Ξυπόλητος δρομέας στην Ελλάδα, μέρος 4: Πάργα

Kreikan sarjamme on edennyt jo neljänteen osaansa. Totuttuun tapaan keskityn tällä palstalla havainnoimaan uusia maisemia juoksemisen ja luonnon näkökulmista.

Sarjan aikaisemmat seikkailut (lue: perhelomat) suuntautuivat saarille: Korfu, Zakinthos ja Skopelos, nyt tukikohtana oli Parga mantereen puolella. Parga on pieni kaupunki meren rannalla muuten harvaan asutulla seurulla, ympärillä vuoria ja oliivimetsiä – tunnelma oli usein kuin olisi ollut saarella taas.

Pargassa oli aika hyvät olosuhteet juosta paljain jaloin melko hyväkuntoisilla rauhallisilla asfalttiteillä. Mäkiä Pargan lenkeillä ei voi välttää.

Mantereisuus aiheutti heti pienen pulman lenkkeilyn kannalta: sopivan mittakaavaista karttaa ei löytynyt. Pienestä saaresta on luontevaa tehdä sopiva kartta, mutta Pargasta löytyneissä kartoissa oli kaikissa liian pieni tai liian iso pala Kreikkaa – ne sopivat paremmin kaupunkikävelyyn tai autoiluun. Kartoista puuttuivat myös korkeuskäyrät ja pienet polut, mitä ovat aika olennaisia juoksureittejä suunnitellessa. Onhan se hauska seikkailla ilman karttaakin, mutta aika paljon kivaa jää kartatta löytymättä. Onhan internetti olemassa, mutta lomalla lomailemme yleensä mahdollisimman paljon myös internetistä.

Kumman huonossa kunnossa olen näille ”etelänleireille” lähtenyt, mutta kummasti on siellä lähtenyt kunto aina muuttumaan parempaan suuntaan, kun on saanut päivittäisen lenkkeilyn käyntiin. Niin nytkin.

Pargan matkasta on jo tovi (lue: melkein vuosi), yritänpä muistella ja virittäytyä tunnelmaan kuvaamalla reissun pitkää lenkkiä, jollaiseksi riitti tällä kertaa noin 24 km.

Lenkin kohteena oli bussimatkalla havaittu lintukosteikko kahden tien risteyksessä.  Neljä kilometriä taivallettuani huomasin olevani jo aika poikki aikaisemmasta lenkkeilystä. Lämpötila oli 34°C, se ei huolettanut eikä myöskään matka, mutta mäet vähän huolettivat, että kuinka niistä selvitään (oli niissä sitten aika vääntäminen ja viimeinen mäki meni jo sinnittelyn puolelle – onneksi mäessä oli kuollut kyy, jota oli sallittua jäädä kuvaamaan ja huilaamaan hetkeksi).

Reitillä ei ollut Pargasta lähdön jälkeen juomapaikkoja – yhtä minihotellia lukuun ottamatta, joka oli taktisesti juuri sopivassa paikassa 7 kilometriä Pargasta. Menomatkalla ostin 1½ litran vesipullon (hinta 1€), kuljetin pulloa jonkin matkaa mukana ja join niin paljon kuin suinkin ja laitoin pullon sitten tien viereen jemmaan paluumatkaa varten. Paluumatkalla tyhjensin pullon ja sitten minihotellin terassilla vielä ison oluttölkin ja pienen kirsikkalimsan (yhteensä 3€). Yleensä en niin paljon limonaateista perusta, mutta tämä kirsikkajuttu jotenkin natsasi (natsasi jopa silloin, kun ei ollut kymmentä mailia helteistä mäkijuoksua takana juuri ennen limsanjuontia). Kysyin hotellinpitäjältä tietääkö hän kuka on Γιάννης Κούρος (kaikkien aikojen paras ultrajuoksija). Ei tiennyt.

Kirsikkalimsaa. Juoksukenkävalintani tällä reissulla olivat kuvassa näkyvät Vivobarefootin Trail Freakit – toimivat aina, huippukengät! Vibramin FiveFingers Trek Ascentien kanssa oli aluksi pieniä pulmia – palaan niihin tarkemmin, kun saan aikaiseksi kenkien testiraportin (työnimenä ”hamppua ja kengurunnahkaa”).

Lenkin kääntöpaikassa vaihdoin juoksumoodin luontoretkimoodin ja etsin reittiä kohti lintupaikkaa. Aika röpelikköä oli alusta, ja kasvit piikksiä, ei mitään paljasjalkailumaastoa. Luonto tuli iholle, polku oli selvästi harvoin kuljettu hämähäkkejä ja niiden verkkoja sai kierrellä ja raivata tieltä ihan urakalla.

Lintupinnaksi kosteikolta tuli silkkihaikara.

(Tietoisku tähän väliin: kattohaikara ei ole haikara, vaan storkki.)

Äänessä oli kaikenlaista lurittajaa ja öhkijää ja kaukana näkyi tummia haikaroita, mutta määrittämättä jäivät. Paluumatkalla jäin seurailemaan kolmea hiirihaukkaa/arohiirihaukkaa, jotka kaartelivat lähellä pikkuhiljaa korkeutta lisää ottaen. Kaikki lenkillä havaitsemani linnut ovat tietenkin kauden 2016-2017 lenkkipinnalistassa.

Hiki laiskan lenkkeillessä Kreikassa

Tässä vielä luettelomaisesti joitain luontohavaintoja:

• Lepakoilla ja räystäspääskyillä oli vahtivuorot hotellin uima-altaan yllä, välillä ottivat tiukasti yhteen, jos pääskyt yrittivät venyttää päivävuoroaan yövuoron puolelle.
• Hienoja pistiäisiä, luteita, käärmeitä, hyppyhämähäkkejä – amatöörimäisesti ei ole yritettykään määrittää edes suvulleen.
• Paxoksen retkellä etelänharmaalokit näyttivät alhaalta turkooseilta, kun meri heijastui niihin – valokuviin niiden hienoutta en onnistunut saamaan.
• Pussitiaisten pesät Ammoudilla olivat kivoja, mutta opastettuna – ei samanlaista kuin, jos löytäisi itse. Acheron joen ja meren kohtaamispaikasta löytyi kiinnostavia vielä määrittämättömiä pikkukaloja.
• Mutipistiäinen sp. salakuljettui kotiin ja eli siellä puoli vuotta pakasterasiassa. Välillä karkasikin…
• Kivinäätä seikkaili oman hotellin (Magda’s) pihassa.

Asiallinen varustus on luontoretkeilyn a ja o.

Tämä löytö herätti paluumatkalla paikallisissa vähän hämmennystä. Käärmi oli kyllä kuollut jo kun löydettiin.

Hiiri söi vaivalla kerätyt hyönteiset ja skorpionin ja sille tehtiin ansa eväslaatikosta, kumilenkistä, kepistä ja ruuvista. Syöttinä oli leipää ja kirsikka. Ansa oli toiminut ja hiiri pudonnut laatikkoineen parvekkeelta – ei haitannut hiirtä eikä oppinut mitään, seuraavana yönä hiiri kävi uudestaan laukaisemassa ansan. Pahvilaatikko oli liian heppoinen, hiiri pääsi sieltä karkuun.

Viherkonnaa (Pseudepidalea viridis) paijaamassa

Loppuun vielä mainoksia sponsoreiltamme:

• Ultra Sun -aurinkovoidetta kannattaa ostaa, jos sitä löytää. Ei sottaa ja kestää vettä ja hikoilua. Triatleetitkin käyttävät.
• Kreikkalaiset tuoremehut ovat tuoreemman makuisia kuin suomalaiset, mutta merkeissä on eroja. Viva on hyvä perusmerkki, nopoles suosittelee esimerkiksi greippi- ja kirsikkamehuja.

Matkan ajankohta: 11.-25.6.2016

Ξυπόλητος δρομέας τα ελληνικά νησιά, μέρος 3: Σκόπελος

Kreikkasarjamme on edennyt jo kolmanteen osaansa. Lenkkeily- ja luonnontutkimus (ja lomailu-) kohteena oli tällä kertaa Skopelos, saari jälleen, mutta tällä kertaa Egeanmeren puolella. Aikaisemmat kohteet ovat olleet Joonianmerellä: Korfu ja Zakinthos. Neljäs osa on tulossa ehkä hämmästyttävänkin pian, pysykää kanavalla!

Tukikohtamme Skopeloksen kaupunki vuorenrinteen lenkkitieltä kuvattuna. Huomaa urheilukenttä!

Lenkkitiet Skopeloksella olivat melko rauhallisia ja riittävän vaihtelevia ainakin parin viikon tarpeisiin. Kestopäällysteelle ei ollut paljon vaihtoehtoja, joitain hiekkatienpätkiä ja kivikkoisia polkuja vuorilta löytyi. Hiekkaista biitsiä ei ihan Skopeloksen kaupungin lähellä ollut.

Jalkinevalintani lenkkeilyyn oli Fivefingers Spyridon MR, muuta ei tarvinnut. Aika paljon menin myös paljain jaloin. Vuoriston suuntaan asfaltti oli turhan karkeaa ja kulunutta paljaille jalkapohjille, mutta muihin suuntiin löytyi riittävästi sileää asfalttia paljain tassuin tassutella.

Urheilijoille vinkiksi: Skopeloksesta löytyy täysimittainen urheilukenttä. Oi, siellä olisi voinut tehdä tonnin vetoja, oli vaan kunto sen verran heikko, että järkevämpää oli keskittyä peruslenkkeilyyn. Kävin kuitenkin kentällä hölkkäilemässä. Ei siellä sitten ketään muuta näkynytkään.

Skopeloksen urheilukenttä. Jollain kreikkalaisella logiikalla portit olivat joinain päivinä auki ja joinain kiinni.

Lintuhavainnoista hienoimpia olivat välimerenhaukat (Falco eleonorae). Ensimmäisenä päivänä ihmettelin, että miten voi jalohaukkoja lennellä samassa paikassa noin paljon kunnes katsoin lintukirjasta, että ahaa tämmöisiä.

Kalahavainnoista jännittävin oli uimarannalle ajautunut kuolleena löytynyt perhossimppu (Dactylopterus volitans).

Kaikkia mahdollisia kuivan maan ja meren pikkueläimiä pyydystettiin tietenkin säännöllisesti. Mitään ihan yhtä jännittävää ei tullut vastaan kuin Zakinthokselta löytynyt ”tarunhohtoinen sulkajalkapunkki”, mutta on se vaan kiva aina etelän ihmeellisiä ötsiäisiä tutkia pohjoisen ihmeellisten ötsiäisten lisäksi.

Haavia tarvitsee kuivalla maalla ja vedessä. Köpsän kuvaajan peukalo linssin edessä.

Tutkimusta

(Reissun ajankohta: kesäkuu 2015.)

Ξυπόλητος δρομέας στο Ιόνιο Πέλαγος, μέρος 2: Ζάκυνθος

Teen kuten edellisen Kreikkajuttuni kanssa, että laitan urheilunäkökulman matkaan jutun alkuun ja luontohavainnot ja muut tarinat loppuun.

Zakinthoksen saari Joonian merellä. Loma.

Ensimmäisinä päivinä Kreikassa jäivät lenkkeilyt lenkkeilemättä ja muut seikkailut seikkailematta: flunssa ja silmätulehdus iskivät juuri päivää ennen matkalle lähtöä.

Kun silmät eivät kestäneet Välimeren aurinkoa, oli pakko pötkötellä lepotuolilla uima-altaan reunalla aurinkolasit ja lippalakki silmillä…

Tilailin uima-altaalle mustekalaa ja valkoviiniä ja ajattelin, että ehkä tämän nyt kuitenkin jotenkuten nippanappa kestää… :-)

Onneksi olimme niin viisaita, että olimme varanneet kahden viikon reissun.

Urheilu

Viimeksi mukanani oli vain yhdet kengät, nyt oli kolmet, Fivefingersit, Mizunot ja Vivot.

Parasta oli juosta paljain jaloin kilpikonnarantaa. Rantaa riitti sen verran, että pienen aamulenkin saattoi tehdä pelkästään rannassa.

Yhtä mukavia asvalttiteitä paljasjalkailuun kuin Korfun Kassiopin lähellä ei Kalamakin seudulla ollut. Muutenkaan lähiympäristö ei ollut niin erityisen hehkeää. Itse Kalamaki oli sellainen bilelomakohteen lähiö. Korfun Kassiopi oli miellyttävämpi lenkkiympäristö kuin Zakinthoksen Kalamaki.

Kuvassa häämöttävän vuoren kinttupoluille oli aluksi vaikea löytää (polku näytti päättyvän jonkun pihaan, mutta jatkui kanalan takaa).

Fivefingersit osoittautuivat vuoripoluilla liian ohutpohjaisiksi, kivikko oli sen verran järeää ja teräväsärmäistä, että varsinkaan alas ei voinut oikein kunnolla juosta.

Mukana oli myös Mizunot (Evo Levitas), joita olin testailemassa. Kengät ovat zerodropit, mutta vaimennetummat kuin mitkään testaamani kengät neljään vuoteen.

Kyllähän pohjaa oli riittävästi suojaamaan kiviltä ja kengät olivat kimmoisat, mutta, mutta en minä oikeastaan halua sitä kimmoisuutta kuin ehkä kilpailuissa ja …

Olipa kömpelö olo näiden kanssa!

Kaadun pari kertaa ja pari – kolme kertaa nilkkakin meinasi pyörähtää. Tuli mieleen, että eipä ole neljään vuoteen nilkka kertaakaan nyrjähtänyt, enkä muista, että olisi ollut lähelläkään.

Taidan olla nyt niin tottunut ohutpohjaisiin kenkiin (myös muut kuin juoksukenkäni ovat kaikki sellaisia), etten enää osaa liikkua muilla.

Onneksi oli mukana vielä kolmas vaihtoehto. Lienenkö hehkuttanut näitä kenkiä vielä tarpeeksiP

Suksihiihtelyn virallinen kunniamaininta: paras yleiskenkä kaikkeen käyttöön on Vivobarefoot Breatho Trail.

Samat kengät toimivat jo Sipoonkorvessa kaksi vuotta sitten, toimivat asvaltilla aivan hienosti, vaikka ovat maastokengät. Vivot olivat kestäneet kaksi talvea säännöllistä lenkkeilyä säällä kuin säällä ykköskenkinäni (kun fivefingersit eivät kestäneet).

Hyvin toimivat Vivobarefootin maasturit Kreikan vuorillakin.

Pohja Breatho Traileissa on ohut eikä vaimennuksesta voi puhua (pohjalliset vaimensivat riittävästi ne olivat mukana, helpommassa maastossa jätän ne pois), Ulkopohjien nappulat olivat vuorillakin riittävän järeät niin, etteivät kivet iskeneet jalkapohjiin.

Luonto

Balkaninmuurisisilisko (Podarcis tauricus) puree sormeani. Muurisisiliskojen leuoissa on yllättävästi voimaa ja ne saavat pienillä terävillä hampaillaan tiukan otteen.

Balkaninmuurisisiliskoja vilisti joka paikassa ja ne sai yllättävän helposti kiinni – K:lla oli niitä lopulta aika monta lemmikkinä. Osoittautui hyväksi saada vähän näppituntumaa Podarcis-porukkaan kun myöhemmin perehdyin niihen hiukan enemmän, erityisesti Porin saarella elävään P. levendikseen.

Lintupaikkana Zakinthos on varsin huono. Metsät on hakattu ja merkitystä lienee paikallisella metsästyskultuurilla, pikkulintujakin on metsästetty ja metsästetään edelleen ihan surutta. Lenkillä havaittujen lintujen lista ei merkittävästi komistunut ulkomaanmatkasta huolimatta. Samettipääkerttu hoitui, kun olin Korfulla oppinut sen tuntemaan aika hyvin. Korfu oli aavistuksen Zakinthosta parempi lintupaikka, siellä sentään kyläpöllösetkin viheltelivät öisin.

Jossain ankean tien ankeassa varressa oli myös Turtle Research Station. ”Tutkimusasema” tarkoitti pientä telttakylää ja muutamaa parakkia.

Kilpikonnatutkijoita päivysti myös rannalla, pitihän heitä vähän biologin vähän jututtaa.

Vapaaehtoisvoimin näyttää valekalettikilpikonnien tutkimus Kreikassa paljolti hoituvan. Jos tätä lukee joku joka vaikka pitää lukion jälkeen välivuotta niin ei välttämättä huonompi homma hengailla öisin Joonian meren rannalla munivia kilpikonnia odotellen ja iltaisin bilettäen tutkimusasemalla. (Viekää tuliaisiksi tällaisia uusia minikokoisia akustisia lähettimiä, joilla kilpikonnanpoikasia voi seurata avomerelle asti.)

Eläinpuistossa saaren pohjoisnurkassa (sinne ajettiin autolla) bambit (saksanhirvet) ja muut kulkivat vapaina. Ihan kiva. Pesukarhut olivat häkissä ja niitä sai ruokkia.

Reissun hienoin luontohavainto taisi olla hotellin läheltä joutomaalta löytyneet punkit. Kotona en internetistäkään löytänyt eläimelle nimeä, vasta asiantuntija-avulla se selvisi:  Eatoniana plumipes – selvisi myös, että kyseessä on ”tarunhohtoinen sulkapunkki”, josta spekuloidaan, että mitä ihmettä punkki pulloharjan näköisillä ulokkeilla takimmaisissa jaloissaan tekee. Meistä vaikutti maastossa ilmeistä, että…  Lue lisää tarunomaisen punkin arvoituksesta.

Ξυπόλητος δρομέας στην Κέρκυρα

Lapsena luin Gerald Durrellin kirjaa Eläimet ja muu kotiväkeni useammin kuin mitään muuta kirjaa. Silloin haaveilin, että pääsisin joskus Korfun tapaiseen paikkaan. Haave tuntui lapsena etäiseltä. Nyt olen sitten siellä ollut. Vietimme kaksi viikkoa lomaa Korfulla. Majapaikkamme oli Kassiopi-niminen kylä saaren pohjoisosassa, ei hirmu kaukana Durrellin perheen kotipaikoista 1930-luvulla.

Aloitan jutun juoksemisen näkökulmasta, koska tämä blogi on nykyisin vahvasti juoksemiseen painottunut. Useimmat lukijat lienevät enemmän kiinnostuneita esimerkiksi juoksukenkien testaamisesta kuin hienoista luontohavainnoistani.

Otin mukaan vain yhdet juoksukengät Inov-8 Bare-X 180: t, niin että varmasti tulisi jatkettua niiden testaamista kunnolla (ja koska Fivefingersejä ei ollut yhtään ehjää paria jäljellä).

Ei mitään valittamista Inoveissa. Kelpo kengät. Mutta jotain puuttuu. Se minimalismin viimeinen silaus. Oravaolo. Kissantassumainen kosketus juoksualustaan. (Korfulla oli paljon kulkukissoja 1930-luvulla ja on edelleen.)

Osasyy kenkien lievään tylsyyteen saattaa olla se, että ne ovat sporttisen käyrät, mikä tarkoittaa, että ne ovat eri muotoiset kuin jalat.

Miksi kenkä ei ole jalan muotoinen? Klipsut näyttävät varpaiden paikat kengän sisällä.

Ei näiden Inovien banaanimainen muoto sinänsä haittaa. Pikkuvarvas ottaa kankaaseen kiinni, mutta varvas ei hierry, koska päällinen on pehmeä ja joustava eikä kankaassa ole tuossa kohtaa saumoja. Mutta, mutta…

Paljasjalkailun ja kevytkenkäilyn yksi juju ja ilo on, että varpaat pääsevät vapaasti levittäytymään. Tuntemaan ja kokeilemaan mitä alla on. Käyrissä kengissä pienimmät varpaat eivät pääse tekemään työtään.

Mitä pidemmälle loma kului, sitä useammin huomasin ottavani kengät pois jalasta kesken lenkin. Viimeisen lenkin tein kokonaan ilman kenkiä. Kaksi viikkoa on näemmä riittävä aika tutkia uutta ympäristöä niin, että voi mennä samoille lenkeille uudestaankin ja tietää myös missä pärjää paljain jaloin. Siltäkin varalta, että alan kuulostaa hörhöltä – paljain jaloin juokseminen oli vaan parasta!

Lämpöä Korfulla oli kesäkuussa tarpeeksi, mutta ei ihan tolkuttomasti. Luut eivät menneet rikki (olen aina tykännyt helteestä). Mitään muita varusteita ei lenkille tarvittu kuin sortsit (ja gps…) Näkyi myös auringonlaskuja mereen ja muuta kivaa diipadaapaa.

Korfulla voisi paljasjalkailla ympäri vuoden, mutta täydellinen paikka se ei siihen harrastukseen ole. Juoksualusta oli melkein pelkkää asvalttia. Asvaltti on yllättävän miellyttävä ja jalkaystävällinen alusta paljasjalkajuoksuun, mutta olisi kiva, jos myös pehmeämpää ja vaihtelevampaa alustaa olisi tarjolla. Korfun vaelluspolut olivat sellaisia, että olisi pitänyt kaivaa suunnistussäärisuojat naftaliinista.

”Entä ne luontohavainnot”?

Tiesin tietenkin, että maailma on muuttunut. Gerald Durrellille itselleenkin jokainen aikuisena tehty visiitti lapsuusmaisemiin oli paha pettymys (Botting 1999). Kyllä siellä silti ainakin aavistuksen sai millainen paikka on joskus ollut.

Kaloja näkyi lähinnä Paleokastritsan akvaariossa (pieni, mutta kehu aktiivisille oppaille). Tällaisen sisämaan kasvatin mielestä on kyllä jännittävää snorklata ja löytää joku hassu merisiili, -tähti ja -makkara muuten aution Välimeren pohjasta. Suomalaiselle on myös jännää kun kivien alta löytää skorpioneja, kaikki hyönteiset ovat suuria (paitsi hyttyset pieniä), liskoja on muitakin kuin sisi- ja vaskitsa ja auton alle on jäänyt kilpikonnia. Lintuja näkyi vähän, taitavat ampua kaikkea millä on nokka ja siivet paitsi haarapääskyjä ja varpusia. Jotain kivaa sentään näkyi (kyläpöllösen tapauksessa vain kuului) lenkeilläkin.

Yksi asia Korfulla ei ole muuttunut sitten 1930-luvun: WC-pönttöön ei saa edelleenkään laittaa paperia. Tästä vessasta otin videon!

Viite: Botting, D. 1999: Gerald Durrell: The authorized biography. Carroll & Graf. 644 s. Tämä oli hieno kirjamessulöytö muutaman vuoden takaa. Tiesittekö muuten, että Gerald on käyttänyt taiteilijan vapauttaan Korfu-kirjoissaan (Eläimet ja muu kotiväkeni lisäksi jatko-osat Eläimellistä menoa Korfulla ja Garden of the gods eli Fauna and family) sijoittamalla Larryn asumaan perheen kanssa? Oikeasti Lawrence asui suurimman osan aikaa eri paikassa kuin muu perhe ja oli Korfulle muuttaessaan naimisissakin.