Archive for the ‘Kirjat’ Category

Paljain jaloin juoksu talvella – fiktiota ja faktaa

08.01.2012

Mitenhän kävisi, jos vaikka joidenkin tyyppien sauna palaisi ja he juoksisivat pakkaskelillä umpihangessa useiden kilometrin matkan öisessä metsässä (välillä pysähdellen esimerkiksi lepäämään tai ampumaan susia…)? Jos näitä tyyppejä olisi vaikka seitsemän, niin paleltuisiko osa seitsemästäkymmenestä varpaasta amputointikuntoon?

Seitsemän veljeksen juoksu Impivaarasta Jukolaan on fiktiota. Faktoja paljasjalkajuoksusta pakkasessa on vaikea löytää. Ilmeisesti touhusta yllättävän helposti seuraa jotain muutakin kuin ohimenevästi nipisteleviä varpaita, koska kyllä kai sitä muuten useampi hullu suomalainen harrastaisi? Maailmalta ja internetistä löytyy joitain yksittäisiä raportteja paljain jaloin juoksemisesta oikeasti talvisissa oloissa, mutta tosi vähän. Varoituksen sanat ovat varmasti paikallaan.

Missä rajat ovat? En tiedä, enkä niin hirveästi halua kokeilla (ja vetäydyn vastuusta koskien kaikkea, jos joku muu tämän jälkeen haluaa).

Unohdetaan ensin kaikki asiaa monimukaistavat tekijät, umpihanki, loska, tuuli, karkea lumi, suolatut tiet ja alijäähtynyt vesi ja sellaiset – oletetaan selkeä pakkaskeli, puhdasta pehmeää lunta, mutta ei niin, että jalka uppoaa lumeen (aurattu ja hiekoittamaton tie tai vastaava) – ja vaatetta päälle niin, että muuten ei taatusti tule kylmä, jalkaterät vain ovat alttiina pakkaselle ja jalkapohjat lumelle.

Näillä oletuksilla viiden minuutin spurtti kolmenkymmenen asteen pakkasessakin on varmasti turvallista (sellaista lienen joskus tehnyt). Luulisin myös, että vartin lenkki viiden asteen pakkasessa ei ole vaarallista, jos ei pysähtele ja ihmettele, vaan pysyy liikkeessä. Entä 15 minuuttia 15 asteen pakkasessa? En tiedä. Veikkaisin, että se on siinä rajoilla, että jalkapohjiin alkaa helposti tulla ainakin pinnallisia paleltumia ja jälkeenpäin vesikelloja.

Pakkasessa paljain jaloin juoksemisen isoin riski on, että se ei välttämättä tunnu oikein miltään ja silti touhussa voi vahingoittaa itseään – jalat muuttuvat tunnottomiksi ja elimistön varoitusmerkit vaimentuvat nopeasti. Pinnalliset paleltumat eivät ollenkaan välttämättä ole jälkeenpäinkään yhtään kipeitä, joten nekään eivät varoita lähtemästä pöljäilemään uudestaan.

Aika tutkimatonta näyttäisi olevan myös, missä määrin kylmässä paljain jaloin juoksemiseen voi tottua ja fysiologisesti sopeutua. ”…olivatpa he ennen, vallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin, tunnit pitkät.” Tunnit pitkät? Onko mahdollista juosta tunteja umpihangessa ilman vakavia paleltumia? En tiedä. Onko A. Kiven tietämys ihmisen fysiologista samalla tasolla kuin tietämys susien käyttäytymisestä…?

Pakkasessa pakenevat veljekset (sen lisäksi, että pysähtyvät ampumaan niitä susia) lepäävät kesken pakomatkan ja seisoskelevat lumisella kalliolla. Ei kannattaisi. Hypotermian riski kasvaa suuresti kaikesta pysähtelystä. Kaksi tyypeistä aina myös ratsastaa, ei ehkä kannataisi sekään, vaikka hevonen alla vähän lämmittää ja omin jaloin liikkuessa uhkaavat paikalliset paleltumat. Ihmisen lämmöntuotto pelaa paljon tehokkaammin niin kauan kuin pysyy liikkeessä. Huonosti käy äkkiä, jos melkein alastomana jää pakkasessa seisoskelemaan. Susihukkaa ei tarvitse talvisessa metsässä pelätä, mutta lämmönhukkaa kyllä!

