Kymmenen vuoden läpykät

Kymmenen vuotta sitten hiekkarannalle ilmestyi jono tällaisia jälkiä:

Jäljet jättäneellä juoksijalla oli ”olo kuin oravalla”.

Jalassa juoksijalla oli uudet, tamperelaisesta urheiluliikkeesta sattumalta löytyneet kengät. Ei sellaisia viisivarpaisia kenkiä ennen ollut näkynyt, mutta Christopher McDougallin Born to run -kulttikirjassa sellaiset oli mainittu.

Harrastus oli saanut uuden mukavan twistin. Kymmenen vuotta myöhemmin juoksijalle oli kertynyt kenkiä jo enemmänkin, kymmenvarpaisia, yksivarpaisia ja kaksivarpaisiakin (kuvassa kokoelma).

Ξυπόλητος δρομέας στην Ελλάδα, μέρος 4: Πάργα

Kreikan sarjamme on edennyt jo neljänteen osaansa. Totuttuun tapaan keskityn tällä palstalla havainnoimaan uusia maisemia juoksemisen ja luonnon näkökulmista.

Sarjan aikaisemmat seikkailut (lue: perhelomat) suuntautuivat saarille: Korfu, Zakinthos ja Skopelos, nyt tukikohtana oli Parga mantereen puolella. Parga on pieni kaupunki meren rannalla muuten harvaan asutulla seurulla, ympärillä vuoria ja oliivimetsiä – tunnelma oli usein kuin olisi ollut saarella taas.

Pargassa oli aika hyvät olosuhteet juosta paljain jaloin melko hyväkuntoisilla rauhallisilla asfalttiteillä. Mäkiä Pargan lenkeillä ei voi välttää.

Mantereisuus aiheutti heti pienen pulman lenkkeilyn kannalta: sopivan mittakaavaista karttaa ei löytynyt. Pienestä saaresta on luontevaa tehdä sopiva kartta, mutta Pargasta löytyneissä kartoissa oli kaikissa liian pieni tai liian iso pala Kreikkaa – ne sopivat paremmin kaupunkikävelyyn tai autoiluun. Kartoista puuttuivat myös korkeuskäyrät ja pienet polut, mitä ovat aika olennaisia juoksureittejä suunnitellessa. Onhan se hauska seikkailla ilman karttaakin, mutta aika paljon kivaa jää kartatta löytymättä. Onhan internetti olemassa, mutta lomalla lomailemme yleensä mahdollisimman paljon myös internetistä.

Kumman huonossa kunnossa olen näille ”etelänleireille” lähtenyt, mutta kummasti on siellä lähtenyt kunto aina muuttumaan parempaan suuntaan, kun on saanut päivittäisen lenkkeilyn käyntiin. Niin nytkin.

Pargan matkasta on jo tovi (lue: melkein vuosi), yritänpä muistella ja virittäytyä tunnelmaan kuvaamalla reissun pitkää lenkkiä, jollaiseksi riitti tällä kertaa noin 24 km.

Lenkin kohteena oli bussimatkalla havaittu lintukosteikko kahden tien risteyksessä.  Neljä kilometriä taivallettuani huomasin olevani jo aika poikki aikaisemmasta lenkkeilystä. Lämpötila oli 34°C, se ei huolettanut eikä myöskään matka, mutta mäet vähän huolettivat, että kuinka niistä selvitään (oli niissä sitten aika vääntäminen ja viimeinen mäki meni jo sinnittelyn puolelle – onneksi mäessä oli kuollut kyy, jota oli sallittua jäädä kuvaamaan ja huilaamaan hetkeksi).

Reitillä ei ollut Pargasta lähdön jälkeen juomapaikkoja – yhtä minihotellia lukuun ottamatta, joka oli taktisesti juuri sopivassa paikassa 7 kilometriä Pargasta. Menomatkalla ostin 1½ litran vesipullon (hinta 1€), kuljetin pulloa jonkin matkaa mukana ja join niin paljon kuin suinkin ja laitoin pullon sitten tien viereen jemmaan paluumatkaa varten. Paluumatkalla tyhjensin pullon ja sitten minihotellin terassilla vielä ison oluttölkin ja pienen kirsikkalimsan (yhteensä 3€). Yleensä en niin paljon limonaateista perusta, mutta tämä kirsikkajuttu jotenkin natsasi (natsasi jopa silloin, kun ei ollut kymmentä mailia helteistä mäkijuoksua takana juuri ennen limsanjuontia). Kysyin hotellinpitäjältä tietääkö hän kuka on Γιάννης Κούρος (kaikkien aikojen paras ultrajuoksija). Ei tiennyt.

Kirsikkalimsaa. Juoksukenkävalintani tällä reissulla olivat kuvassa näkyvät Vivobarefootin Trail Freakit – toimivat aina, huippukengät! Vibramin FiveFingers Trek Ascentien kanssa oli aluksi pieniä pulmia – palaan niihin tarkemmin, kun saan aikaiseksi kenkien testiraportin (työnimenä ”hamppua ja kengurunnahkaa”).

Lenkin kääntöpaikassa vaihdoin juoksumoodin luontoretkimoodin ja etsin reittiä kohti lintupaikkaa. Aika röpelikköä oli alusta, ja kasvit piikksiä, ei mitään paljasjalkailumaastoa. Luonto tuli iholle, polku oli selvästi harvoin kuljettu hämähäkkejä ja niiden verkkoja sai kierrellä ja raivata tieltä ihan urakalla.

Lintupinnaksi kosteikolta tuli silkkihaikara.

(Tietoisku tähän väliin: kattohaikara ei ole haikara, vaan storkki.)

Äänessä oli kaikenlaista lurittajaa ja öhkijää ja kaukana näkyi tummia haikaroita, mutta määrittämättä jäivät. Paluumatkalla jäin seurailemaan kolmea hiirihaukkaa/arohiirihaukkaa, jotka kaartelivat lähellä pikkuhiljaa korkeutta lisää ottaen. Kaikki lenkillä havaitsemani linnut ovat tietenkin kauden 2016-2017 lenkkipinnalistassa.

Hiki laiskan lenkkeillessä Kreikassa

Tässä vielä luettelomaisesti joitain luontohavaintoja:

• Lepakoilla ja räystäspääskyillä oli vahtivuorot hotellin uima-altaan yllä, välillä ottivat tiukasti yhteen, jos pääskyt yrittivät venyttää päivävuoroaan yövuoron puolelle.
• Hienoja pistiäisiä, luteita, käärmeitä, hyppyhämähäkkejä – amatöörimäisesti ei ole yritettykään määrittää edes suvulleen.
• Paxoksen retkellä etelänharmaalokit näyttivät alhaalta turkooseilta, kun meri heijastui niihin – valokuviin niiden hienoutta en onnistunut saamaan.
• Pussitiaisten pesät Ammoudilla olivat kivoja, mutta opastettuna – ei samanlaista kuin, jos löytäisi itse. Acheron joen ja meren kohtaamispaikasta löytyi kiinnostavia vielä määrittämättömiä pikkukaloja.
• Mutipistiäinen sp. salakuljettui kotiin ja eli siellä puoli vuotta pakasterasiassa. Välillä karkasikin…
• Kivinäätä seikkaili oman hotellin (Magda’s) pihassa.

Asiallinen varustus on luontoretkeilyn a ja o.

Tämä löytö herätti paluumatkalla paikallisissa vähän hämmennystä. Käärmi oli kyllä kuollut jo kun löydettiin.

Hiiri söi vaivalla kerätyt hyönteiset ja skorpionin ja sille tehtiin ansa eväslaatikosta, kumilenkistä, kepistä ja ruuvista. Syöttinä oli leipää ja kirsikka. Ansa oli toiminut ja hiiri pudonnut laatikkoineen parvekkeelta – ei haitannut hiirtä eikä oppinut mitään, seuraavana yönä hiiri kävi uudestaan laukaisemassa ansan. Pahvilaatikko oli liian heppoinen, hiiri pääsi sieltä karkuun.

Viherkonnaa (Pseudepidalea viridis) paijaamassa

Loppuun vielä mainoksia sponsoreiltamme:

• Ultra Sun -aurinkovoidetta kannattaa ostaa, jos sitä löytää. Ei sottaa ja kestää vettä ja hikoilua. Triatleetitkin käyttävät.
• Kreikkalaiset tuoremehut ovat tuoreemman makuisia kuin suomalaiset, mutta merkeissä on eroja. Viva on hyvä perusmerkki, nopoles suosittelee esimerkiksi greippi- ja kirsikkamehuja.

Matkan ajankohta: 11.-25.6.2016

Havainto: maantiekenkä pitää jäällä paremmin kuin maastokenkä

Tässäpä vihje kaikille pitävien talvikenkien suunnittelijoille: tutkikaa Mizunon Ekiden -maantiekilpakengän (kuvassa alla vasemmalla) pohjan kuvioinnin yksityiskohtia ja materiaaleja.

(Lisäys 27.3: jutun lopussa on vihjeitä myös kengännauhojen suunnittelijoille…)

Mizuno Wave Ekiden 10 vs. Vibobarefoot Primus Trail

Tein juuri ensimmäisen lenkin upiuudella maastojuoksukengälläni nimeltä Vivobarefoot Primus Trail – yksikkömuoto edellisessä lauseesa on ihan oikein, toisessa jalassa oli verrokkina erilainen kenkä – ajattelin, että jos taas vaihteeksi testaisi ihan jotain kenkämallia ihan kunnolla.

Kunnon testiin kuuluu, että siihen menee aikaa, joten yritän malttaa olla hihkumatta tässä vaiheessa liikoja uusista Vivobarefooteistani – selviä erojakin on edeltäviin malleihin Breatho Trailiin ja Trail Freakiin, mutta ei niistä vielä sen enempää.

Vivobarefootin maastomalleja, reunoilta keskelle, vanhimmasta uusimpaan: Breatho Trail, Trail Freak ja Primus Trail. Tilasin oikeastaan kirkaan punakeltaiset Primus Trailit, mutta mustaharmaat tuli, en jaksanut palauttaa vaikka väri onkin juoksukenkien tärkein ominaisuus.

Yksi asia tuli kuitenkin heti selväksi, verrokkikengässä oli parempi pito – sileällä jäällä. Verrokki oli kilpakenkä nimeltä Mizuno Wave Ekiden 10.

Mizuno Wave Ekiden kympit suoraan boksista otettuina. Sininen on minusta yleensä tylsä väri, mutta näiden sininen näyttikin livenä aikas sähäkältä, varsinkin pohjan vastavärin korostamana. Päheät kilpurit kaiken kaikkiaan.

Ekiden -mallit ovat maantiejuoksuun tarkoitettuja puhdasverisiä kilpakenkiä. Tarkoitukseni olikin säästellä niitä lähinnä kilpailuihin ja reippaampiin harjoituksiin (kuulostaa ehkä niin kuin tekisin sellaisia paljonkin, mutta säälitävän vähiin ovat viime aikoina jääneet).

Kummasti vaan kävi niin, että en malttanut jättää Mizunoja kaappiin, vaan kilpureista tuli vaivihkaa ykköslenkkikenkäni. (Mitä eroa perinteisellä kevyellä kilpakengällä ja minimalistisella paljasjalkakengällä sitten on, se on tarkemman pohdinnan ja toisen jutun aihe.)

Ekidenien valitseminen Lidingöloppetin kisakengäksi oli sekin vähän niiden käyttötarkoituksen venyttämistä, mutta hyvin maantiekengät toimivat. Keli oli viime syksynä kuiva (tietenkin, ”Ruotsissa paistaa aina aurinko”), mutaisemmalle kelille valinta olisi toinen, samoin Lidingöä vaativampaan maastoon. Eipä silti että hirveästi mudassa ja vaativassa maastossa viihtyisin: kerran maantiespesialisti, aina maantiespesialisti.

Lopulta painelin lähinnä Ekideneillä lenkit läpi talven, enkä malttanut olla käyttämättä niitä muutenkin kuin lenkeillä, ihan arkisessa käppäilyssä. Lumisilla ja jäisillä teillä juokseminen oli tietenkin hienojen kilpakenkien väärinkäyttöä. Ihan ensimmäisillä lenkeillä Ekidenit olivat tuntuneet liukkailta märällä asfaltillakin, mutta se taisi olla vain uudenkarheutta – kilpurien kumeja pitää vähän lämmittää ennen kuin ne alkavat toimia… Kummasti vaan kevyesti kuvioitujen maantiekengät sitten tuntuivat pitävän talvioloissa. Joskus jäisissä oloissa kavereilla oli fiksusti nastakengät, mutta ihan rennosti pystyi kilpakengillä laskettelemaan samat reitit.

Kun sitten ostin uudet Vivobarefootin maastokengät sileiksi ja puhki juostujen ja käveltyjen tilalle, oli aika testata, että oikeastiko kilpakengissä on hyvä pito. Lumet olivat jo suurelta osin sulaneet, mutta menin ihan vartavasten testaamaan kenkiä tiepätkälle, jonka tiesin olevan silkkaa peilijäätä.

Tulos: kyllä, kevyesti kuvioidut ja nyt jo hiukan kuluneet maantiekilpakengät pitivät jäällä paremmin kuin varsin voimakkaasti kuvioidut maastojuoksukengät – paljon paremmin. Ekidenit vaan tarrasivat kiinni jäähän kuin gekko. Jokin juttu niiden pohjan materiaalissa ja kuvioinnissa täytyy olla, että ne – varmastikin vahingossa – toimivat jäälläkin. Ei maastureissakaan mitään vikaa ollut, jäällä on normaalia, että siellä ei kenkä pidä.

Vivobarefootin Breatho Trailit ovat tällä hetkellä asemassa, että jos saisin loppuelämäni aikana käyttää vain yhdenlaisia kenkiä, niin ne olisivat ne. Lämmittelen nyt kumeja Primus Traileista, pysykää kanavalla niin näette, onko niistä haastajiksi.

PS1 päivää myöhemmin: kokeilin samaa jäistä tienpätkää FiveFingers Trek Ascent LR -maastokenkä Primus Trail -kengän parina, tulos: kumpikin piti sileällä jäällä yhtä hyvin (lue: ei pitänyt oikein yhtään).

PS2 päivää myöhemmin: hain Primus Trail -kengät perjantaina ja nyt maanantaina toisesta kengästä on nauha poikki ja toisestakin melkein, aika lahjakkaasti minulta, tai sitten kenkien nauhoitussysteemissä on jokin vika… (katso tarkemmin kommenteista)

Vivobarefoot Primus Trailien nauhat kolmen käyttöpäivän jälkeen!

Ξυπόλητος δρομέας τα ελληνικά νησιά, μέρος 3: Σκόπελος

Kreikkasarjamme on edennyt jo kolmanteen osaansa. Lenkkeily- ja luonnontutkimus (ja lomailu-) kohteena oli tällä kertaa Skopelos, saari jälleen, mutta tällä kertaa Egeanmeren puolella. Aikaisemmat kohteet ovat olleet Joonianmerellä: Korfu ja Zakinthos. Neljäs osa on tulossa ehkä hämmästyttävänkin pian, pysykää kanavalla!

Tukikohtamme Skopeloksen kaupunki vuorenrinteen lenkkitieltä kuvattuna. Huomaa urheilukenttä!

