Archive for the ‘Jordgökarna’ Category

Déjà vu: Lidingöloppet

27.09.2016

Lidingöloppetissa käy oudon vähän suomalaisia. Mutta me käymme! Jordgökarna-seuran kolme sitkeintä edustajaa on mukana maailman suurimmassa maastojuoksutapahtumassa aina kun vain kynnelle kykenee.

Kuviot alkavat olla jo aika tutut. Silja Line Helsingistä vie kävelymatkan päähän Ropstenin asemalta, josta ilmaisbussit vievät kisapäivänä sillan yli Lidingön saarelle.

Perille ehtii niin, että paikalla on vielä rauhallista. Suurimmalla osalla kolmellekympille starttaavasta kymmenestätuhannesta juoksijasta on lähtö meitä myöhemmin. Istahdamme vakipaikkaan metsänreunaan, josta on näkymä lähtöpaikan Grönstan pellolle. Sitten vaan virittelemään kilpailuasua, numerolappuja, chippejä sun muita ja verkkailemaan.

valokuva0735

Vielä on tilaa. S. Gök vakipaikalla.

Olen toisessa lähtöryhmässä, joka starttaa 12.40 paikallista aikaa, kymmenen minuuttia ensimmäisten tuhannen lähtijän jälkeen. Olen jo harjoitellessa latautunut ajatukseen, että tällä kertaa starttaan riittävän kovaa niin, etten jumitu ruuhkaan reitin siirtyessä pellolta kapeammille teille niin kuin minulla kävi 2011 ja 2014.

Vaan enpäs onnistu startissa vieläkään. Tänä vuonna en pääse puikkaamaan startissa eturiviin etukautta niin kuin joskus aikaisemmin. Takarivistä en lähde tunkemaan, arvelen, että pääseehän tästä startin jälkeen. Ei päässyt. (Vastahan tämä on 16. kerta Lidingössä, ei voi osata vielä kaikkea – kuten, että olisi ajoissa lähtöviivalla hakemassa hyviä asemia?)

Naurettava ruuhka taas. Menee kävelyksi ja ihan pysahtelyksikin. Samassa lähdössä ollut seurakaveri osaa lähteä paremmin ja on sitten kilometrin tolpalla (oikeasti 1,2 km muuten) minua minuutin edellä!

Että se siitä miettimisestä, että mitenhän palaudun ylivauhtisesta alusta… No, jatko on tuttua juttua. Ohittelen väkeä aina kun jostain tilaa ohitella löytyy, mutta niin, ettei joutuisi ihan älyttömästi kiihdyttelemään. Pitäisi kuitenkin jaksaa 30 kilometriä. Viimeisin tekemäni pitkä harjoituslenkki tuntui pidemmältä kuin pitäisi ja vihjaa, että loppukilometrit saattavat joka tapauksessa tehdä tiukkaa.

Tavallaan kätevää, kun ei tarvitse miettiä vauhdinpitoa. Pitää vaan katseen edellä menijöiden pohkeissa ja selissä ja ohittelee aina kun pääsee. Välillä on leveämpää tietä ja ohittelu helpompaa, mutta vasta 13 kilometrin kohdilla pääsen tekemään omaa juoksua.

Sitten on kivaa viisi kilometriä – paitsi, että jalat alkavat pikkuhiljaa tuntua turhan väsyneiltä. Puolimatkan tienoo on myös varsin mäkistä (Bosöbackarna) ja sen alkaa huomata. Yritän mennä jyrkät alamäet hiljaa ja varovasti, ylämäet menevät hiljaa ihan itsekseen. Ollapa enemmän tasaisia osuuksia, niissä on kiva kaahata. (Toisaalta mitäs lähden maastojuoksuun, jos en osaa juosta maastossa?)

Kahdenkympin tienoilla ohitan yllättäen kanssamaakäen, mutta samalla alkaa olla sellainen tunne, että tässä voi tulla pahakin sippaus. Annan itselleni luvan hellittää vähän. Ehkä ei sitten sippaa ainakaan niin aikaisin? (On helppo selittää itselleen, että hiljentäminen on fiksua, kun tuntuu pahalle?)

Abborrbackenille 25 kilometriin onnistun jotenkuten pitämään juoksun vielä sellaisena, että asemat säilyvät. Mäki on jyrkkä ja menee mönkimällä, mutta tuntuu vielä lyhyeltä. Jalat ovat makaronia, mutta ehkä ne ovat vielä kypsyysasteeltaan al dente. Pahempaa on tulossa.

Järjestäjien tilaistoista poimitut sijoitukseni kisassa kertovat jotain: 1 km: 3404., 5,7 km: 2698., 10 km: 2148., 15 km: 1972., 20,6 km: 1752., 25 km: 1661… maali 1842.)

Sippaus on jännä juttu, kun  se ehtii tulla vielä ihan pari kilometriä ennen maalia – ja sitten ne viimeiset pari kilometriä tuntuvat kestävän todella, todella kauan. Etenen GPS:stä matkaa seuraten (seurasin koko kisan mieluummin matkaa kuin aikaa tai vauhtia): kuinka pitkä onkaan matka 26,5 kilometristä 27,5 kilometriin. Sitten tiedän, että edessä on vielä jossain Karins backe. Joku hihkuu Karins backen päällä, että ”viimeinen mäki!”, mutta jotenkin kummasti minusta tuntuu kuin reitille olisi ilmestynyt monta ylä- ja alamäkeä vielä sen jälkeenkin…

Nyt jälkikäteen kun muistelee niin tulihan se maali lopulta. Aikakin oli parhaani 12 vuoteen. Ei muuta kuin parantamaan lisää!

lidingoloppet-2-2016

Tässä mennään

(Laitan kuvia vielä ja ehkä jotain hehkutusta kuinka me ennen oltiin hyviä… Ai niin ja käyttämistäni kilpakengistä – Mizuno Wave Ekiden 10:istä – valmistelen erikseen testiraporttia.)

Lidingöloppet 2014 – kisarapsa

01.10.2014

Löpning är det nya coola. *

Sore today – strong tomorrow. 

Lidingöloppet 2014 kivaa krääsää

Kaikki oli tehty, paitsi tärkein.

  • Pitkä lenkki – check. Crescendomeiningillä ja hyvin ajoitettuna vielä. Mutta vain yksi.
  • Vauhtiharjoitus alimatkoilla – check.  Vieläpä kolme kilpailua! Vieläpä vetoharjoituskin!
  • Säännöllinen arkinen peruslenkkeily – ???

Déjà vu 2011: liikaa väkeä edessä, ei pääse ohi. Nyt tämä oli kyllä oma moka. En ollut ihan mahdottomassa yoggilähdössä, vaan kuitenkin kakkoslähtöryhmässä. Olisi pitänyt tajuta, että ruuhkaan jää jumiin, jos ei lähde kovaa.

Ei auttanut mikään, katselin edellä menijöiden kantapäitä ja mietin, että malttia, malttia, viimeistään asvalttiosuudella 7½ kilometrin kohdalla pääsee ohittelemaan. Välillä suhailin metsän tai pellon puolelta joistakuista ohi, mutta ei siinä ollut paljon järkeä: muutama tyyppi jäi taakse, mutta muutama sata ei.

Vihdoin, 7½. Harvoin on tuntunut niin hyvältä, kun on päässyt juoksemaan niin kovaa, että tuntuu pahalta!

Ei tämä vielä piloilla ole, muutama minuutti menetetty. Hei, jos yrittäisi negatiivista splittiä – jälkipuolisko kovempaa kuin alkupuolisko, se olisi tällä reitillä aika kova. (Ei tullut negatiivista splittiä, tuli splitti vain varpaaseen – kuva varpaasta tuonnempana.) Parempikuntoinen maakäkien edustaja onnistui negatiivisessa splitissä – harvinainen saavutus!

Ylämäissä olisi usein päässyt ohittelemaan, mutta siinä oli sellainen ongelma, että olen ylämäissä huono! Olen aina ollut.

Maastojuoksu ei ole koskaan ollut omin lajini (saati suunnistus). Olin aiemminkin aina sileän spesialisti. Paras maratonreitti olisi ollut 21 kilometriä pitkä kiitorata, sitten 195 metrin silmukka ja sama takaisin.

Jotenkin tuntui silloin parhaina maratonaikoinani, että ”fuskasin”, en ”oikeasti” ollut niin hyvässä kunnossa kuin ajat antoivat ymmärtää. Vauhti tuli herkkyyden kautta, rytmi pitäen, kaikkea rynkytystä ja tuhlailua varoen – juuri sitä mitä tämä Lidingöloppet on tällä kertaa ollut koko ajan.

Ihailin itseäni, miten ketterästi osasin juosta, jotkut kaatuivatkin ympärillä. Sitten yhdessä vielä-kerran-metsän-kautta ohituksessa -pam! – olin maassa. Déjà vu 2011.

Varvas kolahti, polvi kolahti, käsivarsi kolahti, jopa pää kolahti.

Täräyksestä tokeneminen kesti kilsan tai pari. Kenkä alkoi muuttua kärjestä alkaen verestä punaiseksi (minun hienot valkoiset Vivoni!).

Haittaako varvas menoa? Polvi on kurainen, mutta kuran alla lienee vain naarmuja. Käsi tuntuu vähän puutuneella, mutta kyllä se mukana heiluu.

Kenkä puoliväliin veressä: ”Eikös nyt olisi ihan ymmärrättävää höllätä vähän”? Hus pois, typerä ajatus. On vaikea arvioida onko joku varvas oikeasti kipeä, kun juoksee kilpaa. Mutta ei se varmaan niin pahasti rikki ole, niin että teloisi itsensä tosissaan härkäpäisesti eteen painamalla. Joten mennään.

Hyvä aika taas miettiä tuskan olemusta.

Jojoliike lieveni, mutta ei loppunut oikeastaan koko kisan aikana. Välillä pääsi menemään vähän vapaammin, sitten taas välillä tökki ja vauhti hiljeni jotain 15 sekuntia per kilometri. Kun kakkoslähdön lähtijöitä oli saanut ohitettua tarpeeksi, eteen alkoi tulla ykköslähdön hitaimpia – mitä ne tekivät ykköslähdössä?

Järjestäjien tilastojen mukaan sijoitukseni parani Ekholmnäsin (6km) ja Abborbackenin (25 km) välillä noin 2700 pykälää. Se ei tarkoita, että olisin ohittanut 2700 tyyppiä, vaan että taaemmissa yoggilähdöissä aika moni starttasi minua reippaasti kovempaa.

Loppukympillä olisi ollut enemmän tilaa ja tilaisuuksia parantaa asemiaan, mutta kävi niin, että kunto petti.

Alun hyvä tunne oli illuusio. Kovavauhtiset harjoitukset ajoivat asiansa: vauhti tuntui (suhteellisen) helpolta. Mutta pohja petti, yksi pitkä lenkki ei paljon auta, kun lenkkeily oli jäänyt ihan liian vähiin.

Paketti ei pysynyt kasassa.

Yritin viime vuosina oppimaani tekniikkaa aina, kun muistin: lántiota eteen, päätä pystyyn, selkää suoraksi, hartioita rennoksi, rohkeampaa etunojaa, mutta en jaksanut. Keskivartalon lihakset eivät olleet kunnossa. Miten ne voisivatkaan olla, kun niitä ei ole pitänyt kunnossa?

Huomasin juoksevani kippurassa kuin direktiiveihin sopimaton kurkku.

Se kaatuminenkin, huonon kunnon piikkiin senkin voi vahvasti laittaa. Tasapainoa ja koordinaatiotakin voi harjoitella. Mitäs minä olen tehnyt, no… juossut… ja, kuten sanottua, sitäkin ihan, ihan liian vähän.

Splitti varpaassa

Tämmöinen siipale nahkaa ja kynttä oli leikkautunut varpaan kulmasta. Kenkä oli silti ihan ehjä. Hyvät kengät!

Flygplanet avgår

Pääsin ex-Hevoskuurin parhaat suomalaismiehet -listalle, en siksi että olisin ollut hyvä, vaan siksi, että Lidingöloppetissa käy yllättävän vähän suomalaisia. Yksi syy on varmasti, että kisaan ei ehdi Helsingistä päivä Tukholmassa -risteilykuviolla, jos ei juokse suht reippasti ja pääse kisan ensimmäisiin lähtöryhmiin.

Tänä vuonna laiva (olisi ollut Silja Symphonyn päivä lähteä) oli remontissa, joten meilläkin meni kuviot uusiksi ja piti lentää ja olla yötä hostellissa. Olihan siinä oma uutuudenviehätyksensä, mutta oli se aika rasittavaa ja epäekologista. Onneksi ensi kerralla pääsee taas laivalla.

Murjottu olo on tietysti, normaalin lihaskivun (hyvässä kunnossa sitäkin tulisi vähemmän) lisäksi kaatumishölmöilyn vauriot. Mutta oikeassa olin varvas paranee, ei siinä sen pahempaa, polvessa vain naarmuja, puutuminen johtui näemmä siitä, että rintalihas jotenkin venähti, kun otin kaatuessa kädellä vastaan. Pää säästyi ulkoisilta vaurioilta, sisällä normaali lievä post-pitkäkisa-blues.

På språng mot ens kauden kisat

Mitäs sitten? Säännöllinen lenkkeily käyntiin, muuten on turha suunnitella mitään sen kummempaa juoksukisojen suhteen. Omia vahvuuksiaan on kivampi kehittää kuin heikkouksiaan. Joten sileiden matkojen kautta liikkeelle. Mäkiharjoittelu ja muu sellainen Lidingöspesiaali tulee sitten kuorrutukseksi kakun päälle.

Muistelisin, että tarpeeksi hyvässä kunnossa ei siellä Lidingön saarella mitään mäkiä olekaan.

* Alun sitaatit ruotsalainen Runner’s World huhtikuu 2014, s. 44.

Maaliin

Viimeinen Sotkalinnan lenkki?

31.08.2014

Sotkalinnan lenkki 2014

Tunnelmakuvia kenties viimeiseltä Sotkalinnan lenkiltä Rengosta. Oli vähän sellaista ilmassa, että talkootyön tekijöitä ei enää tähän tapahtumaan löydy. Melkein koko järjestelyhomma tuntui kaatuneen yhden ainoan erinomaisen, kaikessa kiireessä iloisuutensa säilyttäneen ihmisen harteille.

Kiitos menneistä vuosista ja hienoista kisoista!

Sotkalinnan lenkki 2014 2

25 vuotta!  – ensimmäisen merkinnän Sotkalinnan 12 km kisasta löydän harkkapäiväkirjoistani jo vuodelta 1989. Tämä on ainoa kisa, mitä on edelleen järjestetty samalla reitillä, mistä löytyy vertailtavaksi omia noteerauksia yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Sotkalinnassa on hienoa myös, että lapsetkin pääsevät juoksemaan. Nuorimpien sarjat olivat tosin H8 ja D8. Ihan parhaassa kisassa Salimäkihölkässä Hattulassa alle kolmevuotiaatkin pääsivät aikanaan juoksemaan pihan poikki eikä menoa haitannut, vaikka olisi mahtunut vielä hyvin sarjaan D2  :-)

Salimäkihölkkä (ja sen Luontopolku-tietokilpailu!) tuli tiensä päätökseen jo muutama vuosi sitten. Kisan järjestäminen oli hyvin pitkälle yhden ihmisen innokkaan ja matemaattisen tarkan työn tulosta.

Sotkalinnan lenkki 2014 3

Oma ennätys löytyy vuodelta 1992. Silloin mentiin 3.21/km -vauhtia ja sijoitus oli kolmas. Muistan tuon kisan vielä, koska se on niitä muutamia, joista on jäänyt olo, että nyt sai itsestään irti paljon. Kilpailutilanne S:n kanssa pakotti ylittämään vielä joitain kynnyksiä, mistä ei olisi tiennyt yli pääsevänsäkään.

Nyt vauhti oli sellaiset vähän alle 4.30/km ja sijoitus kahdeksas ja viimeinen…. Tarkkaa aikaa ei vielä ole, oman ajanoton onnistuin saamaan käyntiin vasta kilometrin kohdalla. (Toivottavasti tulokset saadaan; järjestäjillä oli käytössä vain yksi kello, kun kellovastaavalla oli kiireisiä peltotöitä niin, ettei kerennyt paikalle.)

Palkinnoksi kisan viimeinenkin sai hienon Latte Macchiato Aroma Espresso jne -termosmukin.

Ai niin ja osanottomaksu? No, kympin (JK).

 Jordgökarna i SotkalinnaJ
Jordgökarna på språng mot uusia kisoja.

Vain kolme miljoonaa senttimetriä

15.10.2012

Verryttely tarkoittaa tällä kertaa jonkun hassun sadan metrin hölköttelyä, periaatteen vuoksi. Satun silti näkemään pähkinänakkelin, se on lenkkielis – luonto on eksoottista näin kaukana lännessä. (Mitähän pähkinänakkeli on ruotsiksi? Aha, nötväcka.) Hippiäisiäkin näen, hieno lenkkilintupinna myös; kungsfåglar!

”Bara hundratusen centimeter kvar!

– pikkutyttö matkan varrella, lasten oman juottoaseman lähellä, on keksinyt oman kannustuksen :-) Täydestä menee minulle, vaikka paikasta on matkaa maaliin noin miljoona senttimetriä. Vaikea juosta ja laskea yhtä aikaa… Onneksi, miljoona senttiä kuulostaa kamalan pitkältä…

Mittayksiköstä riippumatta, on yleensä aina virhe ajatella jäljellä olevaa matkaa. Vastaava juttu kuin, että onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi: onko matka puoliksi vielä juoksematta vai puoliksi jo juostu.

Lidingöloppetissa kilometrikyltit ovat perinteisesti juuri väärinpäin, ne kertovat montako kilometriä on edessä. Yritän aina kääntää sen mielessäni toisin päin, montako kilometriä on takana.

Kun juostaan kilpaa, ei ole väliä paljonko matkaa on jäljellä, sitä on aina liikaa, ihan aina, ihan liikaa; niin iso tuskamöykky, että sitä kannata päästää etukäteen itseään musertamaan.

Juoksun aikana on hyvä miettiä tuskan olemusta. Kun keskityn vain pieneen hetkeen, niin eihän tämä nyt niin pahalta tunnu. Jalkoihin sattuu, keuhkoihin sattuu, mutta kyllähän tätä sekunnin kestää ihan helposti. Viisikin sekuntia. Ja sitten on taas monta metriä lisää matkaa takana.

Tuntuu pahalta, mutta oikealla tavalla pahalta. Tietää, että tämä piina loppuu tasan sillä sekunnilla, kun pysähtyy maalissa.

Kainalot hiertyvät, unohdin vaseliinin kotiin (amatööri!), pikkujuttu, mutta häiritsee vähän, koska hiertäminen on vääränlaista kipua.

Kaikki hauskuus oikeastaan vasta alkaa, kun on riittävästi matkaa takana. Alku on aina jotenkin räpellystä, häsäystä ja huohotusta, joka on vaan kestettävä, että pääsee kokemaan pitkän juoksukilpailun loppukilometrit.

Alan saada hullun kiiltoa silmiin. Nyt voi jopa päästää mieleen ajatuksen, että paljonko vielä on matkaa jäljellä. Onhan sitä vaikka kuinka, jes, onneksi tämä ei vielä ihan heti lopu!

Luultavasti menen liian hiljaa, kun tuntuu jollain tasolla hyvältä. Huonon kunnon hyvä puoli on, että menosta voi nauttia; huonon kunnon huono puoli on, että kunto on huono, ajastakin tulee ihan kökkö. Hyvässä kunnossa saisi itsestään enemmän irti. Silloin juoksusta nauttiminen olisi merkki siitä, että menee liian hiljaa (paitsi jos johtaisi kisaa ja taktikoisi, mutta Lidingöloppetia on aika vaikea johtaa…) Tietysti kunto ei voi olla liian huono, koska silloin ei kolmeakymppiä pystyisi edes juoksemaan.

Reitti kurvaa merenrantaan. Hetken on kummallisen hiljaista. Hiljaisuus täyttää pään, tai pikemminkin tyhjentää. Kevyt olo vähän aikaa. Lintu leijuu pään yllä, onko joku peto? En ehdi katsoa kunnolla. Reitti kurvaa takaisin metsään.