Offtopiciksi menee, mutta pakko kirjoittaa: Seitsemän veljeksen antama kuva susista (ja mitähän siellä olikaan karhuista?) on ärsyttänyt minua aina. ”Verijanoinen” susilauma jahtaa yöllä lumihangessa juoksevia ihmisiä? Joopa joo, ja sitten pelastutaan ampumalla ja haavoittamalla yhtä sutta. Just. Yhtä uskottavaa kuin, että jos koiraisä, emo tai jokin niiden pennuista haavoittaisi itseään piikkilankaan niin muut perheen jäsenet hyökkäisivät oitis ”murharähisten” sen kimppuun, ”tempoelesivat kappaleiksi” ja sitten ”riuhtoen atrioitsisivat”.

Joo, joo, romaanin sudet ja lumihankijuoksu pitäisi tietysti ymmärtää vertauskuviksi ihmisen elämässään kohtaamista vaaroista ja koettelemuksista, mutta en halua ymmärtää. Jos Seitsemän veljestä muilta osin on realistinen romaani, niin ei eläinten käyttäytymistä tarvitsisi kuvata päin seiniä. Susia on muutenkin tölvitty, pelätty ja tapettu ihan tarpeeksi. Kuinkahan asenteisiin on vaikuttanut se, että suunnilleen jokainen koululainen on pistetty lukemaan romaanista tämäntasoista ”luontokuvausta” (ja kun on luettu, on pidetty koe).

Mainokset

Miksi en osaa suunnistaa (linkki)

09.10.2011

Tämän jutun kanssa tuli luokittelupulma, laittaako se henkilökohtaisempaan ja urheilupainotteisempaan vai tieteellisempään blogiin? Laitoin tieteelliseen, mutta, hei, tännehän voi laittaa linkin: tarina ”suunnistustyhmyydestä”.

Mummojen laji

01.12.2009

McDougall (2009) tekee legendaa rarámuri-intiaaneista – ja myös urbaanimman maailman parhaista juoksijoista… joista monet ovat varsin kaheleita… mutta poikkeuksetta rakastavat lajiaan. Vielä enemmän legendaa kehittyy, kun parhaista parhaat onnistutaan houkuttelemaan samaan kilpailuun rarámurien kotikentälle Meksikon Kuparikanjoniin.

Rarámurit eivät venyttele tai käytä lisäravinteita ja heidän juoksujalkineensa ovat äärimmäisen pelkistettyjä (video – ei mitään klompsukenkiä). Lapsena intiaanit pelaavat juoksuleikkiä, jossa osanottajien tasoeroja tasoittaa pallon potkiminen vauhdissa varsin rajussa maastossa. Aikuisena (vauhti-) leikittely jatkuu ja matkat pitenevät – touhu muuttuu melkoisen rankaksi ulkopuolisen silmin. Juoksukilpailut ovat bileitä ja samalla rituaaleja, joiden ansiosta ei tarvitse sotia. Hyvä idea, rauhoittaa kummasti, kun ensin juoksee vuorokausitolkulla pitkin ja poikin kanjoineita. Juoksemisen lisäksi rarámurit myös juopottelevat paljon, mutta en nyt tiedä onko se niin hyvä idea.

Rarámureilla naisten juoksukisat ovat lyhyitä (60-80 km) ei siksi, että naiset olisivat huonompia, vaan koska välillä on imetettävä vauvoja. Pitkän matkan juoksu on tasa-arvoinen laji: naiset ovat yhtä hyviä (tai parempia) kuin miehet. Eikä ikäkään paljon paina kun matkaa laitetaan tarpeeksi, jo tavallisella maratonilla 64-vuotiaat vaarit ovat edelleen yhtä hyviä kuin 19-kesäiset junnut (häviävät yhtä vähän 27-v. eliitille).

Naiset ovat hyviä kestävyysjuoksijoita- vanhat ovat hyviä kestävyysjuoksijoita – ihminen yleensä on hyvä kestävyysjuoksija (Bramble ja Lieberman 2004). Olemme loistavasti sopeutuneita pitkään hitaaseen juoksuun. Juoksijoita viehättää ajatus, että pitkän matkan juoksuun erikoistuminen on ollut ratkaiseva sopeuma ihmisen evoluutiossa (Holmén 2009; tarkempia kommentteja ja hieno video).

Juoksua satoja kilometrejä putkeen autiomaassa ja vuorilla? Huh, rauhoitutaanpa nyt toviksi ja eläydytään hetkeksi arkisen ahertajan elämään, työhevosen, joka nyt vaan sattuu harrastamaan maratoneja ja triathloneja ja pakertaa työkseen kansainvälisiä menestyskirjoja (Murakami 2009). Tälle tavalliselle tallaajalle jo sadan kilometrin juoksukilpailu ottaa lujille fyysisesti, ja henkisesti pitkään vielä jälkeen päinkin.  ”Menin läpi kiviseinän. Sen jälkeen minun ei tarvinut ajatella. Tai tarkemmin, ei ollut tarvetta tietoisesti ajatella, ettei ajattelisi.”

Acknowledgements: Pauli löysi ja lainasi McDougallin ja Murakamin kirjat. Pitihän ne sitten ostaa omiksikin.
Disclaimer: Ei, en ole harkinnut siirtyväni ultramatkoille.

Viitteet:

Bramble, D. M. ja Lieberman, D. E. 2004: Endurance running and the evolution of Homo. Nature 432: 345-352.
Holmén, J. 2009: Uimareita vai juoksijoita: Esi-isillä oli kiire raatojen luokse. Juoksija 9: 38-39.
McDougall, C. 2009: Born to run: The hidden tribe, the ultra-running, and the greatest race the world has never seen. Profile Books Ltd, Lontoo. 287 s.
Murakami, H. 2009: What I talk about when I talk about running: A memoir. Vintage books, Lontoo. 180 s.

Lisäys 28.1.2010: video – kohdan 5 min 19 s hidastus on hieno.

Kirjailijan kuolema

09.10.2009

Matka on jonnekin tuloa ja jostakin kaikkoamista, tai kun se on pitkä matka, on se vain matkaa.” (1)

Veikko Huovinen hallitsi julkisuuden, toisin sanoen piti oman ja perheensä elämän visusti siitä poissa. Novelli ”Tytöt” on yllättävä poikkeus, siitä saa kurkistuksen kirjailijan työhön ja perhe-elämään:

”…töitä ei synny, olemisella ei ole katetta… Kuitenkin ounastelen työtuureja. Kun on loppuun asti tympeytynyt omaan saamattomuuteensa  ja lukenut hajamielisesti ja torkkunut typerissä kuvitelmissaan, silloin sitä taas suuttuu itseensä, istuu itsepäisesti koneen ääressä eikä lähde pois, vaan tappelee ensimmäiset rivit, ensimmäiset sivut. Pääasia kunhan jotain tulee aluksi, mitä vain…” ”Pojat kikattavat ja puhuvat pehmoisia…” ”Ovikello rämähtää…” ”…ulkona portailla hurjassa tuiskussa seisoo puolikymmentä tyttöä. Joukosta erkanee yksi…” ”tajuan hänen puheestaan aluksi vain jotain sellaista, että hän ihailee minua.” ”Sekunnin sisällä olen tietoinen, että vaimo ei ole kotona… eteisessä haisee paistettu pakastekala… olen tuotannossani ehkä antanut itsestäni sellaisen kuvan kuin olisin jokseenkin leikillinen ja pianpa pikkunokkelakin mies… parta on ajamatta ja olen harmaa ja pölhön näköinen…” (2) – taiteilijaelämän ”glamouria” kerrakseen…

Toinen omaelämäkerrallinen poikkeus on vanhan miehen surutyö ”Pojan kuolema”. Tässäkin kirjailija tuli esille vain kirjansa kautta, eikä antanut haastatteluja.

Kirjailijat ovat varmasti kyllästyneitä siihen, että heidät samaistetaan luomiinsa hahmoihin kuten Veikko Huovinen Konsta Pylkkäseen. Onhan Huovinen varmasti laittanut ”maailman menoa vähän laajemmasta näkökulmasta katselevan” hahmon suuhun paljon omia mietteitään, mutta osaa Huovinen katsella maailmaa myös vaikkapa Havukka-aholla vierailevien tutkijoiden Ojaston ja Kronbergin akateemisesta näkökulmasta. Hamsterin hahmoon voisin kuvitella paljon kirjailijaa itseään:

nähdessään tuiskun nousevan illaksi, hän on varannut puoli kiloa savustettua, tummaa kestomakkaraa… Hän leikkaa puukollaan tai repii hampaillaan isoja palasia makkarasta ja syö… Sitten hän röyhtäisee ja murisee itsekseen jotakin valjaskoirille annettavasta kapakalasta. Viimein hän etsii vaatekaapin nurkasta geneveripullon ja nauttii sitä korttelin tai tuopillisen… Pullollinen kestää kaksi talvea, joten nuo korttelit tai tuopilliset eivät ole kovin vetäviä.” (3)

Laiska ihraveijari, siittiö ja tunturipöllöt –
suosikkikohtiani Huoviselta ja muilta.

