Lidingöloppet 2014 – kisarapsa

Löpning är det nya coola. *

Sore today – strong tomorrow. 

Lidingöloppet 2014 kivaa krääsää

Kaikki oli tehty, paitsi tärkein.

  • Pitkä lenkki – check. Crescendomeiningillä ja hyvin ajoitettuna vielä. Mutta vain yksi.
  • Vauhtiharjoitus alimatkoilla – check.  Vieläpä kolme kilpailua! Vieläpä vetoharjoituskin!
  • Säännöllinen arkinen peruslenkkeily – ???

Déjà vu 2011: liikaa väkeä edessä, ei pääse ohi. Nyt tämä oli kyllä oma moka. En ollut ihan mahdottomassa yoggilähdössä, vaan kuitenkin kakkoslähtöryhmässä. Olisi pitänyt tajuta, että ruuhkaan jää jumiin, jos ei lähde kovaa.

Ei auttanut mikään, katselin edellä menijöiden kantapäitä ja mietin, että malttia, malttia, viimeistään asvalttiosuudella 7½ kilometrin kohdalla pääsee ohittelemaan. Välillä suhailin metsän tai pellon puolelta joistakuista ohi, mutta ei siinä ollut paljon järkeä: muutama tyyppi jäi taakse, mutta muutama sata ei.

Vihdoin, 7½. Harvoin on tuntunut niin hyvältä, kun on päässyt juoksemaan niin kovaa, että tuntuu pahalta!

Ei tämä vielä piloilla ole, muutama minuutti menetetty. Hei, jos yrittäisi negatiivista splittiä – jälkipuolisko kovempaa kuin alkupuolisko, se olisi tällä reitillä aika kova. (Ei tullut negatiivista splittiä, tuli splitti vain varpaaseen – kuva varpaasta tuonnempana.) Parempikuntoinen maakäkien edustaja onnistui negatiivisessa splitissä – harvinainen saavutus!

Ylämäissä olisi usein päässyt ohittelemaan, mutta siinä oli sellainen ongelma, että olen ylämäissä huono! Olen aina ollut.

Maastojuoksu ei ole koskaan ollut omin lajini (saati suunnistus). Olin aiemminkin aina sileän spesialisti. Paras maratonreitti olisi ollut 21 kilometriä pitkä kiitorata, sitten 195 metrin silmukka ja sama takaisin.

Jotenkin tuntui silloin parhaina maratonaikoinani, että ”fuskasin”, en ”oikeasti” ollut niin hyvässä kunnossa kuin ajat antoivat ymmärtää. Vauhti tuli herkkyyden kautta, rytmi pitäen, kaikkea rynkytystä ja tuhlailua varoen – juuri sitä mitä tämä Lidingöloppet on tällä kertaa ollut koko ajan.

Ihailin itseäni, miten ketterästi osasin juosta, jotkut kaatuivatkin ympärillä. Sitten yhdessä vielä-kerran-metsän-kautta ohituksessa -pam! – olin maassa. Déjà vu 2011.

Varvas kolahti, polvi kolahti, käsivarsi kolahti, jopa pää kolahti.

Täräyksestä tokeneminen kesti kilsan tai pari. Kenkä alkoi muuttua kärjestä alkaen verestä punaiseksi (minun hienot valkoiset Vivoni!).

Haittaako varvas menoa? Polvi on kurainen, mutta kuran alla lienee vain naarmuja. Käsi tuntuu vähän puutuneella, mutta kyllä se mukana heiluu.

Kenkä puoliväliin veressä: ”Eikös nyt olisi ihan ymmärrättävää höllätä vähän”? Hus pois, typerä ajatus. On vaikea arvioida onko joku varvas oikeasti kipeä, kun juoksee kilpaa. Mutta ei se varmaan niin pahasti rikki ole, niin että teloisi itsensä tosissaan härkäpäisesti eteen painamalla. Joten mennään.

Hyvä aika taas miettiä tuskan olemusta.

Jojoliike lieveni, mutta ei loppunut oikeastaan koko kisan aikana. Välillä pääsi menemään vähän vapaammin, sitten taas välillä tökki ja vauhti hiljeni jotain 15 sekuntia per kilometri. Kun kakkoslähdön lähtijöitä oli saanut ohitettua tarpeeksi, eteen alkoi tulla ykköslähdön hitaimpia – mitä ne tekivät ykköslähdössä?

Järjestäjien tilastojen mukaan sijoitukseni parani Ekholmnäsin (6km) ja Abborbackenin (25 km) välillä noin 2700 pykälää. Se ei tarkoita, että olisin ohittanut 2700 tyyppiä, vaan että taaemmissa yoggilähdöissä aika moni starttasi minua reippaasti kovempaa.