Outoa, toivon että lopun ylämäet tulisivat jo, Abborrbacken ja Karins backe (tällä reissulla oppi sen jälkimmäisen mäenkin nimen). Alamäet tökkivät, jalkoihin sattuu niin paljon. Olen kyllä varonut harppomasta aiempia alamäkiä, mutta kun ei ole lihaskuntoa niin ei ole, miten sitä voisikaan olla, kun en ole kuntoillut…?

Hieno hetki kun tajuan, ettei sippaamista tule tällä kertaa, vaan loppuun saakka mennään, hyytymättä. Ylämäet ovat lyhyitä. Tuntuu melkein kuin olisin fuskannut alussa menemällä alussa niin hiljaa, että jaksan vielä lopussa.

Maalissa naamalle juuttuu hymy pitkäksi aikaa.

349 dagar kvar (kvak)

Sandra Eriksson kirjoitti hienosti* kilometri kilometriltä, miltä Lidingöloppet tuntuu hyvässä kunnossa (niin hyvässä, että voittaa). Sitä voisi kokeilla joskus, en nyt tarkoita Lidingöloppetin voittamista, vaikka sitäkin olisi kiva kokeilla, vaan sitä, että kirjottaisin jokaisesta kilometristä jotain. Tarvitsisin varmaan kyllä sanelukoneen tai jotain mukaan, että muistaisin kaikki 30.

* Hevoskuurissa Tero Viljasen suomennos.

På språng mot Lidingöloppen 2012, 2013, 2014, …

06.10.2011

Alkunarina

Pieleen meni Lipitiloppetti 2011. Lidingössä on niin paljon juoksijoita, että lähdöt on porrastettu. Tuhat tyyppiä lähtee aina kerrallaan ja olin vasta neljännessä ”joggilähdössä”, joka lähti puoli tuntia ensimmäisen jälkeen. Kolme tuhatta juoksijaa lähti samalle reitille jo aikaisemmin. Ajattelin ettei se olisi mikään ongelma, mutta oli se.

Aloitin rauhallisesti, tai rehellisemmin sanoen hiljaa. Ensimmäisen kympin lähestyessä kone alkoi lämmetä  ja aloin oikein nauttia menosta (eli menin vieläkin hiljaa, mutta tällä kunnolla se sallittakoon)… Itseluottamus oli kunnossa, lisää vaan kierroksia pikkuhiljaa ja sitten viimeisellä kympillä vielä lisää… Vaan kuinkas sitten kävikään, kapeita polkuja riitti  (onko niitä aina ollut näin paljon?)   ja eteen sumppaantui hitaampia juoksijoita aiemmista lähtöryhmistä. Aika monta kilometriä maltoin odotella: ”rauhassa vaan, kyllä tässä ohi ehtii”. Mutta ei ehtinyt!

Oli pakko alkaa ohitella kiihdyttelemällä ja rynnimällä puoliksi metsän kautta (ursäktä!) Välillä pääsi menemään vapaasti jokusen sata metriä, mutta juuri kun sopiva juoksurytmi alkoi löytyä, edessä oli taas koko polun leveydeltä selkiä. Puolimatkan paikkeilla ongelma vielä paheni, eikä helpottanut ennen kuin oli myöhäistä.

Loppupätkän legendaarisen Abborrbackenin vedin sitten kaikki riskirajat ylittäen. Siinä ei tietenkään ollut mitään järkeä, kun kävellenkin (polvista käsillä tukien) olisi päässyt jyrkässä mäessä käytännössä samaa vauhtia. Mietin kumpi tuska on suurempaa, fyysinen vai henkinen piloille menneestä kisasta ja tulin siihen tulokseen että henkinen. Jatkoin tungoksessa juuri eteeni näkemättä ylivauhtia alamäkeen ja – löin varpaan kiveen ja lensin pöpelikköön.

Heti ylös tarkistamaan vauriot. Kumma kyllä, ei  juuri naarmuakaan missään. Entä se kolahtanut varvas? Murtuikohan se? Haittasi ainakin viimeisiä turhautuneita yrityksiä vauhdinpitoon. Tämäkin vielä.

Gospelbändin mairea lällätys ärsytti.

Fivefingersien varpaiden väliin tarttui ohituksessa pitkää heinää, mutta en jaksanut enkä ehtinyt irrottaa.

Apinan raivolla.

Maali.

Pois.

Jatkotarina

(-: Mahtavaa! Hyväksi on muuttunut tilanne urheilussa ja elämässä, kun tällaisesta marisen. ”Ei pääse ohi kun toiset juoksevat liian hitaasti”? – just. Eipä tässä tosiaan ole mitään syytä olla pettynyt. Onhan tuloskin sentään yli vartin parempi kuin viime vuonna ja yli puoli tuntia parempi kuin toissa vuonna. Ennätyksistäni olen kaukana, mutta on se aivan upeaa päästä vuosi vuodelta parempaan kuntoon seitsemän vuoden aina vaan pahentuneen sairastelun jälkeen (ehkä laitan siitäkin tarkemmin joskus tänne). Sitä paitsi olen nyt hurahtaneempi juoksuun kuin koskaan (-:

En sitä paitsi ole ikinä ollut häävi mäkijuoksija ja nyt olen korostetun huono erityisesti ylämäissä ja on pakko myötää, että kisa kaatui osin myös mäissä möngertämiseen. Juuri ylämäissä olisi kyllä ollut monta kertaa tilaa ja aikaa ohitella, mutta olin niissä yhtä hidas tai vielä hitaampi kuin kaikki muutkin. Alamäissä olen mielestäni parantanut paljon, kiitos minimaalijalkineiden. Perinteinen iskunpaikkani kilpailuissa on ollut aina heti ylämäen jälkeen (siinä moni ehkä ihan huomaamattaan höllää hetkeksi). Nyt huomasin uuden iskun paikan heti alamäen jälkeen. Pystyin aiempaa paremmin käyttämään vauhtia hyväksi ja jatkamaan samaa rullausta vielä hyvän matkaa mäen jälkeen. Jyrkät alamäet kilpavauhtia olivat silti liikaa. Mutkittelin ja olin koko ajan tarkkana, ettei askel karkaisi yhtään harpaksi, mutta lyhyt askel vaati voimakasta jarruttelua eivätkä reisiparkani olleet tottuneet ihan sellaiseen. Pahempaa kangistumista ei tullut, mutta ei  sista milen  ihan niin ketterästi sujunut kuin olin toivonut.

Mitenkäs tästä eteenpäin? Omia vahvuuksiaan on aina kivampi kehittää kuin omia heikkouksiaan. Alamäkiin voisin satsata, kun ne ovat lähteneet alkaneet uudella tekniikalla tuntumaan aiempaa mukavammilta. Pitäisikö tehdä alamäkivetoja? Onko sellaisia olemassa? Alamäkien pulma on tietysti, että niiden toisella puolen on ylämäkiä. Ylämäissä tarvitsisi voimaa. (Voima on heikko kohtani…) Juoksun herkkyys ei saisi kärsiä, joten voimaa pitäisi hankkia lajinomaisesti (ylämäkivetoja siis pitäisi…, uh,  ehkä sitten kesällä vähän…), mutta ei saisi vetää liian kovalla teholla niitä vetoja (vanha virhe). Tasamaallakin voi kyllä nostaa tehoja, jos siltä tuntuu, crescendona tietysti niin tottuu samalla matkaan – niin ja sitten kisoja. Ehkä pitää ensi vuonna hönkäistä taas se maraton (justhan minä 1998 viimeksi…) – joku mahdollisimman tasainen, kiitos –  ja lämmin!

(Tulipas intoilua; kunhan nyt ensin kävisi lenkillä enemmän…)

Mikä ei tapa, se sattuu pirusti

30.09.2010

Hurraa!

Ei mitään pulmia Lidingössä, mitä pelkkä harjoittelu ei ratkaisisi :)

Parikymppiä meni ihan ketterästi, mutta sista milen töpöteltiin kokovartaloväsymyksessä. Parikymmentä minuuttia sentään lähti viime vuotisesta tunteellinensiilitoipilaskisasta, mutta – huipulle on pitkä matka, jos haluaa rock’n’rollata.