1) Huovinen, V. 1965: Valmismatka. Talvituristi s. 59
2) Huovinen, V. 1969: Tytöt. Mikäpä tässä s. 160-165
3) Huovinen, V. 1957: Hamsterit s. 12

Metametkuisuus

04.02.2008

Olen minä kanssa kirja-arvostelija. Pääsin kirjassa vasta johdannon ensimmäiselle sivulle, kun jo piti alkaa kirjoittaa. No, hyvähän se, että kirja herättää ajatuksia. Kirjoitan tänne hömppäsivulle sitä mukaa, kun kirjassa etenen. Laitan stilisoitudun version sitten Luotisiin.

Tähän lauseeseen jumahdin: ”Todellisuuteen ei liity välttämättömyyttä” (s. 13). Voi olla, että ymmärrän kirjoittajan tarkoituksen väärin, ehkä on tarkoitus sanoa vain, että maailmassa on satunnaisuutta ja ennustamattomuutta tai että maailman nykytilasta ei voi päätellä menneisyyttä eikä tulevaisuutta. ”Todellisuuteen ei liity välttämättömyyttä” kuulostaa kuitenkin samalta kuin ”asiat voisivat olla toisin”. Tämä on aika metafyysinen ajatus, jota on paha tieteellisesti perusteella. Ei mitään pahaa metafysiikassa, sehän on jännintä mitä on, mutta tartuin tähän, kun kirjoittaja pitäytyy muuten niin tiukasti fysiikassa.

Täsmälleen samoin sanoin kuin kirjoittaja perustelee edellä mainittua lausetta voisi väittää, että todellisuus on välttämätön. Eikö jo suhteellisuusteoria kerro, ettei ole ”menneisyyttä” tai ”tulevaisuutta”? Ne ovat asia- ja henkilökohtaisia käsitteitä. Todellisuus on asia- ja henkilökohtainen.

Sattumaa. Syytä ja seurauksia. Molempia. Sama se. Toimi maailma miten tahansa, se on mikä on. Mikä ei ole todellisuutta, ei ole todellisuutta. Epätodellisuutta ei voi tutkia.

Esimerkki: tässä on valkoinen kirja, jonka kannessa on vinksallaan monenvärisiä kirjaimia. Kirja on matkustanut Helsingin Richardinkadulta Tikkurilaan ja on helmikuun neljäs päivä 2008 kello 11.36 (ja sadasosia) Hämeenlinnassa.

Tämä kirja voi olla olemassa vain täsmälleen tässä maailmankaikkeudessa. Vain yksi menneisyys (ja tulevaisuus) ovat sille mahdollisia. Jos voisi tehdä pienen pienen muutoksen maailmaan, yksi aidosti satunnainen kvantti-ilmiö tapahtuisikin eri tavalla, tätä kirjaa ei olisi. Tätä maailmankaikkeutta ei olisi.

Kumpi väite edellisestä seuraa: ”tähän kirjaan ei liity välttämättömyyttä” vai ”tämä kirja on välttämätön”? on enemmänkin maku- kuin tieteellinen kysymys.

No joo, oikeastaan kaipaisin kirjaan enemmänkin metafysiikkaa. Enqvistin tyyli on jotenkin lakoninen. Siihen sopii tällainen sitaatti:

Liian moni, joka puhuu tieteestä antaa ymmärtää, että se ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Miksi sen silloin pitäisi kiinnostaa ketään muutakaan?” (Shortland ja Gregory 1991)

”Periaatteessa jopa kaksi universumin vastakkaisissa äärissä majailevaa elektronia voisi olla kvanttifysikaalisesti lomittuneita ja muodostaa yhden ainokaisen tilan. Käytännössä […] tällainen holismi on merkityksetöntä. (s. 88)”

Miten niin? Eikö juuri tuollaisella ole valtava merkitys? Ei tilastollisesti, mutta yksittäistapauksissa kyllä – ja yksittäistapauksilla on väliä. Mikä tahansa pienenpieni syy-seuraussuhteita tottelematon ero yhdessäkin yksittäistapauksessa sysäisi maailman ihan eri raiteille? Kuulostaa kuin kirjoittaja taas kaipaisi klassista maailmaa, jossa todellisuuteen liittyy välttämättömyyttä.

Enqvist, K. 2007: Monimutkaisuus – elävän olemassaolomme perusta. WSOY, 389 s.
Shortland, M. ja Gregory, J. 1991: Communicating science: a handbook. Longman scientific and technical, New York, 186 s.

 

Mielessä pyörii

23.11.2007

Eipä ihmeitä tarjoile Valtaojan uusin Ihmeitä-kirja ainakaan ensimmäisellä vilkuilulla.