Lenkkitiet Skopeloksella olivat melko rauhallisia ja riittävän vaihtelevia ainakin parin viikon tarpeisiin. Kestopäällysteelle ei ollut paljon vaihtoehtoja, joitain hiekkatienpätkiä ja kivikkoisia polkuja vuorilta löytyi. Hiekkaista biitsiä ei ihan Skopeloksen kaupungin lähellä ollut.

Jalkinevalintani lenkkeilyyn oli Fivefingers Spyridon MR, muuta ei tarvinnut. Aika paljon menin myös paljain jaloin. Vuoriston suuntaan asfaltti oli turhan karkeaa ja kulunutta paljaille jalkapohjille, mutta muihin suuntiin löytyi riittävästi sileää asfalttia paljain tassuin tassutella.

Urheilijoille vinkiksi: Skopeloksesta löytyy täysimittainen urheilukenttä. Oi, siellä olisi voinut tehdä tonnin vetoja, oli vaan kunto sen verran heikko, että järkevämpää oli keskittyä peruslenkkeilyyn. Kävin kuitenkin kentällä hölkkäilemässä. Ei siellä sitten ketään muuta näkynytkään.

Skopeloksen urheilukenttä. Jollain kreikkalaisella logiikalla portit olivat joinain päivinä auki ja joinain kiinni.

Lintuhavainnoista hienoimpia olivat välimerenhaukat (Falco eleonorae). Ensimmäisenä päivänä ihmettelin, että miten voi jalohaukkoja lennellä samassa paikassa noin paljon kunnes katsoin lintukirjasta, että ahaa tämmöisiä.

Kalahavainnoista jännittävin oli uimarannalle ajautunut kuolleena löytynyt perhossimppu (Dactylopterus volitans).

Kaikkia mahdollisia kuivan maan ja meren pikkueläimiä pyydystettiin tietenkin säännöllisesti. Mitään ihan yhtä jännittävää ei tullut vastaan kuin Zakinthokselta löytynyt ”tarunhohtoinen sulkajalkapunkki”, mutta on se vaan kiva aina etelän ihmeellisiä ötsiäisiä tutkia pohjoisen ihmeellisten ötsiäisten lisäksi.

Haavia tarvitsee kuivalla maalla ja vedessä. Köpsän kuvaajan peukalo linssin edessä.

Tutkimusta

(Reissun ajankohta: kesäkuu 2015.)

Juokseeko kukaan enää paljasjalkakengillä?

Kyllä! Minä! (Kuvassa alla ovat tämänhetkiset suosikkimenopelini.)

Vivobarefoot Trail Freak vs Vibram Fivefingers Spyridon MR

Ohuen ohuet läpykät eivät selvästikään ole enää muotia. Niitä ei enää kelpuuteta mukaan juoksulehtien kenkätesteihinkään.

Varmaankin on katsottu, että ylitopatuista ja muovitetuista kenkähirvityksistä heilahdettiin liikaa toiseen laitaan ihan minimaalisiin kenkiin. Nyt haetaan kultaista keskitietä, turvallista juoksukenkää, jolla ei tulisi rasitusvammoja.

Varmaankin hyvä niin. Minä en kuitenkaan ole muotitietoinen, vaan jatkan läpyköillä läpyttelyä (ja kesällä paljain jaloin).

Miksi? Koska se on kivaa! Paljasjalkailulla juoksusta saa parhaat kiksit. Niin yksinkertaista.

Ξυπόλητος δρομέας στο Ιόνιο Πέλαγος, μέρος 2: Ζάκυνθος

Teen kuten edellisen Kreikkajuttuni kanssa, että laitan urheilunäkökulman matkaan jutun alkuun ja luontohavainnot ja muut tarinat loppuun.

Zakinthoksen saari Joonian merellä. Loma.

Ensimmäisinä päivinä Kreikassa jäivät lenkkeilyt lenkkeilemättä ja muut seikkailut seikkailematta: flunssa ja silmätulehdus iskivät juuri päivää ennen matkalle lähtöä.

Kun silmät eivät kestäneet Välimeren aurinkoa, oli pakko pötkötellä lepotuolilla uima-altaan reunalla aurinkolasit ja lippalakki silmillä…

Tilailin uima-altaalle mustekalaa ja valkoviiniä ja ajattelin, että ehkä tämän nyt kuitenkin jotenkuten nippanappa kestää… :-)

Onneksi olimme niin viisaita, että olimme varanneet kahden viikon reissun.

Urheilu

Viimeksi mukanani oli vain yhdet kengät, nyt oli kolmet, Fivefingersit, Mizunot ja Vivot.

Parasta oli juosta paljain jaloin kilpikonnarantaa. Rantaa riitti sen verran, että pienen aamulenkin saattoi tehdä pelkästään rannassa.

Yhtä mukavia asvalttiteitä paljasjalkailuun kuin Korfun Kassiopin lähellä ei Kalamakin seudulla ollut. Muutenkaan lähiympäristö ei ollut niin erityisen hehkeää. Itse Kalamaki oli sellainen bilelomakohteen lähiö. Korfun Kassiopi oli miellyttävämpi lenkkiympäristö kuin Zakinthoksen Kalamaki.

Kuvassa häämöttävän vuoren kinttupoluille oli aluksi vaikea löytää (polku näytti päättyvän jonkun pihaan, mutta jatkui kanalan takaa).

Fivefingersit osoittautuivat vuoripoluilla liian ohutpohjaisiksi, kivikko oli sen verran järeää ja teräväsärmäistä, että varsinkaan alas ei voinut oikein kunnolla juosta.

Mukana oli myös Mizunot (Evo Levitas), joita olin testailemassa. Kengät ovat zerodropit, mutta vaimennetummat kuin mitkään testaamani kengät neljään vuoteen.

Kyllähän pohjaa oli riittävästi suojaamaan kiviltä ja kengät olivat kimmoisat, mutta, mutta en minä oikeastaan halua sitä kimmoisuutta kuin ehkä kilpailuissa ja …

Olipa kömpelö olo näiden kanssa!

Kaadun pari kertaa ja pari – kolme kertaa nilkkakin meinasi pyörähtää. Tuli mieleen, että eipä ole neljään vuoteen nilkka kertaakaan nyrjähtänyt, enkä muista, että olisi ollut lähelläkään.

Taidan olla nyt niin tottunut ohutpohjaisiin kenkiin (myös muut kuin juoksukenkäni ovat kaikki sellaisia), etten enää osaa liikkua muilla.

Onneksi oli mukana vielä kolmas vaihtoehto. Lienenkö hehkuttanut näitä kenkiä vielä tarpeeksiP

Suksihiihtelyn virallinen kunniamaininta: paras yleiskenkä kaikkeen käyttöön on Vivobarefoot Breatho Trail.

Samat kengät toimivat jo Sipoonkorvessa kaksi vuotta sitten, toimivat asvaltilla aivan hienosti, vaikka ovat maastokengät. Vivot olivat kestäneet kaksi talvea säännöllistä lenkkeilyä säällä kuin säällä ykköskenkinäni (kun fivefingersit eivät kestäneet).

Hyvin toimivat Vivobarefootin maasturit Kreikan vuorillakin.

Pohja Breatho Traileissa on ohut eikä vaimennuksesta voi puhua (pohjalliset vaimensivat riittävästi ne olivat mukana, helpommassa maastossa jätän ne pois), Ulkopohjien nappulat olivat vuorillakin riittävän järeät niin, etteivät kivet iskeneet jalkapohjiin.

Luonto

Balkaninmuurisisilisko (Podarcis tauricus) puree sormeani. Muurisisiliskojen leuoissa on yllättävästi voimaa ja ne saavat pienillä terävillä hampaillaan tiukan otteen.

Balkaninmuurisisiliskoja vilisti joka paikassa ja ne sai yllättävän helposti kiinni – K:lla oli niitä lopulta aika monta lemmikkinä. Osoittautui hyväksi saada vähän näppituntumaa Podarcis-porukkaan kun myöhemmin perehdyin niihen hiukan enemmän, erityisesti Porin saarella elävään P. levendikseen.

Lintupaikkana Zakinthos on varsin huono. Metsät on hakattu ja merkitystä lienee paikallisella metsästyskultuurilla, pikkulintujakin on metsästetty ja metsästetään edelleen ihan surutta. Lenkillä havaittujen lintujen lista ei merkittävästi komistunut ulkomaanmatkasta huolimatta. Samettipääkerttu hoitui, kun olin Korfulla oppinut sen tuntemaan aika hyvin. Korfu oli aavistuksen Zakinthosta parempi lintupaikka, siellä sentään kyläpöllösetkin viheltelivät öisin.

Jossain ankean tien ankeassa varressa oli myös Turtle Research Station. ”Tutkimusasema” tarkoitti pientä telttakylää ja muutamaa parakkia.

Kilpikonnatutkijoita päivysti myös rannalla, pitihän heitä vähän biologin vähän jututtaa.

Vapaaehtoisvoimin näyttää valekalettikilpikonnien tutkimus Kreikassa paljolti hoituvan. Jos tätä lukee joku joka vaikka pitää lukion jälkeen välivuotta niin ei välttämättä huonompi homma hengailla öisin Joonian meren rannalla munivia kilpikonnia odotellen ja iltaisin bilettäen tutkimusasemalla. (Viekää tuliaisiksi tällaisia uusia minikokoisia akustisia lähettimiä, joilla kilpikonnanpoikasia voi seurata avomerelle asti.)

Eläinpuistossa saaren pohjoisnurkassa (sinne ajettiin autolla) bambit (saksanhirvet) ja muut kulkivat vapaina. Ihan kiva. Pesukarhut olivat häkissä ja niitä sai ruokkia.

Reissun hienoin luontohavainto taisi olla hotellin läheltä joutomaalta löytyneet punkit. Kotona en internetistäkään löytänyt eläimelle nimeä, vasta asiantuntija-avulla se selvisi:  Eatoniana plumipes – selvisi myös, että kyseessä on ”tarunhohtoinen sulkapunkki”, josta spekuloidaan, että mitä ihmettä punkki pulloharjan näköisillä ulokkeilla takimmaisissa jaloissaan tekee. Meistä vaikutti maastossa ilmeistä, että…  Lue lisää tarunomaisen punkin arvoituksesta.

Lidingöloppet 2014 – kisarapsa

Löpning är det nya coola. *

Sore today – strong tomorrow. 

Kaikki oli tehty, paitsi tärkein.

• Pitkä lenkki – check. Crescendomeiningillä ja hyvin ajoitettuna vielä. Mutta vain yksi.
• Vauhtiharjoitus alimatkoilla – check.  Vieläpä kolme kilpailua! Vieläpä vetoharjoituskin!
• Säännöllinen arkinen peruslenkkeily – ???

Déjà vu 2011: liikaa väkeä edessä, ei pääse ohi. Nyt tämä oli kyllä oma moka. En ollut ihan mahdottomassa yoggilähdössä, vaan kuitenkin kakkoslähtöryhmässä. Olisi pitänyt tajuta, että ruuhkaan jää jumiin, jos ei lähde kovaa.

Ei auttanut mikään, katselin edellä menijöiden kantapäitä ja mietin, että malttia, malttia, viimeistään asvalttiosuudella 7½ kilometrin kohdalla pääsee ohittelemaan. Välillä suhailin metsän tai pellon puolelta joistakuista ohi, mutta ei siinä ollut paljon järkeä: muutama tyyppi jäi taakse, mutta muutama sata ei.

Vihdoin, 7½. Harvoin on tuntunut niin hyvältä, kun on päässyt juoksemaan niin kovaa, että tuntuu pahalta!

Ei tämä vielä piloilla ole, muutama minuutti menetetty. Hei, jos yrittäisi negatiivista splittiä – jälkipuolisko kovempaa kuin alkupuolisko, se olisi tällä reitillä aika kova. (Ei tullut negatiivista splittiä, tuli splitti vain varpaaseen – kuva varpaasta tuonnempana.) Parempikuntoinen maakäkien edustaja onnistui negatiivisessa splitissä – harvinainen saavutus!

Ylämäissä olisi usein päässyt ohittelemaan, mutta siinä oli sellainen ongelma, että olen ylämäissä huono! Olen aina ollut.

Maastojuoksu ei ole koskaan ollut omin lajini (saati suunnistus). Olin aiemminkin aina sileän spesialisti. Paras maratonreitti olisi ollut 21 kilometriä pitkä kiitorata, sitten 195 metrin silmukka ja sama takaisin.

Jotenkin tuntui silloin parhaina maratonaikoinani, että ”fuskasin”, en ”oikeasti” ollut niin hyvässä kunnossa kuin ajat antoivat ymmärtää. Vauhti tuli herkkyyden kautta, rytmi pitäen, kaikkea rynkytystä ja tuhlailua varoen – juuri sitä mitä tämä Lidingöloppet on tällä kertaa ollut koko ajan.

Ihailin itseäni, miten ketterästi osasin juosta, jotkut kaatuivatkin ympärillä. Sitten yhdessä vielä-kerran-metsän-kautta ohituksessa -pam! – olin maassa. Déjà vu 2011.

Varvas kolahti, polvi kolahti, käsivarsi kolahti, jopa pää kolahti.

Täräyksestä tokeneminen kesti kilsan tai pari. Kenkä alkoi muuttua kärjestä alkaen verestä punaiseksi (minun hienot valkoiset Vivoni!).

Haittaako varvas menoa? Polvi on kurainen, mutta kuran alla lienee vain naarmuja. Käsi tuntuu vähän puutuneella, mutta kyllä se mukana heiluu.

Kenkä puoliväliin veressä: ”Eikös nyt olisi ihan ymmärrättävää höllätä vähän”? Hus pois, typerä ajatus. On vaikea arvioida onko joku varvas oikeasti kipeä, kun juoksee kilpaa. Mutta ei se varmaan niin pahasti rikki ole, niin että teloisi itsensä tosissaan härkäpäisesti eteen painamalla. Joten mennään.

Hyvä aika taas miettiä tuskan olemusta.

Jojoliike lieveni, mutta ei loppunut oikeastaan koko kisan aikana. Välillä pääsi menemään vähän vapaammin, sitten taas välillä tökki ja vauhti hiljeni jotain 15 sekuntia per kilometri. Kun kakkoslähdön lähtijöitä oli saanut ohitettua tarpeeksi, eteen alkoi tulla ykköslähdön hitaimpia – mitä ne tekivät ykköslähdössä?

Järjestäjien tilastojen mukaan sijoitukseni parani Ekholmnäsin (6km) ja Abborbackenin (25 km) välillä noin 2700 pykälää. Se ei tarkoita, että olisin ohittanut 2700 tyyppiä, vaan että taaemmissa yoggilähdöissä aika moni starttasi minua reippaasti kovempaa.

Loppukympillä olisi ollut enemmän tilaa ja tilaisuuksia parantaa asemiaan, mutta kävi niin, että kunto petti.

Alun hyvä tunne oli illuusio. Kovavauhtiset harjoitukset ajoivat asiansa: vauhti tuntui (suhteellisen) helpolta. Mutta pohja petti, yksi pitkä lenkki ei paljon auta, kun lenkkeily oli jäänyt ihan liian vähiin.

Paketti ei pysynyt kasassa.

Yritin viime vuosina oppimaani tekniikkaa aina, kun muistin: lántiota eteen, päätä pystyyn, selkää suoraksi, hartioita rennoksi, rohkeampaa etunojaa, mutta en jaksanut. Keskivartalon lihakset eivät olleet kunnossa. Miten ne voisivatkaan olla, kun niitä ei ole pitänyt kunnossa?

Huomasin juoksevani kippurassa kuin direktiiveihin sopimaton kurkku.

