä.)

    Viimeiseltä juoma-asemalta en ota mukia, en halua enää särkeä lumousta, sotkea rytmiä ylimääräisillä liikkeillä. Kyllä kannatti lähteä rääppiäiskisaan. Tämä on hianoo, tämä on kamalaa, lisää vauhtia, liikuta niitä jalkoja, tämä on hianoo!

  4. dagarkvak Says:

    Hieno kisakertomus. :) Sillon ennen vanhaan kun oli vielä hieno kisa Salimäkihölkkä, niin siellä oltiin aina niin kovassa kunnossa (lue: juostiin kilpaa!), että matkan varrella ollut ”Tää on hieno laji!” -kyltti ei kyllä edes hymyilyttänyt kertaakaan. ”Jos kisassa tulee karhu vastaan, se kierretään tai kaadetaan nurin asiaa sen enempää ajattelematta.”

  5. nopoles Says:

    Tre anmälda Jordgökarna på språng mot Lidingöloppet 2014!

  6. dagarkvak Says:

    Toiset gökit antaa näemmä 10 min tasoitusta laivaan ehtimisessä! Ja toivottavasti ei nähdä juostessa. :/

  7. nopoles Says:

    Eiköhän tuosta laivaan ehdi kun nelosjoggilähdöstäkin ehti.

    Eipä varmaan nähdä juostessa, mutta ei myöskään katsella telkkarista 20 km kohdalla kun tulet maaliin.

  8. Lidingöloppet 2014 – kisarapsa | Suksihiihtelyä Says:

    […] Hyvä aika taas miettiä tuskan olemusta. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: