Lidingöloppetissa käy oudon vähän suomalaisia. Mutta me käymme! Jordgökarna-seuran kolme sitkeintä edustajaa on mukana maailman suurimmassa maastojuoksutapahtumassa aina kun vain kynnelle kykenee.
Kuviot alkavat olla jo aika tutut. Silja Line Helsingistä vie kävelymatkan päähän Ropstenin asemalta, josta ilmaisbussit vievät kisapäivänä sillan yli Lidingön saarelle.
Perille ehtii niin, että paikalla on vielä rauhallista. Suurimmalla osalla kolmellekympille starttaavasta kymmenestätuhannesta juoksijasta on lähtö meitä myöhemmin. Istahdamme vakipaikkaan metsänreunaan, josta on näkymä lähtöpaikan Grönstan pellolle. Sitten vaan virittelemään kilpailuasua, numerolappuja, chippejä sun muita ja verkkailemaan.
Vielä on tilaa. S. Gök vakipaikalla.
Olen toisessa lähtöryhmässä, joka starttaa 12.40 paikallista aikaa, kymmenen minuuttia ensimmäisten tuhannen lähtijän jälkeen. Olen jo harjoitellessa latautunut ajatukseen, että tällä kertaa starttaan riittävän kovaa niin, etten jumitu ruuhkaan reitin siirtyessä pellolta kapeammille teille niin kuin minulla kävi 2011 ja 2014.
Vaan enpäs onnistu startissa vieläkään. Tänä vuonna en pääse puikkaamaan startissa eturiviin etukautta niin kuin joskus aikaisemmin. Takarivistä en lähde tunkemaan, arvelen, että pääseehän tästä startin jälkeen. Ei päässyt. (Vastahan tämä on 16. kerta Lidingössä, ei voi osata vielä kaikkea – kuten, että olisi ajoissa lähtöviivalla hakemassa hyviä asemia?)
Naurettava ruuhka taas. Menee kävelyksi ja ihan pysahtelyksikin. Samassa lähdössä ollut seurakaveri osaa lähteä paremmin ja on sitten kilometrin tolpalla (oikeasti 1,2 km muuten) minua minuutin edellä!
Että se siitä miettimisestä, että mitenhän palaudun ylivauhtisesta alusta… No, jatko on tuttua juttua. Ohittelen väkeä aina kun jostain tilaa ohitella löytyy, mutta niin, ettei joutuisi ihan älyttömästi kiihdyttelemään. Pitäisi kuitenkin jaksaa 30 kilometriä. Viimeisin tekemäni pitkä harjoituslenkki tuntui pidemmältä kuin pitäisi ja vihjaa, että loppukilometrit saattavat joka tapauksessa tehdä tiukkaa.
Tavallaan kätevää, kun ei tarvitse miettiä vauhdinpitoa. Pitää vaan katseen edellä menijöiden pohkeissa ja selissä ja ohittelee aina kun pääsee. Välillä on leveämpää tietä ja ohittelu helpompaa, mutta vasta 13 kilometrin kohdilla pääsen tekemään omaa juoksua.
Sitten on kivaa viisi kilometriä – paitsi, että jalat alkavat pikkuhiljaa tuntua turhan väsyneiltä. Puolimatkan tienoo on myös varsin mäkistä (Bosöbackarna) ja sen alkaa huomata. Yritän mennä jyrkät alamäet hiljaa ja varovasti, ylämäet menevät hiljaa ihan itsekseen. Ollapa enemmän tasaisia osuuksia, niissä on kiva kaahata. (Toisaalta mitäs lähden maastojuoksuun, jos en osaa juosta maastossa?)
Kahdenkympin tienoilla ohitan yllättäen kanssamaakäen, mutta samalla alkaa olla sellainen tunne, että tässä voi tulla pahakin sippaus. Annan itselleni luvan hellittää vähän. Ehkä ei sitten sippaa ainakaan niin aikaisin? (On helppo selittää itselleen, että hiljentäminen on fiksua, kun tuntuu pahalle?)
Abborrbackenille 25 kilometriin onnistun jotenkuten pitämään juoksun vielä sellaisena, että asemat säilyvät. Mäki on jyrkkä ja menee mönkimällä, mutta tuntuu vielä lyhyeltä. Jalat ovat makaronia, mutta ehkä ne ovat vielä kypsyysasteeltaan al dente. Pahempaa on tulossa.
Järjestäjien tilaistoista poimitut sijoitukseni kisassa kertovat jotain: 1 km: 3404., 5,7 km: 2698., 10 km: 2148., 15 km: 1972., 20,6 km: 1752., 25 km: 1661… maali 1842.)
Sippaus on jännä juttu, kun se ehtii tulla vielä ihan pari kilometriä ennen maalia – ja sitten ne viimeiset pari kilometriä tuntuvat kestävän todella, todella kauan. Etenen GPS:stä matkaa seuraten (seurasin koko kisan mieluummin matkaa kuin aikaa tai vauhtia): kuinka pitkä onkaan matka 26,5 kilometristä 27,5 kilometriin. Sitten tiedän, että edessä on vielä jossain Karins backe. Joku hihkuu Karins backen päällä, että ”viimeinen mäki!”, mutta jotenkin kummasti minusta tuntuu kuin reitille olisi ilmestynyt monta ylä- ja alamäkeä vielä sen jälkeenkin…
Nyt jälkikäteen kun muistelee niin tulihan se maali lopulta. Aikakin oli parhaani 12 vuoteen. Ei muuta kuin parantamaan lisää!
Tässä mennään
(Laitan kuvia vielä ja ehkä jotain hehkutusta kuinka me ennen oltiin hyviä… Ai niin ja käyttämistäni kilpakengistä – Mizuno Wave Ekiden 10:istä – valmistelen erikseen testiraporttia.)
Suksihiihtelyä 
Vastaa