Se kaatuminenkin, huonon kunnon piikkiin senkin voi vahvasti laittaa. Tasapainoa ja koordinaatiotakin voi harjoitella. Mitäs minä olen tehnyt, no… juossut… ja, kuten sanottua, sitäkin ihan, ihan liian vähän.

Tämmöinen siipale nahkaa ja kynttä oli leikkautunut varpaan kulmasta. Kenkä oli silti ihan ehjä. Hyvät kengät!

Flygplanet avgår

Pääsin ex-Hevoskuurin parhaat suomalaismiehet -listalle, en siksi että olisin ollut hyvä, vaan siksi, että Lidingöloppetissa käy yllättävän vähän suomalaisia. Yksi syy on varmasti, että kisaan ei ehdi Helsingistä päivä Tukholmassa -risteilykuviolla, jos ei juokse suht reippasti ja pääse kisan ensimmäisiin lähtöryhmiin.

Tänä vuonna laiva (olisi ollut Silja Symphonyn päivä lähteä) oli remontissa, joten meilläkin meni kuviot uusiksi ja piti lentää ja olla yötä hostellissa. Olihan siinä oma uutuudenviehätyksensä, mutta oli se aika rasittavaa ja epäekologista. Onneksi ensi kerralla pääsee taas laivalla.

Murjottu olo on tietysti, normaalin lihaskivun (hyvässä kunnossa sitäkin tulisi vähemmän) lisäksi kaatumishölmöilyn vauriot. Mutta oikeassa olin varvas paranee, ei siinä sen pahempaa, polvessa vain naarmuja, puutuminen johtui näemmä siitä, että rintalihas jotenkin venähti, kun otin kaatuessa kädellä vastaan. Pää säästyi ulkoisilta vaurioilta, sisällä normaali lievä post-pitkäkisa-blues.

På språng mot ens kauden kisat

Mitäs sitten? Säännöllinen lenkkeily käyntiin, muuten on turha suunnitella mitään sen kummempaa juoksukisojen suhteen. Omia vahvuuksiaan on kivampi kehittää kuin heikkouksiaan. Joten sileiden matkojen kautta liikkeelle. Mäkiharjoittelu ja muu sellainen Lidingöspesiaali tulee sitten kuorrutukseksi kakun päälle.

Muistelisin, että tarpeeksi hyvässä kunnossa ei siellä Lidingön saarella mitään mäkiä olekaan.

* Alun sitaatit ruotsalainen Runner’s World huhtikuu 2014, s. 44.

”Tutkimukset osoittavat”

Tämän päivän Helsingin Sanomista:

”Juoksukengissä ei siis kannata säästellä eikä jalkaan työntää mitä tahansa tarjouslenkkareita. Tutkimukset osoittavat, että tärähdystä tehokkaasti vaimentavat lenkkikengät vähentävät alaraajojen rasitusvammariskiä. Apua kenkien valintaan saa fysioterapeutin* tekemästä juoksuanalyysistä” (Takala 2014).

Olisin kiinnostunut viitteistä noihin tutkimuksiin. Julkaistu vertaisarvioiduissa tieteellisissä julkaisusarjoissa kenties?

Esimerkiksi Nike ja Asics voisivat myös olla kiinnostuneita, voisivat sitten käyttää tutkimustuloksia mainonnassaan. Nyt eivät uskalla. Oikeusjuttujen pelossa.

*(Harmistuvan fysioterapeutin? :-)

Viite
Takala, Sami 2014: Älä tule penikkatauti: Näin ehkäiset juoksijan viheliäisen rasitusvamman. Helsingin Sanomat 2.9: C14. Haastateltu asiantuntija: LL, ortopedi Jari Syrjänen.

PS. ”Alaraajojen”? Miksi ei voi sanoa, että jalkojen?

Vaikeiden sanojen tarpeeton käyttäminen ei ole merkki tieteellisyydestä, se on merkki sumutuksesta; siitä, että piilotetaan (muilta ja luultavasti myös itseltä) se, ettei ole aiheesta oikein mitään pätevää sanottavaa.

Viikon mietelause (1): Juoksukengissä tärkeintä

Juoksukenkien tärkein ominaisuus on väri – mitä vähemmän kengissä on muita ominaisuuksia, sen parempi.

Siis, ohan nää nyt vähän hianoja! (Kuvassa Vivobarefoot Breathot ja Evot.)

En osaa vielä juosta

Tänä kesänä olen päässyt paljain jaloin juoksemisen makuun enemmän kuin koskaan. Aamulenkkeilykin on onnistunut poikkeuksellisen hyvin, kun lämpöä on riittänyt. Mikäs sen helpompaa, sortsit jalkaan ja paita päälle (ei pakollinen näin hienoilla ilmoilla) ja ulos. Aika pieni vaivahan kenkien jalkaan laittamisen pitäisi olla, mutta kummasti helpottaa ulko-oven kynnyksen yli pääsemistä, kun tietää, että sitäkään ei tarvitse tehdä. Tien päälle vaan, kyllä siellä herää. Välillä sentään kahvia tai kaakaota ensin.

Lyhyitähän paljasjalkalenkkini pääsääntöisesti ovat olleet, sellaista viittä kilometriä, pisin on ollut kuusitoista kilometriä. Jalkapohjat eivät ole moksiskaan asvaltilla juoksusta, mutta soratiellä ei kunnolla pysty menemään ja tuolla pisimmällä paljasjalkalenkillä etureidet väsyivät – viittaisi siihen, että tekniikassani on puutteita.

Muutama päivä sitten huomasin vielä selvemmin, että tekniikassani tosiaan on hiomista, kun menin paljain jaloin vähän jyrkempää alamäkeä. En osannut! Piti hannata. Kenkien kanssa olisi voinut mennä rennommin ja parempaa vauhtia.

Juoksukenkäni ovat olleet neljä vuotta pelkästään paljasjalkaläpyköitä.* Se vaan, pohjalla oli 26 vuotta juoksuharrastusta kantakorotetuilla ja melko pehmustetuilla lenkkikengillä. Silloin opittu tekniikka on aika syvässä.

Mietin miten saisin tekniikkaani paremmaksi. Viime päivinä olen kokeillut lisätä ”hallittua kaatumista”. Käytännössä se tuntui vaativan, että pitää lisätä välillä myös vauhtia.

Paljan jaloin olen mennyt vain peruslenkkeilyä, en intervallivetoja, en reippaita lenkkejä, en juuri edes pientä vauhtileikittelyä.

Harjoitusvinkki itselleni ja muille paljasjalkailun tekniikkaa hioville: etsi hyvä alamäkipätkä hyvältä asvalttitieltä ja laseta sitä alas hyvää vauhtia ja yritä pitää meno hallittuna. Toista. (Käytännössä mäen joutunee juoksemaan myös ylös, mutta se ei haittaa:)

Yksi ratkaisematon ongelma paljain jaloin juoksun harrastuksessa vaan on näin Suomessa (viisi kirjainta, alkaa T:llä…). Kohta taas unohtanen sen tekniikan, mitä tässä vielä mahdollisesti ehdin oppia.

Paljasjalkakenkä vm. 2010 ja paljas jalka vm. 1967

* Olen äärimmäisen harvinainen tapaus :-) – ainakin jos tätä Juoksijassa ollutta juttua on uskominen:

”Paljasjalkatossu sopii vain äärimmäisen harvoin ainoaksi kengäksi. Sitä voidaan kuitenkin käyttää aina silloin tällöin jalkalihasten virkistämiseksi” (Alanen 2014).

Juoksukenkien lisäksi kaikki muut käyttökenkäni, talvisaappaat mukaan lukien, ovat ohutpohjaisia. Korolliset kengät olen laittanut jalkaan vain kun on pitänyt laittaa puku päälle. Olisihan niitä läpykkäpukukenkiäkin, mutta niitä tarvitsisi niin harvoin, etten ole raaskinut ostaa. Että ovat tuntuneet oudoilta tavalliset kengät, kun sellaiset on häihin, hautajaisiin tai karonkkaan jalkaan ährännyt.

Viite: Alanen, Aki-Matti 2014: Jalkinevalinta on aina yksilöllinen. Juoksija 3: s. 28.

 

Kädellinen, sorkkaeläin ja kavioeläin juoksivat kilpaa…

… ja kädellinen voitti.

Nisäkkäiden ja yleisemmin kaikkien tetrapodien viimeisellä yhteisellä esi-isällä on päätelty olleen viisi varvasta kussakin neljässä raajassaan. Useimmilla nisäkkäillä varpaiden lukumäärä ei ole muuttunut mihinkään, mutta joillain nisäkäsryhmillä varpaiden lukumäärässä on tapahtunut kehitystä.

Kädelliset, kuten ihminen, kuuluvat nisäkkäisiin, joilla varhainen primitiivinen ominaisuus on säilynyt, varpaiden ja sormien lukumäärä on edelleen se vanha ja tuttu viisi.

Sorkkaeläimillä, kuten antiloopeilla, varpaiden määrä on vähentynyt neljään, käytännössä kahteen.

Antiloopeilla on sorkat. Ne juoksevat kahden varpaan varassa ja ovat juoksemisessa tunnetusti aika eteviä. Antiloopit ovat kuitenkin enemmän pika- kuin kestävyysjuoksutyyppiä.

Kuten kaikki paljasjalkailuun hurahtaneet tietävät, ihmiset voivat metsästää antilooppeja juosten väsytystaktiikalla.

Ihmisellä on primitiivinen varvasratkaisu, mutta kehittynyt lämmönpoistojärjestelmä – ihminen on eläinkunnan ehkä paras hikoilija – ja muita anatomisia hienouksia pitkän matkan hölkkäämiseen ja ajoittaisiin spurtteihin (Bramble ja Lieberman 2004).

Kestävyysmetsästyksessä jujuna on, että ihminen käyttää kestävyysjuoksukykynsä lisäksi vielä huikeampaa erityisominaisuuttaan tehokkaita aivoja (Carruthers 2002).

Kaikki ihmiset eivät tietenkään kestävyysmetsästyksen vaativaa taitoa hallitse, mutta esimerkiksi !Nam!kabe, !Nate, Kayate, Boro//xao, /Uase ja Karoha ovat todistettavasti juosseet kolmen tai neljän hengen tiimeinä kuduantilooppeja hengiltä Kalaharin autiomaassa (Liebenberg 2006).

Karoha juoksee ehkä yhä.

David Attenborough on käynyt tekemässä (auton kyydissä) kestävyysmetsästyksestä dokumentinkin. Kannattaa katsoa, se on hieno. Videolla on mukana jäljittämässä ja alkuväsytyksessä !Nate ja /Uase ja loppupeleissä henkien taistelussa kudun kanssa kahden juoksija Karoha.

Kuvausryhmä ei saanut ensimmäisellä kerralla kudun lopullista uupumista purkkiin. Karohan lenkkiporukan piti tehdä viikon sisään vielä neljä uutta yritystä (lyhyin 3 h 40 min ja pisin 6 h 38 min) ennen kuin metsästys uudestaan onnistui ja sillä kertaa kudun kuolema Karohan keihääseen saatiin myös kuvattua.

Kavioeläimillä, kuten hevosella, kehitys on ollut vielä radikaalimpaa kuin sorkkaeläimillä. Hevosella on vain yksi varvas per raaja.  Kavio on tuon yhden varpaan kynsi. Hevosen koko paino on siis yksien varpaiden kynsien varassa.

Järkkäämällä yhteislenkille riittävästi matkaa, mäkiä ja mielellään helteiset olosuhteet, ihminen voi pudottaa hevoslenkkikaverinsa kyydistä. (Kannattaa kyllä treenata juoksua ensin ennen kuin lähtee juoksemaan hevosen kanssa kilpaa.)

Kenkiä kaikille nisäkkäille

Matkapuhelimelle hyväksi osoittautunut nimi on kännykkä. Alkuun tuo sana vähän tökki ainakin minulla, mutta sitten siihen tottui ja lyhyt termi alkoi tuntua kätevältä. Paljasjalkakengällekin on nyt hyvä nimi: läpykkä (kiitos Kimble13). En tiedä lyökö läpykkä läpi yhtä hyvin kuin kännykkä…

(Lisäys: läpykän ”vastakohdat”, paksupohjaiset ja/tai korkeakantapäiset kengät ovat klompsuja.)

Seuraavaksi Suksihiihtelyä esittelee lyhyet nimet kengille sen mukaan kuinka monta varvasta niissä on…

Viisivarpainen kenkä sopisi lähes kaikille nisäkkäille sorkka- ja kavioeläimiä lukuunottamatta. Sellainen olkoon siis normikenkä. Kehittyneempi kaksivarpainen malli saa luontevasti nimen sorkkakenkä ja yksivarpainen kenkä saa yhtä luontevasti nimen kaviokenkä.

On huomioitava, että vaikka viisivarpainen kenkä on meille luontevin ja miellyttävin jalassa, se ei välttämättä ole kilpajuoksussa nopein vaihtoehto. Kehityksemme hölkkääväksi apinaksi ei ole kuitenkaan jatkunut yhtä pitkään kuin antilooppien ja hevosten kehittyminen tasankojen juoksijoiksi.

Kilpajuoksua harrastavan kannattaakin harkita sorkka- tai kaviokenkien käyttämistä kilpailuissa ja kovissa harjoituksissa, koska nillä voi päästä kovempaa. Tavallisilla peruslenkeillä on toki turvallisinta ja kehittävintä käyttää viisivarpaisia normikenkiä.

Testaan parhaillaan tällaista sinistä kaviokenkää. Vieressä vanha kunnon normikenkä.

Irtopointseja

• Primitiivinen ja kehittymätön ei tarkoita samaa kuin huono silloin kun puhutaan biologisesta evoluutiosta. Primitiivisillä viisisormisilla käsillä oli esimerkiksi aika näppärä näpytellä tätä juttua verrattuna siihen, että olisi yrittänyt samaa kavioilla.

• Varvas on italiaksi dita dei piedi eli jalan sormi.

• Valaat ovat sorkkaeläimiä, mutta niitä ei tässä jutussa huomioida, koska ne ovat vaihtaneet lajia juoksemisesta uimiseen ja siinä prosessissa hukanneet jalkansa ja samalla tietenkin myös ne viimeisetkin kaksi varvastaan: kaikki mitä olet aina halunnut tietää valaista.

• Ihminen on hyvin poikkeuksellinen apina vähän samaan tapaan kuin valaat ovat hyvin poikkeuksellisia sorkkaeläimiä. Ihminen on eläinlajeista ainoana keksinyt esimerkiksi kvanttimekaniikan, suhteellisuusteorian ja bloggaamisen.

• Kirahvinnahkaiset mokkasiinin tapaiset kengät ovat olleet hyvät jalkineet kestävyysmetsästykseen Afrikassa. Australiassa kengurun kestävyysmetsästäjillä on ollut sitten kengurunnahkaiset barefootkengät.

• Muita mahdollisia juoksemalla väsytettäviä saaliseläimiä Afrikassa on ollut kavioeläimistä seepra ja muista eläimistä esimerkiksi gepardi! (en ole nähnyt alkuperäistä julkaisua Steyn 1984, viittaus siihen täällä: Liebenberg 2006).

Viitteet:

Bramble, D. M. ja Lieberman, D. E. 2004: Endurance running and the evolution of Homo. Nature 432: 345-352. Pdf.

Carruthers, P. 2002: The roots of scientific reasoning: Infancy, modularity and the art of tracking. Teoksessa The congnitive basis of science. Toim. Carruthers, P., Stich, S. ja Siegal, M. Cambridge University Press. Koko teksti.

Liebenberg, L. 2006: Persistence hunting by modern hunter-gatherers. Curr. Anthrop. 47: 1017-1025. Pdf.

ZEMgear Terra Tech Ninja läpykät – review

In English (kind of).

Suksihiihtelyä suosittelee

• Helppoon maastoon; sorateille, metsäpoluille, ulkoiluteille (tyyppimaasto: Lidingön kunta Tukholman lähellä.)
• Sen verran pitkille lenkeille, että vähän tulee jo uupumus ja kengänpohjassa saa olla hiukan jämäkkyyttä. (Varaus: isovarpaat eivät välttämättä tykkää pitkistä lenkeistä näillä kengillä, katso alla.)

Suksihiihtelyä ei suosittele

• Vaativaan maastoon.
• Asvaltille. Asvaltti on sen verran joustamaton alusta, että kengän pohja saa Suksihiihtelyn mielestä olla vastaavasti mahdollisimman joustava.
• Lyhyille nautiskelulenkeille. Terra Techit ovat hirmu hauskat ja ketterät kengät, mutta miksi ei käyttää vielä hauskempia ja ketterämpiä?

Tabi vs. tabi

Zemgearien kovat suhteellisen jäykät pohjat sopivat parhaiten pehmeälle alustalle.

Aiemmin testaamistani tabikengistä B2R:t ovat pehmeimmät ja joustavimmat, ne on selvästi suunniteltu kovalle alustalle. Eivät B2R:tkään mitkään Hoka One-One’it ole, mutta toisin kuin Zemgeareihin, niihin on tällätty välipohjaan iskunvaimennusta -> paljasjalkatuntuma on Zemgear Terra Tech Ninjoissa parempi kuin Born2Runeissa.

B2R:t voisivat olla minun valintani, jos harrastaisin tosipitkänmatkanjuoksua tai jotain vuorijuoksua, missä pitäisi väsyneenä jyrätä kivistä rinnettä lujaa alas.

Zemgeareilla voisin lähteä johonkin pitkään maastojuoksuun missä olisi paljon neulaspolkua ja vaikka pururataa, mutta ei hirmuisia mäkiä. Paitsi että…

Tabi-kengät B2R ja ZEMgear, klipsut näyttävät pikkuvarpaiden paikat. Zemeissä pikkuvarpaita mahtuu heiluttelemaan iloisesti sivulle. Ukkovarpailla sen sijaan on Zemeissä vähän tukala olo.

B2R:n ja Zemgearin varvastaskut ovat päällisin puolin samanoloiset. Pienten varpaiden puolella Zemgear voittaa B2R:t, pikkuvarvastakin on tilaa heilutella sivullepäin. B2R:issä on heti kangas pikkuvarvasta vastassa. Homman pilaa kuitenkin Zemgearin huonosti muotoillut ukkovarpaiden lokerot. Ne on turhan suoraviivaisesti muotoiltu pyöreästi muotoilluille varpaille. Ukkovarpaissa tuntui lenkillä kaiken aikaa pientä painetta. B2R:issä sen sijaan on pesä pehmoinen varpahilla.

En lähtisi Terra Techeillä maratonille ihan sen takia, että mukavampia pehmeämpiä kenkiäkin asvalttikäyttöön on. Pitkähköön ja helpohkoon maastojuoksuun Zemgearit voisivat olla oivat, mutta vähän tuo varvasjuttu huolestuttaa. Pienilläkin pulmilla kengän istuvuudessa on matkan pidetessä taipumus paisua isoiksi ongelmiksi.

Kokeilin Terra Techeissä myös teknistä sukkaa (viisivarpaista), sukka oli ohut, mutta silti lisätilkkeen kanssa alkoi jopa huolestuttaa, että tässähän voi tulla mustat varpaankynnet, jos liian pitkään juoksee. Sellaista ei ole vielä minimalistiläpyköillä sattunutkaan, paitsi silloin kerran kolautin varpaan kiveen metsän kautta rynniessäni.

Ninja vs. ninja

Muddus Uttereissa oli hyvin samanoloinen juoksutuntuma kuin Zemgear Terra Techeissä. Jos hifistellään, Utterien kanssa on hivenen heikompi tuntuma alustaan (ja vastaavasti parempi suoja teräviltä kiviltä). Utterit eivät myöskään ole zero dropit, mutta droppi on niin pieni, millin tai pari, että lienee vain hyvää mielikuvitusta, kun sen on huomaavinaan.

Muddus Utterien ukkovarvaslokero on niin tiukka, että se sopii tuskin kenellekään. Luulisin, että Terra Techit voisivat sopia jonkin malliselle jalalle kuin nakutettu, vaikka minulle eivät sopineetkaan. Terra Techeissä on myös asiallinen nauhoitus, joten kenkien istuvuutta voi säätää toisin kuin Muddus Uttereissa, joiden tarranauha on pelkkä vitsi.

Ninja vs. superninja (viisivarpainen…)

Viisivarpaiset vs. kaksivarpaiset

Kuten monen kengän kohdalla aiemmin pitää ensin tähdentää että Zemgear Terra Tech Ninjat ovat erittäin ketterät kengät enkä ole havainnut niissä mitään vikaa huonosti muotoiltua isovarpaan lokeroa lukuunottamatta. Vertaan kaikkia kenkiä ensisijaisesti omiin suosikkikenkiini FiveFingerseihin, joiden voittanutta ketteryydessä en ole vielä löytänyt. FiveFingersit (Speed ja SeeYa LS) osoittautuivat taas ketterämmiksi kuin testattu uusi kenkä.

Päheitä läpyköitä

Terra Techeissä on säästetty minusta painossa väärässä paikassa samoin kuin FiveFingers SeeYa -kengissä: iltissä. Ohut iltti on nihkeä kiskoa paikoilleen, jää helposti ruttuun ja nauha voi alkaa painaa iltin läpi. Kiusa se on pienikin kiusa…

Klipsu näyttää miten ulkoreunalla on isovarpaalle tilaa vaikka kuinka. Varpaan sisäsyrjä on juostessakin koko ajan kiinni kankaassa.

Vibram on taitavampi tekemään kenkiin varpaita kuin Zemgear!

Suksihiihtelyä vieraili Zemgearin Kiinan tehtailla ja näki kuinka kengät valmistettiin: ensin tehtiin tavallinen yksivarpaisinen kenkä, sitten kärki sahattiin halki ja väliin ommeltiin ja liimattiin kangas.

Epäsymmetriaa: oikean ukkovarpaan (vasemmalla…) päälle on kääräisty enemmän muovia kuin vasemman.

Okei, en oikeasti vieraillut missään tehtaalla. Kengän varvasosien suoraviivaisesta rakenteesta voi kuitenkin arvata, että valmistustapa ei ole kauhean hienostunut. Kenkien viimeistelykin ontuu. Ompeleet on vedetty vähän miten sattuu, niin että isovarpaiden lokerot ovat selvästi epäsymmetriset. Lisäksi pieniä langanpätkiä, sojottaa sieltä täältä ja ylimääräistä liimaa on jäänyt tursuamaan saumoista. (Muddus Uttereissa oli samaa vikaa kuin Zemgeareissa: vasen ja oikea kenkä olivat epäsymmetriset ja muutenkin viimeistelyssä oli puutteita, mutta Zemit ovat kolme kertaa kalliimmat kuin Muddukset, joten niiden odottaisi olevan laadukkaat. )

Minimalistinen maastojuoksu

Oli aika jännä huomata, että Zemgear Terra Techien ja Vivobarefootin maastokenkien Breatho Trailien juoksutuntuma oli hyvin samanlainen tiellä juostessa. Sokkotestissä en välttämättä olisi erottanut kumpi on kumpi (jos ei Zemeissä ukkovarpaita olisi painanut), vaikka ne ovat sentään melkoisen erilaiset kengät. Nappulapohjaiset Vivot tuntuivat kärjestä jopa hiukan notkeammilta kuin sileäpohjaiset Zemit.

Vivobarefoot vs. Zemgear.

Jännä juttu oli huomata myös, että Zemgearien pienten varpaiden lokero oli parempi kuin Vivobarefootien, joiden pitäisi olla aika hyvin muotoillut paljasjalkakengät. Vivoissa ei pikkuvarvasta mahtunut heiluttelemaan niin kuin Zemeissä (klipsu kuvassa näyttää missä pikkuvarvas Vivobarefootien sisällä on).

Erilaiset nappulat, mutta samanlainen juoksutuntuma.

Terra Techien juoksutuntuma on varsin kova, koska pohja on suhteellisen jäykkä. Hyvä puoli tässä on, että Terra Techeillä voi jyrätä paremmin kuin ihan minimalistisimmilla läpyköillä silloin, kun edessä on kiviä, juuria ja männynkäpyjä ja väsy alkaa painaa sen verran, että askel sattuu välillä vähän huonoon kohtaan.

Suunnistamaan en sentään Zemgeareilla uskaltaisi lähteä. Suunnistuskengissä pitää olla järeät nappulat, vaikka suunnistuskengät muuten ovat perinteisesti aika minimalistiset – jostain syystä nilkan nyrjähdysvaara on metsässä pienin, kun nilkkaa ei yritetä suojella muovinpaloilla ja tuilla… Suunnistuskengiksi aika köykäisillä Vivobarefoot Breatho Traileilla olen selvinnyt todistettavasti Sipoonkorvesta ehjänä pois…

Moitimme

• Laaduntarkkailua.
• Kengän peukkuosan muotoilua.

Kiitämme

• Sitä että kengässä on peukkuosa jota muotoilla.
• Neljän pienimmän varpaan oman lokrun muotoilua.

Testaamatta vielä: miten Terra Techit toimivat märällä, liukkaalla, jäisellä tai lumisella kelillä. Täydennän raporttia, kun selviää. Raportoin myös, jos kilometrien karttuessa Zemgeareissa ilmenee lisää jotain kehuttavaa tai haukuttavaa.

Lisää kuvia Zemgear Terra Tech Ninjoista aiemmissa jutuissa: Zemiä! ja Iltaretki.

Tabi- eli ninjakenkien historiaa tutkin tarkemmin Muddus Utter kenkien testin yhteydessä.

Puoli euroa per kilometri

200 km ja puhki:

Eivät kestä varvaskengät minulla, eivät.

Edit: muutin otsikossa 50 senttiä puoleksi euroksi niin että otsikko viittaisi yksikäsitteisesti rahaan.

Mestari

Huomaan kirjoittaneeni vuosien mittaan aika monta juttua tavalla tai toisella Janne Holménin innoittamana. Holmén on niin hyvä kirjoittaja, että on tehnyt mieli tehdä vähän enemmänkin kuin vain nyökkäillä jutuille, että ”Juuri noin, täyttä asiaa. Tykkään*”.

Historiikki:

11.8.2002 Vieläkin harmittaa, kun en nähnyt Janne Holménin EM-juoksua suorana televisiosta (enkä ole nähnyt koko kisaa nauhoituksena vieläkään, ei sitä mistään internetistä löydä). Olin jostain syystä maratonin aikaan uimastadionilla (varmaan pakotettiin:) Olin katsonut, että ehdin vielä katsomaan maratonin loppupuolta televisiosta, mutta eihän se televisiolähetys ollut alkanutkaan silloin kuin maraton alkoi, vaan kesken kisan, kun muistaakseni tunti oli jo juostu.

Arvoin vielä, että otanko kännykän uimapaikkaan, mutta päädyin jättämään sen lukittavaan lokeroon. Kun palasin huomasin, että tekstiviestejä oli tullut tyyliin: ”Holmén johtaa kilpailua irti muista”… Myöhäistä.

6.2.2008  Tieteentekijän näkökulma urheiluun. Yhä huippu-urheilu-uraansa jatkava Holmén alkoi kirjoittaa säännöllisiä kolumneja Juoksija-lehteen. Holménin analyyttiset kirjoitukset olivat hieno piristysruiske minusta silloin tylsäksi ja konservatiiviseksi muuttuneelle aiemmin reippaan anarkistiselle kestävyysurheilun puolestapuhujalle.

16.4.2008 Kaikki eivät ole puuromiehiä. Yksi tutkivan urheilijan monista laatujutuista Juoksijassa: Palautumisen tiede ja taide. Söin tietenkin heti samanlaisen iltapalan kuin Janne Holménilla on ollut tapana…

19.3.2009 Yliopistolaki on painettu paperille… Opetusministeriö päätti suuressa viisaudessaan, että Holmén ei ole riittävän hyvä urheilija saadakseen apurahaa, ei myöskään Holménin olympiamaratonilla kukistanut Francis Kirwa.

1.7.2009 Perheellisen on pakko yrittää… (jotain muuta kuin juoksua). Holmén lopetti uransa. Perustelut olivat järkeviä.

”Onnea tohtori Holménin uralle tutkijana! (Luonnontieteilijän näkökulmasta hyvä tiedemiestyyppi menee kyllä ihan hukkaan historioitsijana:)”

7.12.2011 Holménin kolumni paljasjalkajuoksusta. Tarkka ja perusteellinen kirjoitus, joka ansaitsi tarkan ja perusteellisen pohdinnan – ja myös perusteltua kritiikkiä!

”Ennen tarkempaa pureutumista kolumniin, otan heti kärkeen esiin yhden juoksukengän valintaan liittyvän tekijän, jota Holmén ei artikkelissaan käsittele: paljain jaloin tai minimaalikengillä juokseminen voi olla hauskempaa kuin tavallisilla lenkkikengillä tai tavallisilla kilpakengillä.”

Yleensä fiksusti kirjoittava Holmén hyökkäsi tässä jutussa poikkeuksellisesti olkiukkoa vastaan.

8.-16.2.2012 Puolustin Janne Holménin kaltaista ruumiinrakennetta The Maple Grove Barefoot Guy -blogissa.  Hienoja älykkäitä paljasjalkajuoksujuttuja aikaisemmin kirjoittanut ”MGBG” eli Christian Peterson alkoi näihin aikoihin yllättäen siirtyä omissa treeneissään kestävyysharjoittelusta hyvin vahvasti voimaharjoittelun suuntaan.

Komea maratoonari ja gorilla

MGBG alkoi ihannoida lihaksikasta ulkonäköä ja sattui valitsemaan juoksubloginsa lopun aikoja enteilleeseen kirjoitukseensa kuvan Janne Holménista edustamaan tyypillistä maratonjuoksijaa (Dwayne Chambers edusti pikajuoksijaa). Peterson tuntui pitävän itsestään selvänä, että ihmiset haluaisivat olla ulkomuodoltaan mieluummin Chambersin kaltaisia muskelipellejä – anteeksi, tarkoitin muskelikimppuja – kuin Holménin kaltaisia laihoja maratoonarityyppejä.

Ulkonäköjutut ovat makukysymyksiä (eikä kukaan ehkä ole edustavimmillaan välittömästi kilpamaratonin kaltaisen äärimmäisen fyysisen rääkin jälkeen). Siitä faktasta ei kuitenkaan mihinkään pääse, että ihminen on kokoisekseen nisäkkääksi poikkeuksellisen heikko ja hidas. Eläintarhan tylsistyneessä sohvaperunasimpanssissa on enemmän räjähtävää voimaa kuin huippuunsa treenatussa (ja doupatussa) Dwayne Chambersissä oli ikinä!

Toinen fakta on se, että ihminen on kokoisekseen nisäkkääksi poikkeuksellisen kestävä erityisesti kuumassa ilmanalassa. Ihmiset, joilla on maratonjuoksijan habitus juoksevat todistettavasti kuduantilooppeja hengiltä Kalaharin autiomaassa (video).

”Dwayne Chambers saisi tuskin juostua uuvuksiin edes bambia.”

Onnistuiko MGBG pilaamaan itseltään juoksemisen ilon voiman ihannoinnillaan? En tiedä mitä kaikkea taustalla oli, mutta juoksublogin päivittäminen loppui pian ilman selityksiä; ehkä MGBG näyttää nykyään hurjan vahvalta…?

29.9.2012 Lidingöloppet on hieno kisa, siellä pääsee itse kukin samalle viivalle monen maan kestävyysjuoksun mestarien ja myös esimerkiksi suunnistuksen mestarien kanssa.

Tässä videolla Lidingön saarella on vauhdissa kilpakuntoilijaksi siirtynyt Janne Holmén (puna-asuinen juoksija, 1:52 min-). Tämän jutun kirjoittaja tulee videolla kaukana perässä (riemunkirjavapaitainen juoksija, 14:48 min-). Vielä kympin kohdalla Holmén oli lopulta upeasti kisan neljänneksi juossutta Eric Senorskia vain kymmenisen sekuntia jäljessä. Maalissa miesten välillä oli eroa noin 13 minuuttia. Taisi Holmén lähteä vanhasta muistista pikkuisen turhan kovaa…

20.9.2013 Foorumikeskustelua. Holménkin sortuu välillä kirjoituksissaan huonoon argumentointiin niin hyvä kirjoittaja kuin onkin. Paljasjalkajuoksun rinnastaminen johonkin raakalihadieettiin oli melkoinen pohjanoteeraus. Ai että paljasjalkajuoksu olisi suomalaisia wannabe-eliittimaratoonareita vaaniva harhapolku? Täh? Näkisin runsaan paljain jaloin juoksemisen päinvastoin yhtenä mahdollisuutena kehittyä juoksijana lisää.

”siirrytäänpä ajatuksissa Etiopiaan tai Keniaan ja ajatellaan sinne suomalainen asiantuntija harjoitusleirille luennoimaan: ’teidän maratonlahjakkuuksianne vaanii paljasjalkajuoksun harhapolku’…?”

”mitä jos varattaisiin edes yksi golfkenttä edes yhdeksi viikoksi nuorten kestävyysjuoksijoiden leiripaikaksi; saisivat hurjastella, hullutella ja pitää hauskaa paljain jaloin suomalaisella savannilla?”

*) Janne Holménin kirjoituksille Juoksijassa olisin usein mielelläni painanut tykkäysnappia. Paperisen lehden jutuissa ei vaan ole (vielä?) tätä mahdollisuutta. Lehden verkkoversiossa voisi olla…

Ehdotukseni kaikille maailman lehdentekijöille: jos haluatte nopeasti tilastollisesti merkitseviä määriä palautetta lehden jutuista: lisätkää sosiaalisen median tehokkaaksi osoittama ”tykkää” -nappi lehtenne verkkoversioon jokaisen artikkelin kohdalle.

Koko juttua verkkoon ei tarvitse laittaa, vaan ”kiusoittelujuttu”, jossa on taktisesti valittu määrä tekstiä jutun alusta.

ZEMiä!

Suksihiihtelyä on saanut jalkoihinsa ZEMgearin uudet hienot Terra Tech Ninja -juoksukengät.

Reilut toistatuhatta kruunua vilahti valokaapelia pitkin Itämeren pohjan kautta Umeålaisen pankin holviin ennen kuin tiikeriraitainen kenkäpaketti saatiin liikkeelle kohti Suomea.

Tällä hetkellä tämän merkkisiä kenkiä ei ehkä saakaan Suomeen toimitettuna mistään muualta kuin yhdestä kaupasta Ruotsissa. ZEMpa på, Suomi, tänne kanssa tämmöisiä!

Suksihiihtelyn juoksukenkien koejuoksuosasto (saman kokoinen kuin Tekniikan maailman vastaava) odottaa malttamattomana lupaa päästä ZEMien kanssa baanalle.

Suksihiihtelyä vakoilee: Tekniikan maailma

Suksihiihtelyä on saanut haltuunsa otteita TM kuntoiluosaston juoksukenkien teknologiaa käsittelevästä artikkelista ja julkaisee niistä tässä osia.

Samassa artikkelissa käsitellään positiivisesti ja asiallisesti sekä Vibram FiveFingers SeeYa Ls että Asics Gel-Kayano kenkiä. Tämä on hyvin harvinaislaatuinen saavutus. Suksihiihtelyä ei ole varma pystyisikö samaan.

SeeYa ja Kayano ovat jutun yksi taistelupari. Taistelupareja on kaksi muutakin, Suksihiihtelyä ei ole täysin vielä saanut selvitettyä mitkä ne ovat. Ehkä joku lukijoistamme saa taisteluparit selville seuraavista vakoilukameran kuvista:

Seuraava tekstikaappaus antaa vihjeitä siitä, että juttu kokonaisuudessaan olisi ehdottomasti lukemisen arvoinen:

Hyvin kiinnostavia ovat myös paljastuneet katkelmat huippumaratoonarien askelluksesta ja ehdotelmat siitä, miten tavallinen tallaaja voisi harjoitella juoksutekniikkaansa samaan suuntaan:

Tähän asti selvittämiemme tietojen mukaan Tekniikan maailman raportti keskittyy käsittelemään juoksukenkien teknisiä ratkaisuja ja jalkojen eri osiin kohdistuvaa rasitusta eri kengillä ja eri juoksutekniikoilla (niin kuin Tekniikan maailman nimensä mukaisesti tietysti kuuluukin).

Selvittelemme vielä, käsitelläänkö jutussa jossain kohtaa myös juoksemisen iloa. Ainakin autolla ajon nautinnosta kyseisessä lehdessä puhutaan käsityksemme mukaan usein.

Suksihiihtelyä seuraa tilannetta ja palaa asiaan mahdollisimman pian, jos uusia yksityiskohtia selviää. Loppuun vielä paljastunutta kuvamateriaalia yhdestä testatusta kenkämallista:

Vesilinnut: vaara ohi

Tällaisella nauhoituksella hiertäminen jalkaholvin kohdalla väheni

Sain vihjeen, että kenkien hiertämistä voisi estää nauhoittamalla kengät reippaan erilailla kuin yleensä. Kiitos vielä, Juha, vinkistä ja linkistä Barefoot Joshin sivulle*, josta saatoin ottaa nauhoitukseen mallia.

Auttoi – ei täysin, mutta sen verran, että kengät muuttuivat taas käyttökelpoisiksi!

SeeYat alkoivat uudellakin nauhoitustavalla hiertää, mutta kun ennen hiertäminen alkoi vartin kohdalla, nyt pääsi kolme varttia ilman ensimmäisiä hiertämistuntemuksia. Kolmessa vartissa kengät ehti hyvin huomata odotetun kevyiksi ja ketteriksi. Kummasti SeeYat muuttuivat silmissäni typeristä läpysköistä taas makeiksi juoksukengiksi.

Viidenkymmenen minuutin jälkeen toinen kenkä (oikea) hiersi sen verran (etummainen hot spot ensimmäisen SeeYa-jutun kuvissa), että otin ensin yhden kengän ja sitten toisenkin pois. Aika olemattomat kengät SeeYat ovat, mutta eivät niin olemattomat, etteikö tuntuisi oudolta kun toisessa jalassa on kenkä ja toisessa ei.

Kenkien pois ottamisessa oli se ”vika”, että muistin taas, että mikä ero on paljain jaloin juoksemisen ja melkein paljain jaloin juoksemisen välillä. FiveFingerseillä juoksu oli huippukivaa kuten niin usein ennenkin, mutta paljain jaloin juoksu oli puhdasta nautintoa. Nautintoa, jota halusin pitkittää niin, että piti lähteä vielä kotiovelta lisälenkille, SeeYat jäivät postilaatikkoon odottamaan.

Vielä oli sileää, puhdasta ja lämmintä asfalttia juostavaksi, vaikka oli jo syyskuun kahdeksas päivä. Yritin painaa lenkillä tuntemukset mieleen, että talven ylikin muistaisi kunka hienoa paljain jaloin tassuttelu parhaimmillaan on.

* Barefoot Josh on päättänyt lopettaa kenkien testailun koska pitää Merrell Vapor Glove -kengistä niin paljon, ettei halua enää käyttää aikaa muihin.

Foorumikeskustelua

Inspiroiduin kirjoittamaan juoksufoorumille. Ensin yhden rönsyilevän kirjoituksen…

• Luonnollisuudesta viis, paljain jaloin juokseminen on kivaa. (Jos ei ole, niin sitten kengät jalkaan, ei siinä sen kummempaa.)

• Juoksualustasta: tuntemukset paljain jaloin juoksusta puhtaalla, sileällä ja lämpimällä asfaltilla tiivisti nimimerkki ”Loki” jo aiemmin niin, ettei siihen ollut mitään lisättävää: ”aah”…

• Talvesta: valitettavasti Suomessa paljain jaloin juoksu on suuren osan vuotta paitsi ”ei-kivaa”, myös fysiologisesti mahdotonta itseään telomatta.

• Kilpajuoksu paljasjalkakengillä tai paljain jaloin: maratonennätykset fivefingerseillä ovat surkeita, mutta kolmen tonnin esteitä on menty aika haipakkaa ihan paljain jaloin.

… ja sitten monta rönsyä lisää, muun muassa:

• Mitä eroa on uskonnoilla ja paljasjalkailulla? (Lyhyesti: ”science, it works, bitches!”)
• Miksi aloinkin kummasti pitää sanasta ”paljasjalkailija”? (Lyhyesti: ei tarvise puhua ”beöfutaajasta”.)

Jotkut ihmiset kirjoittivat samaan ketjuun hyvin erikoisia kommentteja:

Nimimerkki ”Baldini” kyseli: ”pitääkö paljasjaloin [sic] tai paljasjalkakenkien käyttäjien pitää oranssia sulkaa/viiriä päässään juostessaan?”

Nimimerkki ”Mosse” vastasi: ”Ehdottomasti pitäisi. Tai ainakin niiden jotka tykkää paasata paljasjalkailun auvoisuudesta, että osaisi pysyä kaukana”

Luulisi että selkeämpää ”oranssia sulkaa” ei ole, kuin kyseisen foorumiketjun otsikko, joka oli ”Varvaskengät hiiteen, ja avoinjaloin [sic] liikkumaan”…

Huh, huh. Piti ottaa aikalisä ja miettiä, että piruillako jotain takaisin (”Nike’ien ja Asicsien käyttäjien pitäisi pitää t-paitaa, jossa lukee: ’PULLAKENGISSÄ PULLAJALAT’ ”? ), vai olisiko paras taktiikka vaieta typeryydet kuoliaaksi.

Piruilin, mutta en puuttunut niinkään tuohon ”oranssi sulka” -vitsailuun, vaan siihen yleiseen suvaitsemattomuuteen kaikkea itselle vierasta kohtaan, mikä Baldinin ja Mossen kirjoituksista paistoi.

-Nimimerkki ”nosoles” aka ”nopoles” aka Mikko Kolkkala

Musta FiveFingers Speed on paras

Huonompi homma kenkätestien kannalta, kun ostin kengät, jotka eivät olleetkaan minulle hyvät. Tällaista tämä on, useimpien muiden varvaskengistä yleensä tykkäävien mielestä SeeYat ovat ihan huiput.

Toiseen virheeseen ei nyt ollut varaa. Ostin FiveFingers Speedit. Niiden kanssa tuskin tulee yllätyksiä mistä raportoida blogissa. Juuri siksi ne ostin, ettei tulisi yllätyksiä.

Kävin kesällä vähän kisoissakin. Kilpailuissa olisi etu, jos kengissä olisi hiukan iskunvaimennusta. Otin komerostani vertailulenkille pari kenkämallia, jotka arvelin hyviksi kilpakengiksi. Että millähän lähtisi viivalle?

Vertailun tulos? New Balance tuntui ketterämmältä kuin B2R. B2R:t ovat enemmän jalan muotoiset ja ovat sentään tabit. Iskunvaimennusta molemmissa kengissä olisi varmaankin kilpailua ajatellen sopivasti. Valitsin kilpakengiksi – uudet FiveFingersini…

Tietenkin. Ne ovat hauskimmat juosta. Kunto ei nyt ole ihan sellainen, että olisi väliä, jos kenkien iskunvaimennuksen avulla saisi muutaman sekunnin tai edes muutaman minuutin pois loppuajasta.

Speedit toimivat hyvin. Kenkiin en kiinnittänyt kisan aikana mitään huomiota, mikä on juuri tarkoituskin. Kisa meni hyvin, aikakin oli parempi kuin uskalsin odottaa – ja ”splitti oli vahvasti negatiivinen” mikä on hyvä merkki. Ainakin jää aina hyvä mieli, kun loppupuolisko kulkee nopeammin kuin alkupuolisko.

Kun kengistä ei ole sen kummempaa raportoitavaa, raportoin sitten juoksutekniikastani. Huomaan astuvani edelleen kantapää edellä. Taitaa toimia hyvin näinkin. Kantapään ensikosketus maahan on kuitenkin kevyt ja lyhyt, muu jalkapohja laskeutuu alas melkein saman tien (siltä ainakin tuntuu, olisi kiva nähdä hidastusvideo omasta juoksemisesta).

Aikanaan raskaammilla, kantakorotetuilla kengillä juostessani huomasin esimerkiksi talvella jalanjäljistäni lumessa tömäyttäväni kantapään jyrkästikin maahan.

Olennaisin muutos juoksutekniikassani on ehkä ollut askelen pitäminen lyhyenä. (Maastossa: jos mietit, että pitäisköhän tuossa kohtaa ottaa yksi vai kaksi askelta, ota kolme!)

Toinen tekniikkajuttu mitä olen harjoitellut on lantion pitäminen edessä. Silloin on luontevampi pitää askel lyhyenä.

Paljon muutakin muistettavaa uutta tyyliä harjoitellessa on ollut. Selkä suorana. Pää pystyssä. Hartiat rentoina.

”Keep your head up, back straight and run like the wind”, niin kuin yksi Comrades-maratonin voittaja siteerasi jotain toista juoksijaa.* Kuulostaa tylsältä ja kliseiseltä: ”juokse kuin tuuli”, mutta toimii lenkillä, kun sen ajattelee kirjaimellisesti!

Hartioiden rentoutuksessa minulle on ollut iso apu siitä, että kävin joskus vuosia sitten kuntonyrkkelykurssilla, jossa asiaan kiinnitettiin paljon huomiota. Hieno kurssi, ensimmäinen puoli vuotta harjoiteltiin pelkkää vasenta suoraa!

Lyönti lähtee lantiosta, jalat sopivasti harallaan, muista suojaus oikealla, leuka alas, hartiat rentoina… Muistamista on aluksi yllättävän paljon, kun yrittää lyödä hyvän vasemman suoran.

Juju niin uuden juoksutyylin opettelussa kuin kuntonyrkkeilyssä on se, että tarpeeksi harjoittelemalla tekniikkajuttujen tietoinen muistaminen tulee lopulta – ei vain tarpeettomaksi, vaan haitalliseksi!

Tekniikat pitää rautakoodata aivoihin niin syvälle, että kaikki pelaa automaattisesti yhteen ja tekniikka menee vain sekaisin, jos tietoisesti erehtyy miettimään, että miten sitä pitikään juosta tai lyödä säkkiä.

Tiedät olevasi juoksija kun…

Kuva: tämä taito minulla oli vielä tallella…

Iso plussa sille yhdelle Hämeenlinnan kaupunkimaratonin tämänvuotiselle toimitsijalle, joka juoksi aina hetken kilpailijan rinnalla ojentessaan tälle juomamukia:
+.

Näin hitaammassa vauhdissa oli mukavaa ylellisyyttä, että ei tarvinnut jarrutella saadakseen toimitsijan kädessä tai pöydällä paikoillaan tönöttävän mukin mukaan matkaan. Kovempia aikoja tavoitellessa sillä on enemmänkin merkitystä, ettei tarvitse juottoasemilla turhia hiljennellä. Säilyy rytmi!

* Kaivan vielä arkistoistani esiin kenestä oli kyse. Sitaatti on siltä ajalta, kun internetti oli keksitty, mutta graafisia nettiselaimia ei vielä. Juoksuaiheisessa nyyssi-ryhmässä oli silloin hieno kirjoitus muistaakseni otsikolla ”So, you wanna win Comrades?”.

FiveFingers SeeYa Ls

Näin sievässä paketissa SeeYat tulivat. Sama loota olisi kätevä vaikka viinipullolle. Odotukseni kenkien suhteen olivat korkealla.

Tilasin SeeYat sini-musta-harmaina. Nämä kengät ovat minusta ihan tarpeeksi räväkän näköiset näin vähän hillitymmilläkin väreillä. Vaihtoehto olisi ollut sellainen oranssi-viher-kelta-vaaleanpuna-harmaa. No, kyllä senkin väriset asiallisilta näyttävät, jos ne ovat oikein kuraiset…

”Tosi minimaaliset Fivefingersit, näiden täytyy olla hyvät!” Jalkaan laittamisessa oli hiukan tavallista enemmän ähräämistä, kun kenkien päällinenkin on ohuen ohut lärpsykkä. Vaan sehän on pikku juttu.

Kuva: testipareja (tai -parittomia)

Mutta… Pettymysten pettymys! Kirous ja kuolema! Uudet kenkäni hiersivät! Ei uusien kenkien kuulu hiertää. Eikä vanhojenkaan.

Piti oikein miettiä ja tutkia, että miten ihmeessä näin olemattomat kengät voivat hiertää. Pohja on SeeYoissa hyvin samanlainen kuin vaikka Speedeissä. Speedejä minulla on nyt kolmas pari menossa (tai neljäs, jos väärennöskin lasketaan). Speedit (aidot) ovat hiertäneet tasan kerran. Se tapahtui piikin* kilpailussa vesisateessa, kun kengät olivat valmiiksi kuraiset ja huonosti (=ei yhtään) hoidetut.

Kuva: molemmat kengät hiersivät samoista kohdista – kahdesta pisteestä, missä pohjan muovi kohtaa kengän päällisen. En päästänyt hiertymiä tämän pahemmiksi. En ole niin innokas testaaja.

Pähkäilyn tulos: ainoa aikaisempi Fivefingers-malli, minkä kanssa minulla on ollut mitään hiertämisongelmia on KSO. Syytin silloin pulmia tarranauhoista. Taisin syyttää väärää asiaa. SeeYojen nauhat ovat perinteiset ja oikein asialliset, mutta ne eivät auttaneet mitään. Mitä paremmin nauhat sitoi kiinni, sitä enemmän kengät hiersivät. Hiertäminen oli pienimmillään kun kengät olivat niin löysällä, että kantapää jo vähän hölskyi.

Hiertämisen selitys lienee siinä, että SeeYat eivät toimi näin kapeissa jaloissa. Kengän päällinen on ohut, mutta ei saumaton. Pohjan muovin ja päällikankaan välillä on sauma. Jos jalka olisi leveämpi, sauma jäisi turvallisesti jalkaholvin alle. Mutta kapeassa jalassa saumat tulevat ihoon kiinni. Sitä tiukemmin, mitä tiukemmin nauhat sitoo kiinni. Speedeissä samaa ongelmaa ei ole, koska niissä päällinen pysyy jämäkämmin muodossa.

Kengän pohjan sopii olla tosi minimaalinen, mutta päällisen ei välttämättä tarttisi…

Juoksutuntuma SeeYoissa oli loistava, mutta oliko se sitten parempi kuin Speedeissä, en oikein pysty sanomaan, hiertävät kohdat veivät liikaa huomita. Viimeistään puolen tunnin kohdalla oli aina pakko ottaa SeeYa pois jalasta. (Sitten kun toinen jalka oli paljas ja toisessa kenkä, huomasi että paljain jaloin on sentään aika eri fiilis kuin millään fivefingersillä. Jos vain maasto salli, niin pakko oli ottaa se toinenkin kenkä jalasta, kun se alkoi tuntua oudon kömpelöltä.)

Mitähän näillä kengillä nyt tekisi, kun ei niistä taida lenkkikengiksi olla. Eikä nopeasti jalkaan solautettaviksi kävelykengiksi, kun ei näitä solauteta jalkaan nopeasti. Vesilinnut, varokaa!?

* Ai että ”mikä ihmeen piikki?” Se on 25 kilometrin juoksu tietysti. Eikö teidän isoisänne kertoillut teille piikin kisoista? Minun kertoi. Veikko Valtterin mielestä maraton oli turhan pitkä matka, mutta piikki oli juuri sopiva. Olen samaa mieltä, vaikka toisaalta maratonin viehätys on siinä, että se on sopivasti liian pitkä (plus että esimerkiksi nesteen saannin merkitys ymmärretään paremmin kuin isoisän aikaan). Oma suosikkimatkani on ehkä 30 km. Puolimaratonit ovat vähän liikaa pikajuoksua, pidin puolimaratoneja vähän pilipalimatkoina, joilla ei ollut mitään virkaa. Liian kovia ja raastavia hyviksi harjoituksiksi, mutta liian lyhyitä, että pääsisi pitkän matkan tunnelmiin. (Nykyisin on jopa ”neljännesmaratoneja”. Ne on varmaan keksitty, että reilu kymppi saataisiin kuulostamaan hienolta maallikoiden korvissa.)

Ξυπόλητος δρομέας στην Κέρκυρα

Lapsena luin Gerald Durrellin kirjaa Eläimet ja muu kotiväkeni useammin kuin mitään muuta kirjaa. Silloin haaveilin, että pääsisin joskus Korfun tapaiseen paikkaan. Haave tuntui lapsena etäiseltä. Nyt olen sitten siellä ollut. Vietimme kaksi viikkoa lomaa Korfulla. Majapaikkamme oli Kassiopi-niminen kylä saaren pohjoisosassa, ei hirmu kaukana Durrellin perheen kotipaikoista 1930-luvulla.

Aloitan jutun juoksemisen näkökulmasta, koska tämä blogi on nykyisin vahvasti juoksemiseen painottunut. Useimmat lukijat lienevät enemmän kiinnostuneita esimerkiksi juoksukenkien testaamisesta kuin hienoista luontohavainnoistani.

Otin mukaan vain yhdet juoksukengät Inov-8 Bare-X 180: t, niin että varmasti tulisi jatkettua niiden testaamista kunnolla (ja koska Fivefingersejä ei ollut yhtään ehjää paria jäljellä).

Ei mitään valittamista Inoveissa. Kelpo kengät. Mutta jotain puuttuu. Se minimalismin viimeinen silaus. Oravaolo. Kissantassumainen kosketus juoksualustaan. (Korfulla oli paljon kulkukissoja 1930-luvulla ja on edelleen.)

Osasyy kenkien lievään tylsyyteen saattaa olla se, että ne ovat sporttisen käyrät, mikä tarkoittaa, että ne ovat eri muotoiset kuin jalat.

Miksi kenkä ei ole jalan muotoinen? Klipsut näyttävät varpaiden paikat kengän sisällä.

Ei näiden Inovien banaanimainen muoto sinänsä haittaa. Pikkuvarvas ottaa kankaaseen kiinni, mutta varvas ei hierry, koska päällinen on pehmeä ja joustava eikä kankaassa ole tuossa kohtaa saumoja. Mutta, mutta…

Paljasjalkailun ja kevytkenkäilyn yksi juju ja ilo on, että varpaat pääsevät vapaasti levittäytymään. Tuntemaan ja kokeilemaan mitä alla on. Käyrissä kengissä pienimmät varpaat eivät pääse tekemään työtään.

Mitä pidemmälle loma kului, sitä useammin huomasin ottavani kengät pois jalasta kesken lenkin. Viimeisen lenkin tein kokonaan ilman kenkiä. Kaksi viikkoa on näemmä riittävä aika tutkia uutta ympäristöä niin, että voi mennä samoille lenkeille uudestaankin ja tietää myös missä pärjää paljain jaloin. Siltäkin varalta, että alan kuulostaa hörhöltä – paljain jaloin juokseminen oli vaan parasta!

Lämpöä Korfulla oli kesäkuussa tarpeeksi, mutta ei ihan tolkuttomasti. Luut eivät menneet rikki (olen aina tykännyt helteestä). Mitään muita varusteita ei lenkille tarvittu kuin sortsit (ja gps…) Näkyi myös auringonlaskuja mereen ja muuta kivaa diipadaapaa.

Korfulla voisi paljasjalkailla ympäri vuoden, mutta täydellinen paikka se ei siihen harrastukseen ole. Juoksualusta oli melkein pelkkää asvalttia. Asvaltti on yllättävän miellyttävä ja jalkaystävällinen alusta paljasjalkajuoksuun, mutta olisi kiva, jos myös pehmeämpää ja vaihtelevampaa alustaa olisi tarjolla. Korfun vaelluspolut olivat sellaisia, että olisi pitänyt kaivaa suunnistussäärisuojat naftaliinista.

”Entä ne luontohavainnot”?

Tiesin tietenkin, että maailma on muuttunut. Gerald Durrellille itselleenkin jokainen aikuisena tehty visiitti lapsuusmaisemiin oli paha pettymys (Botting 1999). Kyllä siellä silti ainakin aavistuksen sai millainen paikka on joskus ollut.

Kaloja näkyi lähinnä Paleokastritsan akvaariossa (pieni, mutta kehu aktiivisille oppaille). Tällaisen sisämaan kasvatin mielestä on kyllä jännittävää snorklata ja löytää joku hassu merisiili, -tähti ja -makkara muuten aution Välimeren pohjasta. Suomalaiselle on myös jännää kun kivien alta löytää skorpioneja, kaikki hyönteiset ovat suuria (paitsi hyttyset pieniä), liskoja on muitakin kuin sisi- ja vaskitsa ja auton alle on jäänyt kilpikonnia. Lintuja näkyi vähän, taitavat ampua kaikkea millä on nokka ja siivet paitsi haarapääskyjä ja varpusia. Jotain kivaa sentään näkyi (kyläpöllösen tapauksessa vain kuului) lenkeilläkin.

Yksi asia Korfulla ei ole muuttunut sitten 1930-luvun: WC-pönttöön ei saa edelleenkään laittaa paperia. Tästä vessasta otin videon!

Viite: Botting, D. 1999: Gerald Durrell: The authorized biography. Carroll & Graf. 644 s. Tämä oli hieno kirjamessulöytö muutaman vuoden takaa. Tiesittekö muuten, että Gerald on käyttänyt taiteilijan vapauttaan Korfu-kirjoissaan (Eläimet ja muu kotiväkeni lisäksi jatko-osat Eläimellistä menoa Korfulla ja Garden of the gods eli Fauna and family) sijoittamalla Larryn asumaan perheen kanssa? Oikeasti Lawrence asui suurimman osan aikaa eri paikassa kuin muu perhe ja oli Korfulle muuttaessaan naimisissakin.

Chili ja minttu

Testi alkaa: Inov-8 Bare-X 180

Ulkonäkö

Sinivalkoiset Bare-X 180:t  olisi saanut halvemmalla kuin nämä markkinointitermein chilin ja mintun väriset. Makukysymys tietysti – mutta ovathan nämä hienommat!…

Sinisissä asusteissa pärjää sitäpaitsi huonommin urheilussa kuin punaisissa (Hill ja Barton 2005). Chilinpunapohjaisissa kengissä täytyy pärjätä älyttömän hyvin, varsinkin kun vastaväri vihreä vielä tehostaa punaisen pelotteluvaikutusta… Ehkä Suomen lipustakin kannattaisi tehdä chiliristilippu mintunvärisellä pohjalla…

Ensimmäinen testipari

Tein ensimmäiseksi perinteisen kalibrointini: lähdin lenkille tuttu hyvä Fivefingers toisessa jalassa ja testattava uutuus toisessa.

Ai, että miltä vaikutti Inov-8? Odottakaapas. Jos nyt antaisin alkuinnostuksen mennä ohi, keräisin kunnolla kilometrejä alle ja tutkailisin ilmaantuuko vikoja, puutteita tai ongelmia ja raportoisin vasta sitten.

No, ehkä sen voin jo sanoa, että alkuinnostus ei ensimmäisestä testilenkistä laimentunut.

Toinen testipari…

Kyllä minä sen tietysti jo tiesinkin, mutta ihan että taas muistaisin: paljasjalkakengät ja paljaat jalat eivät ole sama asia.

Juoksen paljain jaloin tai paljasjalkakengillä, en siksi, että se olisi luonnollista (vaikka tietysti se on sitäkin), vaan siksi, että se on hauskaa. Useimmiten ne kaikkein ohuimmat kengät tuntuvat parhailta. Kenkien erilliset varvastaskut lisäävät juoksemisen iloa myös.

Näin kesällä olosuhteet suosivat Suomessakin taas vähän aikaa ihan oikeaakin paljasjalkailua. Asvaltiltakin on pesty talven hiekoitussorat viimeistä murua myöten pois. Kelpaa siinä läpsytellä.

Bare-X 180 on Inov-8:n (sanaleikki: ”innovate”) ohutpohjaisin juoksukenkä. ”Droppi” kantapäältä päkiälle on tietenkin nolla niin kuin kaikissa kunnon kengissä. Silti tämänkin kengän ottaminen pois jalasta kesken lenkin oli kuin jalka olisi saanut ”vapaudut vankilasta” -kortin.

Vähän eri juttu olisi, jos minulla olisi kovempia kilpailutavoitteita. Silloin pitäisi miettiä, että mikä on kenkien optimaalinen iskunvaimennus kilpailuissa ja eri tyyppisissä harjoituksissa. (Nyt en harjoittele. Käyn vain lenkillä.)

Hauskuus on aika kaukana esimerkiksi kilpamaratonista. Samoin luonnollisuus. Eivät ne Kalaharissakaan kuduja sillä tavoin hengiltä juokse, että painelisivat 42195 metriä koko ajan maksimaalista vauhtia…

Samoin jos ultrajuoksuun sattuisin joskus isona hurahtamaan, niin silloinkin varmasti kaipaisin kengiltä jossain vaiheessa vähän apua ja pehmennystä matkantekoon.

Viite: Hill, R. A. ja Barton, R. A. 2005: Red enhances human performance in contests. Nature 435: 293 (pdf).

Uusi blogi

Aloitin uuden blogin, jonka nimi on (vaatimattomasti) Metamaailmankaikkeus. Laitan sinne jatkossa jutut, jotka olen Suksihiihtelyä -blogissa tägännyt otsikon Filosofia ja muu hömppä  alle.

Suksihiihtelystä on tullut hirmu suosittu blogi. Syynä tähän lienee minimalistisen juoksuharrastuksen suosion kasvu; hakusanat, joilla tähän blogiin nykyisin löydetään ovat lähinnä minimaalisten juoksukenkien eri merkkejä ja malleja.

Alkoi tuntua vähän oudolta laittaa näin vahvasti kenkäjuttuihin painottuneeseen blogiin juttuja esimerkiksi maailmankaikkeuden tuhosta ja syntymästä…

Tieteellisille jutuilleni perustin jo aiemmin oman LUonnonTIedeuutiSET bloginsa. Spekulatiiviset ja metafysiikkaan karkaavat jutut eivät oikein sovi tiedeblogiinkaan. Siksi annoin niille nyt oman metamaailmankaikkeutensa.

Mutta ”missä ne kenkätestit viipyvät”?

Kyllä, kyllä, tulee niitä vielä. Viime aikoina ei ole ollut raportoitavaa, koska olen juossut kaikki lenkkini Feelmax Kuusailla. Fivefingerseilläkin juoksisin, mutta ne ovat kaikki hajalla. Kuusaatkin hajoavat, mutta uudet saa huokealla.

Born2Run -kenkien testi on minulla jäissä. En juokse tarpeeksi pitkiä matkoja enkä tarpeeksi kilpaa. Siksi en kaipaa kenkiini senkään vertaa iskunvaimennusta kuin B2R:eissa on.

Tällaisia kaikkia olen tutkaillut vesi kielellä:

Merrell Vapor Glove. Minimaalisempi kuin aiemmat Merrellit. Pitäisi kuitenkin sovittaa ensin, kun Merrellit eivät ole tähän asti hyvältä jalassa tuntuneet.

New Balance Hi-Rez Minimus. Päheä. Minimaalisin NB ikinä. Mutta hintaa satakaksikymppiä.

Vivobarefoot Ss13 the One Tc. Vielä päheämpi. Mutta 159 euroa. Kääk. (Jaha, kenkien lisänä tulee metronomi ja e-kirja… Ilman niitä ja eri värisenä maksavat 139 dollaria.)

Zemgear 2Cinch Ninja. Tosi päheä. Tabikenkä rules! Sovittaa pitäisi näitäkin. Zem -originaaleja kokeilin joskus ja ne eivät sopineet jalkoihini ollenkaan, vaikka olivat ihan ohuet läpyskät. Kantapäiden alle jäi sauma. 2Cinchit ovat enemmän ”kenkämäiset” kuin originaalit. Ehkä ne istuisivat?  Mikä parasta, Cincheissa on kengännauhat.

Lisäys: TerraTech voisi olla parempi malli, kun se on juoksukenkä. 2Cinch on näemmä johonkin mihinlie cross-trainingiin… Ei näitä uusia Zemejä tosin vielä mistään saa.

Fivefingers El-X. Olisi tosi minimaalinen Fivefingers ja muita malleja halvempi, mutta näissä ei ole nauhoja eikä mitään. Epäilen etteivät istuisi.

Fivefingers SeeYa Ls. Minimaaliset Fivefingersit, joissa on myös kunnon kengännauhat, jes. Nyt vihdoista viimein näitä saisi Euroopastakin. Pitäisikö sijoittaa? Hajoavaisithan ne varmasti pian. Mutta jos käyttäisi niitä vain harvoin. Sellaiseen naatiskeluun…

Niin ja tästä Suksihiihtelyä -blogista vielä: tulee sitä sauvoittahiihtely (lue: -luistelu) -juttuakin varmasti sitten taas talvella. Ei pidä unohtaa juuriaan.

Testissä B2R (luonnos)

(Tämä juttu on vielä keskeneräinen, mutta julkaisen sen näin luonnoksena, koska olen huomisesta alkaen force majeure -syystä telakalla, enkä juoksukunnossa sitten ehkä kuukauteen.)

Pienet yksityiskohdat ratkaisevat, toinen kenkä ei toimi, toinen toimii. Born2Runissa on tarpeeksi tilaa ukkovarpaalle ja kengännauhat, joilla kengän saa istumaan aivan loistavasti.

Johdanto

Asia voi olla suunnilleen päinvastoin kuin luulit…

Lenkillä on turvallisinta käyttää vahvasti iskunvaimennettuja ja tuettuja kenkiä, joissa on korotettu kantapää. Kilpailuihin ja koviin harjoituksiin voi sitten ottaa vähän vähemmän vaimennetut, kevytrakenteisemmat ja tasapohjaisemmat kengät.

Ei.

Vaan:

Lenkillä on turvallisinta käyttää mahdollisimman olemattomia kenkiä (jalkateräsi lihakset vahvistuvat). Kilpailuissa ja pitkillä matkoilla voi ottaa avuksi kengät, joissa on hiukan enemmän iskunvaimennusta ja tukea (jalkateräsi väsyvät, iskunvaimennus ei tule ilmaiseksi). Korotettua kantapäätä ei juoksukengissä kannata olla ikinä.*

Materiaalit ja menetelmät

Suksihiihtelyn testiryhmä (N=1) sai ensimmäisten joukossa Euroopassa testattavakseen B2R-kengät (salaisen kontaktin avulla:)

B2R: mukana myös sukat (kaksi paria + keltaiset varakengännauhat). Kiva, koska kengät eivät ole ihan halvat, varsinkaan Eurooppaan saakka erikoistilattuna.

Tulokset

Jos totta puhutaan, niin ensivaikutelma B2R-kengistä oli huono, ”ovatpa jäykät ja kankeat kengät,  ja aika paksutkin” – siis verrattuna tässä blogissa testattuihin muihin minimalistisiin kenkiin, perinteisiin lenkkikenkiin verrattuna B2R:t ovat tietysti hyvin ohuet ja notkeat.

Toisaalta, jos olisin luottanut ensivaikutelmaan, ensimmäiset Fivefingersinikin olisivat aikanaan jääneet minulta kauppaan: ”ovatpa kummalliset kengät ja hankalat laittaa jalkaankin”.

Testilenkkien ensiaskelista lähtien oli selvää, että jollain Fivefingerseillä ja Feemax Osmilla on hauskempi juosta kuin Born2Runeilla (ainakin lyhyttä lenkkiä, B2R:t ansaitsevat kunnon testauksen pitkillä matkoilla, palaan tähän myöhemmin). Superminimaaliset kengät ovat vaan niin paljon ketterämmät ja notkeammat ja tuntuma alustaan parempi. B2R:t tuntuivat juostessakin turhan jäykiltä.

Kantapää tuntui ottavan maahan välillä liian aikaisin Born2Runeilla juostessa (tämä on myös harjoittelukysymys, paljasjalkatekniikkani lienee aika kaukana täydellisestä).

B2R:eilla oli hauskempi juosta kuin Feelmax Vaskoilla, vaikka Vaskotkin ovat selvästi Born2Runeja ohuemmat ja notkeammat. Luulen, että syynä on B2R kenkien kaksivarpaisuus, joka tuntuu kummasti lisäävän askeleeseen ketteryyttä. Olen pitänyt erillisiä lokeroita varpaille vähän kuitenkin nippelijuttuna paljasjalkakengissä, mutta arvostan niitä nyt entistä enemmän.

Veikkaan, että Born2Runit ovat kokeneen, paljon ja kovaa juoksevan minimalistin kengät, esimerkiksi ultramatkojen kilpailuihin sopivat. En ehkä juokse tarpeeksi pitkiä matkoja enkä tarpeeksi kovaa, että hiukan jäykemmät ja vaimennetummat kengät pääsisivät oikeuksiinsa.

Kokeilin minimaalikenkiä (Fivefingers Speed) ensimmäisen kerran 13.6.2010 enkä ole sen jälkeen tavallisiin lenkkareihin koskenut. En voi silti sanoa itseäni järin kokeneeksi minimaalijuoksijaksi; viime vuosien kilometrimääräni ovat olleet sen verran vaatimattomia.

Maraton on minulle tällä hetkellä tosi pitkä matka, sen pelkkä läpijuokseminenkin on ollut Iso Juttu (oli maraton älyttömän pitkä matka silloin kovemmassakin kunnossa, mutta silloin vauhti oli aika erilainen). Maratonille ja muihin (minulle) pitkien matkojen kisoihin voisinkin jatkossa harkita Born2Runit jalkoihin laittavani: kenkien tarjoamasta lisäiskunvaimennuksesta voisi silloin olla loppukilometreillä hyötyä ja iloa.

Tavan lenkeillä Born2Runeja notkeammat kengät ovat minulle kuitenkin toistaiseksi a) kehittävämmät ja b) hauskemmat.

* Huomaa, että käsitys minimalististen juoksukenkien paremmuudesta on pienen vähemmistön mielipide (kuten urheilukauppojen kengävalikoimia katsellessa voi päätellä). Ehkä miljoona kärpästä on oikeassa (heh:) ja tuetut, vaimennetut ja kantapäästä korotetut kengät ovat turvallisimmat ja terveellisimmät… Tutkimus ratkaiskoon. 

Riippumatta siitä mikä on turvallisinta ja terveellisintä, ihan subjektiivisesti yksi asia on varmaa: Born2Runeilla ja muilla paljasjalkakengillä juokseminen on hauskempaa kuin kuin millään Nike’eilla (vanhoja kunnon Air Mariah -kilpakenkiä voisin mielenkiinnosta testata, jos sellaisia vielä tehtäisiin).

B2R juoksukengät

Suksihiihtelyä proudly presents: Born2Run shoes have arrived to Europe (Finland, Hämeenlinna).

Testiä seuraa; onko näistä Amerikan ihmeistä mihinkään?

VFF ja B2R

 

Muddus Utter barfotaskor

Tiivistelmä
Muddus Utterit olivat yllättävän hyvät ”köyhän miehen fivefingersit” (vain kaksi varvasta…). Eivät kuitenkaan sopineet kapeaan jalkaan.

Peruskuva minimaalikengistä: yksi Muddus Utter rullattuna toisen sisään (nätisti). Kuvaa voi suurentaa.

Johdanto
Japanissa on tiedetty pitkään – mutta vähän unohdettu – että ”kaksivarpainen” kenkä, jossa isovarpaalle on oma lokeronsa, voi olla hyvä idea. Tabi-tossut ovat mukavat kotona ja jikatabi -saappaat ovat tasapainoiset ja notkeat työkengät. Myös ninjat käyttivät työssään jikatabeja.

Kuva: http://www.bbc.co.uk/news/magazine-20135674

Entä tabi-juoksutossut? Sellaisilla mentiin kovaa Bostonissa 1951 (kuva alla). Sittemmin Onitsukan-Tigerin-Asicsin tuotekehitys kulki, muiden kenkämerkkien vanavedessä, vähän eri suuntaan…

Shigeki Tanaka voittaa Bostonin maratonin 1951. Kuva: runningpast.com

Tabikengät ovat Japanissa retroa  ja juoksutabitkin tekevät siellä uutta tulemista. Muuallakin on keksitty, ehkä viisivarpaisten kenkien menestyksen innoittamana, että kaksivarpainen kenkä voisi olla hyvä kompromissi (Zem ja B2R): varvastuntuma maahan säilyisi riittävänä, mutta vältyttäisiin viisivarpaisten mahdollisilta pulmilta; ihmisten jalat ja varpaat varioivat, samanmuotoiset viisivarpaiset kengät eivät kaikille istu. Kaksivarpaisia kenkiä tekemällä välttyy ehkä myös patenttiriidoilta Vibram Fivefingersin kanssa…

Aineisto ja menetelmät
Muddus -kengät ovat kotoisin Ruotsin lapista (Kiinassa kengät toki tehdään ja toimisto on Ulricehamnissa). Testaamani Utter (=saukko) -malli on valmistajan ainoa minimalistinen kenkä.

Muddus Utterit

Utterien ulkonäön perusteella vaikuttaa todennäköiseltä, että Fivefingersejä on Mudduksen suunnittelupöydällä tutkittu, yhtäläisyydet ovat monessa yksityiskohdassa silmiinpistäviä, vaikka omia ratkaisujakin on tehty.

Nehän ovat kuin kaksi marjaa? Utter ja Kso

Juoksin lenkkejä Utterit jalassa ja vertailun vuoksi niin, että toisessa jalassa oli jokin muu minimaalikenkä, yksivarpainen (Feelmax Osma tai Vasko) tai viisivarpainen (Fivefingers Kso). Koska oli talvi, niin tein testin talvella. Juoksulenkkien lisäksi kävelin Uttereilla sisällä ja ulkona ja kävin lasten kanssa lenkillä (lue: kiipeilin ja pelasin hippaa lumikasoissa…). Yleensä en käyttänyt sukkia, mutta lumikasakäytössä ne olivat tarpeen (viisivarpaiset sukat käyvät…).

Tulokset ja niiden tarkastelu
En löytänyt netistä yhtään Muddus Uttereiden testiraporttia. Pelkkien kuvien perusteella (ei rullauskuvaa…) odotukseni eivät olleet korkealla, mutta yllätyin myönteisesti: perusasiat olivat Uttereissa kunnossa. Kengät olivat notkeat ja taipuisat. Ensin katsoin, että pohja on yhtä paksu (ohut) niin kantapään kohdalla kuin edessäkin, mutta tarkemmin tunnustellessa kantapään alla on jotain ylimääräistä pehmustetta. Kannattaisi tehdä zero dropit saman tien, niin puristit olisivat tyytyväisiä…

Askel ei ollut loppuun asti ihan yhtä ketterä Mudduksen kanssa kuin se oli Fivefingersin kanssa. Paljasjalkatuntuma ei myöskään ollut ihan yhtä hieno kuin Feelmax Osmalla, mutta parempi kuin Feelmax Vaskolla. (Huomaa: erot ovat hifistelyä, hyviä kenkiä ovat kaikki mainitut.)

Fivefingersien tapaan Utterien ulkopohja on ikään kuin kääräisty jatkumaan kovikkeeksi varpaiden päälle. Ehkä kärkiosan kovikkeiden takia Utter tuntui hivenen jäykältä ja joustamattomalta verrattuna muihin paljasjalkakenkiin (sama vika kuin Vaskoissa). Neljän varpaan yhteistä lokeroa suunnitellessa kannattaisi jäljitellä ennemmin vaikka Vivobarefootien kuin Fivefingersien etuosan rakennetta.

Paikallaan varpaita Uttereissa heilutellessa  isovarvas hinkkasi neljän varpaan lokeron muovista reunaa.  Liikkeellä ollessa hiertäminen ei kuitenkaan ollut ongelma, ilmeisesti ukkovarvas juostessa väisti muita varpaita: kun tilaisuus annetaan, varpaat tunnetusti levittäytyvät juostessa aina osuessaan maahan (lapsillakin: katso hidastusta neljävuotiaan askelesta).

Näppituntumalta (engl. finger) sanoisin, että Utterien erillinen tasku ukkovarpaalle ei ole turhaa kikkailua, vaan siitä tuli pieni hieno lisä juoksufiilikseen.

Paljasjalkakengillä juostessa on yleensä hyvä, että varpailla on kengissä reilusti tilaa leveyssuunnassa; silloin varpailla on joka askelella tilaisuus hakea paikkansa ja tuntea mitä niiden alla on.