Loppukympillä olisi ollut enemmän tilaa ja tilaisuuksia parantaa asemiaan, mutta kävi niin, että kunto petti.

Alun hyvä tunne oli illuusio. Kovavauhtiset harjoitukset ajoivat asiansa: vauhti tuntui (suhteellisen) helpolta. Mutta pohja petti, yksi pitkä lenkki ei paljon auta, kun lenkkeily oli jäänyt ihan liian vähiin.

Paketti ei pysynyt kasassa.

Yritin viime vuosina oppimaani tekniikkaa aina, kun muistin: lántiota eteen, päätä pystyyn, selkää suoraksi, hartioita rennoksi, rohkeampaa etunojaa, mutta en jaksanut. Keskivartalon lihakset eivät olleet kunnossa. Miten ne voisivatkaan olla, kun niitä ei ole pitänyt kunnossa?

Huomasin juoksevani kippurassa kuin direktiiveihin sopimaton kurkku.

Se kaatuminenkin, huonon kunnon piikkiin senkin voi vahvasti laittaa. Tasapainoa ja koordinaatiotakin voi harjoitella. Mitäs minä olen tehnyt, no… juossut… ja, kuten sanottua, sitäkin ihan, ihan liian vähän.

Splitti varpaassa

Tämmöinen siipale nahkaa ja kynttä oli leikkautunut varpaan kulmasta. Kenkä oli silti ihan ehjä. Hyvät kengät!

Flygplanet avgår

Pääsin ex-Hevoskuurin parhaat suomalaismiehet -listalle, en siksi että olisin ollut hyvä, vaan siksi, että Lidingöloppetissa käy yllättävän vähän suomalaisia. Yksi syy on varmasti, että kisaan ei ehdi Helsingistä päivä Tukholmassa -risteilykuviolla, jos ei juokse suht reippasti ja pääse kisan ensimmäisiin lähtöryhmiin.

Tänä vuonna laiva (olisi ollut Silja Symphonyn päivä lähteä) oli remontissa, joten meilläkin meni kuviot uusiksi ja piti lentää ja olla yötä hostellissa. Olihan siinä oma uutuudenviehätyksensä, mutta oli se aika rasittavaa ja epäekologista. Onneksi ensi kerralla pääsee taas laivalla.

Murjottu olo on tietysti, normaalin lihaskivun (hyvässä kunnossa sitäkin tulisi vähemmän) lisäksi kaatumishölmöilyn vauriot. Mutta oikeassa olin varvas paranee, ei siinä sen pahempaa, polvessa vain naarmuja, puutuminen johtui näemmä siitä, että rintalihas jotenkin venähti, kun otin kaatuessa kädellä vastaan. Pää säästyi ulkoisilta vaurioilta, sisällä normaali lievä post-pitkäkisa-blues.

På språng mot ens kauden kisat

Mitäs sitten? Säännöllinen lenkkeily käyntiin, muuten on turha suunnitella mitään sen kummempaa juoksukisojen suhteen. Omia vahvuuksiaan on kivampi kehittää kuin heikkouksiaan. Joten sileiden matkojen kautta liikkeelle. Mäkiharjoittelu ja muu sellainen Lidingöspesiaali tulee sitten kuorrutukseksi kakun päälle.

Muistelisin, että tarpeeksi hyvässä kunnossa ei siellä Lidingön saarella mitään mäkiä olekaan.

* Alun sitaatit ruotsalainen Runner’s World huhtikuu 2014, s. 44.

Maaliin

Mainokset

3 vastausta to “Lidingöloppet 2014 – kisarapsa”

  1. dagarkvak Says:

    Tuo on kuitenkin aina mukavampaa, että kisa päättyy (viimeiset 10 km) siihen, että juoksee minkä pystyy, mutta ei vaan enää pysty/jaksa. Tuntee ainakin, että homma on itsestä (lue: huonosta harjoittelusta) kiinni, eikä äkillisestä vammasta.

    Ens vuonna alle 2:30?

  2. nopoles Says:

    Totta! Ei mitään ongelmia tässä kisassa mihin ei harjoittelu auttaisi.
    Sileiden kautta liikkeelle, sitten vasta suunnittelemaan Lidingötavoitteita.

  3. Déjà vu: Lidingöloppet | Suksihiihtelyä Says:

    […] Olen toisessa lähtöryhmässä, joka starttaa 12.40 paikallista aikaa, kymmenen minuuttia ensimmäisten tuhannen lähtijän jälkeen. Olen jo harjoitellessa latautunut ajatukseen, että tällä kertaa starttaan riittävän kovaa niin, etten jumitu ruuhkaan reitin siirtyessä pellolta kapeammille teille niin kuin minulla kävi 2011 ja 2014. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: