Tutkijatohtori, maratonin euroopanmestari Janne Holménin kirjoitukset ovat minusta parasta mitä Juoksija-lehdessä on viime vuosina ollut. Uusimmassa numerossa Holmén puntaroi paljasjalkajuoksua (Holmén 2011).
Ennen tarkempaa pureutumista kolumniin, otan heti kärkeen esiin yhden juoksukengän valintaan liittyvä tekijän, jota Holmén ei artikkelissaan käsittele: paljain jaloin tai minimaalikengillä juokseminen voi olla hauskempaa kuin tavallisilla lenkkikengillä tai tavallisilla kilpakengillä.
Holmén kirjoittaa suhtautuvansa myönteisesti ja olevansa periaatteessa samoilla linjoilla paljasjalkaideologian kanssa. Holmén itse on juossut aina enemmän tai vähemmän ohutpohjaisilla kengillä ja mainitsee myös, ettei tiedä yhtään huippujuoksijaa, joka käyttäisi harjoittelussaan kenkävalmistajien järeimpiä malleja.
Kenkien muoviset tukipalat Holmén alkoi eräässä vaiheessa uraansa veistellä kengistä pois, niin että tukea ei jäänyt jäljelle nimeksikään. Aivan minimaalisia kenkiä Holmén ei kerro kokeilleensa. Iskunvaimennusta on Holménin mukaan kengissä aina hyvä olla, enemmän tai vähemmän juoksijasta ja alustasta riippuen. Holmén kirjoittaa myös, että asvaltilla iskunvaimennetut kengät ovat varmasti nopeammat. Tätä tukee epäsuorasti tietysti se, että tiettävästi kaikki huippumaantiejuoksijat Abebe Bikilan jälkeen ovat käyttäneet tossuja, joissa on ainakin jonkin verran iskunvaimennusta.*
Mikä kolumnissa jää käsittelemättä, on että pehmusteet ja iskunvaimennuspalat voivat olla samalla myös jalkaa ohjaavia rakenteita – ja ovat olleet juuri sitä käytännössä kaikissa juoksukengissä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Kantakorotus on mielestäni tärkein yksittäinen syy, miksi jalka ei pääse toimimaan tavallisissa juoksukengissä niin kuin pitäisi. Sijoittamalla pehmusteita kantapään alle paksummin kuin päkiän alle, askel ohjautuu kantapää edellä maahan tulevaksi. Järeimmät lenkkikengät ovat melkein pakottaneet kantapään maahan ensiksi ja estäneet (välittömän…) kivun vauhdikkaassa ja jyrkkäkulmaisessakin kantapään tömäytyksessä maahan.
Ohuimpien kilpakenkien ja paksuimpien minimaalikenkien ero on pieni, mutta helposti määriteltävissä: minimaalisessa kengässä kantapää on yhtä matalalla kuin päkiä (”zero drop”). Veikkaisin, että huippumaratoonarillekaan ei ole mitään hyötyä kenkävalmistajien kaikkiin kilpakenkiinkin ymppäämästä kantapääkorotuksesta (tarkemmin ajatellen: katso kommentti). Päinvastoin, kantapääkorotuksen takia saattaa jäädä hyödyntämättä se viimeinen millin kymmenesosa akillesjänteen kapasiteetista.
Holmén kirjoittaa ”…avojaloin ja piikkikengissä juokseminen ovat lähimain yksi ja sama asia […] akillesjänteet joutuvat lujille…”. Sanoisin, että akillesjänteet (ja kaikki muutkin paikat) joutuvat piikkareissa lujille lähinnä, koska piikkarit jalassa juostaan yleensä lujaa (ja koska piikkareissa on ne piikit). Pidän hyvin mahdollisena, että paljaat jalat tai minimaaliset juoksukengät vähentävät akillesjänteen loukkaantumisriskiä tavallisiin juoksujalkineisiin verrattuna.
Akillesjänne venyy tasapohjaisilla kengillä juostessa enemmän kuin kantakorotetuilla, mutta niin sen pitääkin! Akillesjänne on jousi, joka antaa juoksuun vauhtia ja jousi pitää virittää ennen laukaisemista. Voimakkaalla kantapääaskelluksella juostessa akillesjänne ei ehdi virittyä täyteen mittaansa. Lisäksi jänne saa tärähdyksen joka askelella aivan omituisessa asennossa.
Edellinen ei tietenkään tarkoita, että paljasjalkailuun siirtyvät olisivat immuuneja rasitusvammoille. Holmén hyökkää olkiukkoa vastaan teilatessaan väitettä, että ”vammojen syynä ovat nykyaikaiset juoksukengät ja että nämä vammat katoavat heti, kun kengätkin katoavat”. Jokainen tietämäni ohje paljasjalkajuoksuun siirtymiseen korostaa varovaista alkua nykyaikaisiin juoksukenkiin tottuneille. Akillesjännevaivat eivät vaikuta olevan minimalisteiksi siirtyneiden juoksijoiden tyyppivaivoja, mutta tietyntyyppiset rasitusmurtumat ovat; mahdollisesti koska pehmeisiin ja tukeviin kenkiin tottuneissa jalkaterissä luut sopeutuvat hitaammin uudenlaiseen rasitukseen kuin lihakset ja jänteet.
Holmén suosittaa varovaista paljasjalkajuoksua pehmeillä alustoilla. Jos paljasjalkailua on vasta aloittelemassa, olen samaa mieltä, mutta vain puoliksi: varovaisesti kyllä, pehmeällä alustalla ei! Jos on tottunut juoksemaan kantakorotettujen kenkien tuudittamana väärin (pitkällä harpalla kantapään maahan voimakkaasti tökäten), tätä väärin juoksemista voi pehmeällä alustalla jatkaa paljain jaloinkin. Kova alusta auttaa uuden tekniikan oppimista, koska silloin kantapään tömäyttäminen maahan jyrkässä kulmassa sattuu.
Holmén kirjoittaa, että paljain jaloin juoksu ei ole luonnollista asvaltilla, mutta paljain jaloin juoksu on kai luonnollista kivillä ja kallioilla – ja ne ovat kovempia kuin asvaltti. Jalkaterä oppii toimimaan kulloisenkin alustan mukaisesti. Liebermanin ym. (2010 – katso myös supplementary information 5) mukaan paljain jaloin juoksemaan tottuneilla jalkoihin kohdistuva rasitus on jopa pienempi kovalla alustalla kuin pehmeällä, joskaan mitattu ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä.
Mitä tässä tapahtuu a) juostaan b) kävellään c) sinnitellään paikoillaan epävakaassa asennossa?
Paljasjalkailuun pitää siirtyä vähitellen, mutta ei niin, että siirtyisi pikkuhiljaa ohuempiin ja ohuempiin pohjiin. Siis ei. Nimenomaan alkuvaiheessa on olennaista, että kengät ovat mahdollisimman minimaaliset (tai niitä ei ole). Vähittäinen siirtymä tulee siitä, että juostaan minimaalikengillä aluksi vain vähän kilometrejä. Jos on tottunut juoksemaan isoja määriä tavallisilla lenkkikengillä – eikä halua tiputtaa viikkokilometrejään lähelle nollaa – paksukaisilla pitää aluksi juosta suurin osa lenkeistä. (Ongelma voi olla, että se ei tunnu enää kivalta…)
Holménin mukaan tukevat kengät voisivat olla paras valinta 120-kiloiselle sohvaperunalle. Sitä mieltähän yleensä kaikki ovat, että tukeva juoksija tarvitsee tukevat kengät. Olen eri mieltä siinä tapauksessa, että tukevuudella tarkoitetaan myös vahvaa kantapääkorotusta. Pehmusteita raskastekoinen juoksija tarvitsee enemmän (joskin maailmalla on myös 120-kiloisia paljasjalkahörhöjä, joilla kulkee hyvin), mutta eikö juuri raskastekoiselle juoksijalle ole normaaliakin tärkeämpää, että jalka tulee maahan oikessa asennossa?
Paljon toistettu ohje on käyttää hitaammassa juoksussa vaimennetumpia kenkiä ja nopeammassa vähemmän vaimennettuja. (”Tietenkin”?) Myös Holmén ehdottaa laatuharjoituksiin kevyitä kilpakenkiä ja peruslenkkeihin kohtuullista iskunvaimennusta. Kun tätä nyt miettii, niin mikä logiikka siinä oikeastaan on? Eikö vauhdikkaammissa harjoituksissa jalkoihin kohdistuva rasitus ole suurempi ja iskunvaimennusta siksi tarvita enemmän? Kilpailuissa tarvitaan kengältä keveyttä keveyden vuoksi, mutta niissäkin lisätystä iskunvaimennuksesta voi olla hyötyä, koska luontainen iskunvaimennus voi heikentyä, kun jalkaterän lihakset väsyvät kovassa rasituksessa.
Juoksin itse aikanaan kaikki kilpailut ja (harvinaiset) kovavauhtiset harjoitukset pelkistetyimmillä kilpakengillä mitä löysin (tuppasivat tunkemaan kilpakenkiinkin muovihärpäkkeitä ja erivärisiä EVA-palikoita). Uudella juoksu-urallani (versio 2.0) siirryin ensin tekemään lenkit kilpakengillä ja – heti ensimmäisen Fivefingers-kokeiluni jälkeen – paljasjalkakengillä. Myös kaikissa kilpailuissa aloin saman tien käyttää samoja minimaalikenkiä. Olisinko ollut asvaltilla käydyissä kilpailuissa nopeampi, jos jalkojen alla olisi ollut vähän enemmän tavaraa kuin kaksi milliä etyylivinyyliasetaattia plus ulkopohjat? Ehkä. Mutta kilpailuissakin minulla on ollut minimaalikengillä aiempaa hauskempaa. Kilpajuoksu tuntuu tietysti fyysisesti pahalta Fivefingerseissäkin, mutta meno on niillä vähemmän väkinäistä ja hallitumpaa, erityisesti alamäkitekniikkani tuntuu parantuneen huisasti.
(C) O’Dwyer, S.
Vauhtini juoksu-uralla numero kaksi ei vielä päätä huimaa verrattuna juoksu-uraan numero yksi, saati verrattuna Holméniin, mutta nousussa ollaan (hiukan kehäraakkina sairauden jäljiltä, mutta vailla force majeure -esteitä harjoitteluun).
–Nopoles (entinen nuorempi tutkija, 21 minuuttia Holménia hitaampi maratoonari)
* Vibram, hoi! Tänä vuonna jo 24 kenialaista on juossut maratonin alle 2.07 (Hannus 2011). Luultavasti useimmat heistä eivät ole pitäneet mitään kenkiä jalassa ennen teini-ikää. Sponssatkaa yksi näistä tyypeistä käyttämään Fivefingersejä.
Viitteet:
Hannus, M. 2011: Pakka sekaisin Keniassa. Juoksija 7, Tulospörssi: 3.
Holmén, J. 2011: Paljasjalkajuoksuko ratkaisu kaikkiin ongelmiin? Juoksija 7: 37-38.
Lieberman, D. E., Venkadesan, M., Werbel, W. A., Daoud, A. I., D’Andrea, S., Davis, I. S., Mang’Eni, R. O. ja Pitsiladis, Y. 2010: Foot strike patterns and collision forces in habitually barefoot versus shod runners. Nature 463: 531-535. PDF: artikkeli + supplementary information
nopoles
Suksihiihtelyä 