Jutun otsikko on napattu matkan varrelta t-paidasta. Tällä tavalla huonossa kunnossa tämä touhu sattuu kyllä selvästi vähemmän kuin jos olisi hyvässä kunnossa – lyhyeen loppuisi meno, jos juoksisin niin, että tosissaan tuntuu pahalta.

Maalikuva

Projekti Lipitikipitiloppetti 2.0

02.10.2009
Kuva 2009, ai miten niin tunteet pinnassa? ( http://tinyurl.com/ycpcbw3 )

Ai miten niin tunteet pinnassa?

Maaliin!

Ensimmäiset kymmenen kilometriä olin yhtä hymyä. Helppoa. Maisemat, sää, yleisö – kaikki upeita. Maltoin olla hötkyilemättä. Nyt ei tarvitse juosta täysiä.

Kympin jälkeen jalat alkoivat jo väsyä… aika pian.

Viimeiset kaksikymmentä kilometriä – no, ajattelin, että tämä on hienoa sitten jälkeenpäin. Vauhti hiipui koko ajan loppuun saakka, suunnilleen joka kilometri edellistä hitaampi (gepsistä voi tutkia tarkemmin, sain lainaan sellaisen).

Pian jalat olivat niin kipeät, että alamäet eivät enää menneetkään hyvin. Piti satsata ylä-; koko matka juosten! Abbobackenia menin silmät kiinni ja alkoi oikein itkettää. Höh, tämä on kuitenkin vaan juoksukisa, miten näin voi tunteet puskea pintaan? No, ehkä ei tarvitse analysoida ja selitellä itselleen tai muille.

Ei kisa siihen loppunut. Viimeiset neljä kilometriä on pitkät niin. 27 km kohdalla soi Foo fighters ja joku porukka tsemppasi hurjasti juoksijoita vaaleanpunaisten vappuhuiskujen kanssa. Taas liikuttui ja jaksoi liikkua hetken sen voimin. Näin amatööri voi ja saa ottaa lisäpotkua oman pään ulkopuoleltakin.

Kaksi kilometriä kestää kauan, jos siihen menee vartti.

Viimeistä ei lasketa, joten tämä on viimeinen kilsa (juoksijan logiikkaa).

Sippaaminen on eri asia, nyt on vaan jalat ihan poikki. Kiri.

Nojausta polviin, mitali. Au. Pripsiä, mustikkasoppaa – kisassa ehti suolakurkkuakin. Au. Båten avgår, mennään, bamsemumseja matkalta.

[Nostin jutun täältä. Ei noihin kommentteihin saa kuviakaan – ja on tämä uuden viestiketjun arvoinen!]

Lidingöloppet

(C) S

Projekti Lipitikipitiloppetti

11.09.2006

Edessä olisi ”laiskan miehen maraton” Lidingöloppet (30 km, joka ihan eri asia kuin 42.195 km; reitti on Lidingössä rankka, mutta silti). Nyt joutuvat omat opit tulikokeeseen. Ongelma on että kisaan on nyt se kaksi viikkoa, mutta ylivoimaisista syistä en ole kyennyt harjoittelemaan puoleen vuoteen ja lähtötaso oli hyvin heikko. Muutaman viikon olen sentään pystynyt säännölliseen lenkkeilyyn (toiseksi tärkein sääntö!) ja sitten ajoittain lenkkeilyn ilokin on palannut (tärkein sääntö!), joten ihan toivoton tilanne ei ole. Onneksi edessä ei ole maraton. Kun lenkit ovat olleet kuuden kilometrin mittaisia (”pitkä” lenkki kymmenen ja puoli), kolmenkympin kisa tuntuu aika urakalta. Sääntöjä 3-6 (tulossa) käytetään aiemmin kuin kaksi viikkoa ennen kisaa, joten ainoa vaihtoehto on sääntö seitsemän. Seiskasääntöönhän liittyy, että viimeisten kahden viikon aikana homman voi vain mokata, joten saa nähdä kuinka äijän käy. Raportoin etenemisestä (mokaamisesta?) tähän.