Etenkin trilogian ensimmäisessä osassa ”Kotona maailmankaikkeudessa” on paljon enemmän ihmeteltävää kuin uudessa teoksessa. Ihmeitä on enemmän kirjoittajan henkilökohtaista elämäntarinaa kuin tieteen popularisointia. Mikäs siinä, ”Tämä on minun kirjani ja minä ajattelen mitä haluan” (s. 115).

piruetti.gif

Mitä tähtitieteilijä sitten haluaa ajatella (suutelemisen lisäksi)? Mielessä pyörivät ainakin Halle Berry, Penthouset ja tähtikaukoputken monet käyttömahdollisuudet. (Kuvassa on optinen harha*. Alaston tanssija pyörii myötäpäivään… vaiko sittenkin vastapäivään? Aivot yrittävät tulkita kaksiulotteisia kuvia kolmiulotteisiksi. )

No, on kirjassa muitakin aiheita kuin naiset. Säästän sitä kokonaisuudessaan joululukemiseksi, mutta alkajasiksi yksi juttu mitä teki mieli kommentoida (laitan sitten tarkemman arvion Luotisiin. Lisäys: laitettu):

Äärettömyydestä. Valtaoja kirjoittaa, että äärettömässä maailmankaikkeudessa täytyy olla sellainenkin maailma, jossa planeetan kokoinen näköispatsas Rakastatulle Johtajallemme Esko J J Valtaojalle (s. 266-268). En ymmärrä logiikkaa, että äärettömässä maailmassa pitäisi toteutua kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Eihän desimaaliluvussakaan tarvitse tulla vastaan kaikkia mahdollisia lukuyhdistelmiä, vaikka luku olisi äärettömän pitkä. Vain jos numerot ovat satunnaisia ja toisistaan riippumattomia, kaikki yhdistelmät tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Mutta kuka sanoo, että äärettömän suurenkaan fysikaalisen maailman osat olisivat satunnaisia ja toisistaan riippumattomia? Päinvastoin, kvanttimekaniikka kertoo meille kummallisista riippuvuuksista maailman osasten välillä, vaikka niitä kiikutettaisiin toisistaan mielivaltaisen kauaksi.

(Minusta on filosofisesti helpointa ajatella, että ääretöntä ei ole olemassa – eikä nollaa!)

Lähde: Valtaoja, E. 2007: Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen. Ursa. 301 s.

* (C) Kayahara, N. 2003 – Kannattaa unohtaa kuvaan jossain liitetty hölynpöly ”hallitsevasta aivopuoliskosta” (ks. http://www.michaelbach.de/ot/sze_silhouette/).

Autiosaarikirja

13.11.2007

Minkä kirjan ottaisin autiolle saarelle? (Vain yhden saisi ottaa. Olot olisivat niin mukavat, ettei kirjan tarvitsisi olla selviytymisopas. Mutta saarella täytyisi viettää tuntematon pitkä aika, ehkä vuosia, eikä muuta lukemista olisi kuin se yksi kirja. ) Jaa-a. Useimmin lukemani kirja on ehkä Eläimet ja muu kotiväkeni (1). Mutta sen on ehkä jo lukenut tarpeeksi monta kertaa. Toinen lapsuuden suosikki oli Eläimet kertovat (2). Etologia on kivaa, mutta ehkä saarella voisi harrastaa muutakin (ja Lorenzin päättelyn on tietty tajunnut menevän välillä iloisesti metsään). Vähän vanhempana suosikki olisi ehkä ollut joku populaarifysiikan kirja, esmes God and the new physics (3). Kvanttifysiikkaa ja muita kummallisuuksia olisi kiva pyöritellä mielessään vaikka iltaisin saaren tähtitaivasta tuijotellessa. Mutta ehkä olisi vähän karua miettiä saarellansa vain fysiikkaa. Jotain iloista ja positiivista kaipaisi älyllisyyden lisäksi.

Taitaisin valita tämmöisen: The tao is silent (4). Siihen ainakin tuntuu tarttuvan varsin usein ja lukevan pätkän sieltä ja toisen täältä. Logiikkaa, mystiikkaa (ei pidä pelästyä, kirja ei ole sellainen kuin nimestä ja kansikuvasta voisi arvella), huumoria ja yleisesti positiivista asennetta.

1. Gerald Durrell 1971
2. Konrad Lorenz 1975
3. Paul Davies 1983
4. Raymond Smullyan 1977

Ei kekkaa

15.11.2006

Nyt kekkasin. Jos ei kekkaa itte mitään kirjoitettavaa, onhan miljaardeja muita, jotka ovat kekanneet. Kokoelma alkaa.