Muddus Uttereissa leveyttä piisasi. Jos jalkasi on leveä ja sinulla on ollut vaikeuksia löytää riittävän leveitä minimalistisia juoksukenkiä, Utterit voisivat olla sopivat. Omaan kapeaan jalkaani Utterit olivat liian leveät, jalka pääsi nuljuamaan keskeltä ja kantapään kohdalta. Testissä minun oli tungettava tilkettä kengän ja kantapään väliin, että voi kunnolla juosta.

Kiristysnauhat voisivat parantaa istuvuutta kapeaankin jalkaan, jos ne olisivat kiristysnauhat… Utterien tarranauhaviritelmistä ei tapahtunut juuri mitään, vaikka niitä kuinka kiskoi. (Kysyn taas: mitä vikaa on tavallisissa kengännauhoissa?) Vetoketju Uttereissa oli ok, kengän sai sen avaamalla helpommin jalkaan, vaikka eipä se muutenkaan hankalaa ole.

Lisäys: Kokeilin Uttereita myös numeroa pienempää kokoa, samaa kuin Fivefingersini (43). Pienempi koko istui hyvin. Läheltä piti, että niillä olisi ollut oikein kiva juosta. Ukkovarpaaseen vain homma tökkäsi, varvastila oli liian lyhyt ja ahdas ja hiukan liikaa muovia oli varpaan päällä. Tunnin lenkin saattoi kyllä juosta ongelmitta, mutta olen piloille hemmoteltu, tottunut kenkiin, jotka eivät uutenakaan purista eivätkä paina mistään.

Utterien päällinen oli vedenpitävä, kengän voi laittaa vesihanan alle, eikä vesi tullut läpi. En tiedä miksi varpaiden välinen kangas ei voi olla samaa materiaalia kuin päällinen, koska sieltä vesi tuli läpi. Tosin kengän sisälläkään ei ollut mitään, mikä imisi vettä ja kastuisi.

Muddus Uttereilla voi lenkkeillä myös talvella (testattu -14 C / 63 min). Jalkaterät pysyivät lämpiminä luultavasti samasta syystä kuin ne minimalistisilla kengillä yleensä pysyvät, jalkaterät tekivät töitä ja työ tuotti lämpöä. Pito lumella oli ok. Pystyssä pysyi liukkaallakin kelillä hyvin samasta syystä kuin minimalistisilla kengillä yleensä pysyy, refleksit pelasivat, kun tunsi aina mitä jalkapohjan alla oli.

Tabisaappaat tosi pahalle kelille?

Raportoin kommentteihin Utterien kestävyydestä myöhemmin. Fivefingersit kestävät minulla pari kuukautta. Veikkaisin, että Utterit pystyvät samaan. Heikko kohta lienee niissäkin varpaiden välissä.  Uttereita myydään tällä hetkellä noin kolmellakympillä, eli niitä voi ostaa sellaiset kolmesta kuuteen paria yksien Fivefingersien hinnalla (Kiinassa ne Italian ylpeydetkin tehdään, joten sitä ei tarvitse miettiä).

Viitteet
Ei ole, sori, ihan mutua on tämä.

Onefinger, twofingers, fivefingers

Ehkä hyvä yhteenveto kaikista tämän blogin kenkätesteistä olisi, että mitä kenkiä huomaan oikeasti käyttäväni eri olosuhteissa:

Optimiolot, itä-afrikkalainen savanni tai jos sellaista ei ole lähellä esimerkiksi puhdas lämmin asvaltti tai tiivis lämmin hiekka: ei kenkiä.

Kävely sisällä tai nätillä ilmalla ulkona: Feelmax Kuusaa.

Kävely ulkona märällä tai kylmällä: Feelmax Kuuva.

Juoksulenkit: Fivefingers, Speed tai joku muu malli, tai koska Fivefingersit ovat kaikki hajalla niin paremman puutteessa Feelmax Osma.

Juoksukilpailut: Fivefingers, Speed tai joku muu malli, paikataan jos on rikki tai ostetaan uudet jos on rahaa. Jos olisin kovassa kunnossa, käyttäisin ehkä New Balance Minimusta iskunvaimennuksen ja nopeuden vuoksi, nyt en käytä vaimennettuja kenkiä mihinkään.

Suunnistus tai jostain muusta syystä joutuminen umpimetsään: Vivobarefoot Breatho Trail (Inov-8 Baregrip 200 houkuttaisi kokeilla, mutta kalliiksi tulisivat kilometrit niillä, kun nyt olen viime aikona juossut metsässä suunnilleen kerran kahdessa vuodessa Jukolassa).

Juoksu märällä kelillä: Fivefingerseillä mennään, oikein hyvää mallia ei ole löytynyt tähän (onkohan Lontra Ls:stä mihinkään?)

Juoksu pakkasella: Fivefingerseillä on menty, kovalla pakkasella tarvitsisi joskus lämpimämpää töppöstä, ehkä ensi kerralla kun lähden uuden vuoden tienoilla lappiin pakkaan mukaan (suksien lisäksi tietysti) Feelmax Vaskot.

Viisivarpaisten kenkien varvastaskut eivät ole turhat, niistä tulee se viimeinen hieno silaus ja ketteryys juoksuaskeleeseen. Yksivarpaiset kengät ovat yhtä kivat vasta kun ne ovat niin ohuet, etteivät enää kestä juoksemista (Kuusaa). Myöskin paljasjalkatuntuma voi ihan ohutpohjaisissa kengissä olla liiankin hyvä esimerkiksi silloin kun tielle on levitetty avokätisesti teräväsärmäistä soramursketta.

Fivefingersien pulma minulla on vain, että varvastaskujen kangas ei kestä: pari kuukautta laiskaa lenkkeilyä ja ne ovat puhki.

Kaksivarpainen kenkä voisi olla hyvä kompromissi. Uusi kenkämerkki B2R näyttää lupaavalta sellaiselta. Nopeimmat bloggaajat ovat ehtineet jo saada Born 2 Run -kengät käsiinsä (ja jalkoihinsa) ja pukanneet heti ulos juttua ja youtubevideota.

Onpahan taas jotain mitä odottaa vesi kielellä…

Lisäys 25.11.2012:

”Fourfingersit” ovat näköjään myös olemassa, mutta… kirjoitin ensin tähän, että threefingersejä ei ole vielä keksitty, vaan onpas.

Teräsmieskengät: testissä Feelmax Vasko

Onkohan tämä maailman ensimmäinen testi Feelmax Vaskoista? Jos ei, niin ehkä tämä on maailman ensimmäinen testi, jossa on käytetty kahdeksaa ohutpohjaista kengänläpsykkää samalla lenkillä… Vaskot tuntuivat sen verran erilaisilta kuin muut kenkäni, etten tiennyt mihin niitä pitäisi verrata, joten vertasin niitä sitten vähän kaikkiin. Ensimmäisessä testissä oli  sopivat olosuhteet talviominaisuuksienkin testaamiseen: pieni pakkanen, hiukan lunta paikka paikoin ja siellä täällä silkkaa jäätäkin.

Vasko vs. Vibram Fivefingers Bikila Ls

Eivät huonot kengät nämä Vaskot, eivät ollenkaan. Toisessa jalassa oli ihka oikea Fivefingers, eikä ollenkaan tuntunut siltä, että jalat olisivat ihan eri paria. Ei paljasjalkatuntuma yhtä hieno ole, mutta ihan kelpo minimaalikengät Vaskot ovat (eivät mitkään lenkkarit). Vaskot toimivat juostessa paremmin kuin ensimmäiset kääntelyt ja vääntelyt käsissä ja käppäilyt sisätiloissa antoivat odottaa. Vaskot ovat varvaskenkiä lämpimämmät, vaan eipä selkeä pienen pakkasen talvikeli Fivefingerseilläkään ongelma ole. Pito jäällä oli Vaskoissa samaa luokkaa (vähän turhaan kuuluisan) Vibram-pohjan kanssa. Fivefingersien kanssa oli silti varmempi olo paremman alustatuntuman takia. Asvaltilla Vaskoista kuului klomps, Fivefingerseistä vieno suih. (oikean jalan Bikila Ls sai edustaa tässä testissä yksin Fivefingersejä, koska kaikki muut olen saanut jo hajalle.)

Vasko vs. Saucony Hattori

Yllättävän samanlainen juoksutuntuma näissä kahdessa, vaikka Sauconyissä on erilainen, tasaisesti vähän jäykempi pohjaratkaisu. Yllättäen myös Sauconyt pitivät jäisillä paikoilla paremmin kuin Vaskot. Paljasjalkatuntuma oli Vaskoissa hivenen parempi, mutta ne tuntuivat kömpelömmiltä varmaankin johtuen kengän leveydestä, oma jalkani on kapea. Vasko klompsahteli äänekkäämmin asvaltilla.

Vasko vs. Feelmax Kuusaa

Eiväthän Kuusaiden pohjat oikein juoksemista kestä, mutta otin ne mukaan testiin ihan vaan, että muistaisin, että on olemassa ”paljasjalkakenkiä” ja sitten on sellaisia kenkiä, joiden kanssa oikeasti muistaa miltä tuntuu mennä viipottaa, kun niitä kenkiä oikeasti ei ole ollenkaan. Ainoa kerta tässä testissä, kun jaloissa olevat kengät tuntuivat olevan ihan eri paria.

Feelmax Kuuva vs. Vasko

Kuuvat ilman varsia olisivat minusta paremmat juoksukengät kuin Vaskot. Kuuvat ovat notkeammat kärkiosasta ja paljasjalkafiilis on askelen loppuvaiheessa varmaankin siksi parempi. Pito Kuuvissa ei tosin taida olla niin hyvä kuin alunperin arvelin, molemmat kengät lipsahtelivat askelen loppuvaiheessa jäällä juostessa, mutta Kuuvat lipsahtelivat enemmän. Olosuhteet olivat kyllä erilaiset Kuuvia testatessa, nyt pakkasta ja jäätä, silloin tiiviiksi tallautunutta lunta ja lämpötila plussan puolella.

Feelmax Osma 2 vs. Vasko

Tästä opimme, että pohjan paksuus ei kerro kaikkea. Osmassa ja Vaskossa on molemmissa valmistajan mukaan 2.5 millimetriä paksu pohja, mutta juoksutuntuma kengillä on hyvin erilainen. Vasko on ”enemmän kenkämäinen”. Päällinen ei ole sukkamaisesti jalkaa myötäilevä, vaan nahkavahvikkeilla kohotettu. Varvasosan korkeiden vahvikkeiden on kaiketi tarkoitus suojata jalkaa, mutta en oikein tiedä, että miltä, koska Vasko ei kaiketi ole varsinaiseksi maastokengäksi tarkoitettu päätellen sen maltillisesta pohjakuviosta. Vahvikkeet tekevät kengästä vähemmän notkean varpaiden kohdalta. Osma oli jäällä liukkaampi kuin Vasko, mutta parempi paljasjalkatuntuma kompensoi tilannetta Osman eduksi. Osma on vilpoisampi kenkä kuin Vasko. Vaskon päällinen on aika paksu, pehmeä ja halaa jalkaa mukavan tuntuisesti. Alan aavistaa missä oloissa Vasko on ihan paras minimalistinen kenkä: sitten kun on tosi, tosi, tosi kylmä. Sitä odotellessa… (Huomaa: testissä oli Osman vanha versio, uuteen Osma 3:een on tulossa sama pohjaratkaisu kuin Vaskossa on.)

Vivobarefoot Breatho Trail vs. Vasko

Kiinnostavaa, että kahden näin erilaisen kengän juoksutuntuma oli hyvin samanlainen. Sokkotestissä en ehkä huomaisi muuta eroa kuin Vaskon superleveän ja -korkean varpaidenheiluttelutilan. Breatho Trail on oikea maastojuoksukenkä, mutta ei selvästikään oikea kenkä oikeaan talveen, jäällä Breatho Trail piti huonommin kuin Vasko. Lumeen Breatho Trailin nappulat purivat kyllä, mutta lumella Vaskokin piti aivan hyvin.

New Balance Minimus Zero Road vs. Vasko

Erottaisi nämäkin kengät sokkotestissä. Vasko on Minimusta minimaalisempi. Minimus Zero Roadissa on iskunvaimennusta enemmän kuin muissa testin kengissä ja ne tuntuvatkin pehmeiltä. Jos olet kovassa kunnossa, Minimus Zero Roadin tapainen kenkä on ehkä fiksumpi valinta vaikka maratonin  kilpakengäksi. Harjoitteluun Feelmaxin tapaiset kengät ovat minusta hauskempia ja suosittelisin niitä kaikille. Sille, joka on juuri aloittelemassa paljasjalkailuharrastusta suosittelisin ainakin alkuun Vaskojakin notkeampia kenkiä. Paljaat jalat olisi vielä parempi tapa aloittaa, mutta ne eivät ole näin Suomen marraskuussa oikein optio. Minimus Zero Road on ihan kesäkenkä, mutta yllättäen piti jäällä samantasoisesti kuin Vasko.

Lisäys: pitää kai mainita, etten ostanut kenkiä normaaliin hintaan, vaan sain ne testikäyttöön hyvällä alennuksella (noin 50%); sellainenhan voi aina vaikuttaa arvosteluun vaikka kuinka yrittäisi ettei vaikuta – tai juuri siksi.

Prinsessasaappaat: testissä Feelmax Kuuva

Laitan tämän kuvan saappaista (2 kpl) tähän alkuun, niin näkee heti, että nämä eivät ole ihan normijalkineet:

Saapas saappaassa

Kenkien kohdalla olen aika hyvin tottunut siihen, että yhden kengän voi (tietysti) rullata toisen sisään*. Sama temppu onnistuu helposti Feelmax Kuuva 2 -saappailla.

Ulkonäkö: Aika tavallisten (laadukkaiden kyllä) talvisaappaiden näköiset, punainen logo piristää kummasti, huomasin ottavani kuvia lähinnä kulmista, joissa logo näkyy. Menevät luultavasti täydestä normaaleina talvikenkinä, kukaan ei huomaakaan, että kävelet ulkona salaa melkein paljain jaloin…

Juokseminen: En ostanut Kuuvia urheilukäyttöön, mutta pitihän sitä kokeilla miten ne toimivat lenkillä. Hyvin. Hassu tunne kun lenkkikengissä oli varsi, mutta ei se haitannutkaan. Varsi ei estänyt jalkaterää tekemästä työtään siellä alla. Maatuntuma oli muista Feelmaxeista tuttua prinsessatasoa: jos jalan alla on herne, sen tuntee kyllä saappaankin läpi.

Kuva-arvoitus: mitä sormikkaissa lukee? :-)

Mitoitus: Tilasin Kuuvat kokoa isompina kuin muut Feelmaxini; tarkoituksena on, että niihin mahtuisi tarvittaessa paksumpikin sukka. Ohuen sukan kanssa tilaa on tavallista enemmän, mutta pätevän oloisella nauhoituksella saa kengän kiristettyä, ettei kapeakaan jalka pääse paljon liikkumaan kengän sisällä (vähän pääsee). Ainakaan lyhyellä lenkillä ei tullut mitään hiertymiä eikä kenkä painanut mistään. Turhan pitkät nauhat kenkiin on valmiiksi tällätty.

Lämpö: Ennen juoksulenkkiä Kuuvat joutuvat äärimmäisempään testiin: pulkkamäkeen…  Hyvin tarkenivat varpaat, pakkasta tosin oli vain muutama aste eikä niukka ensilumi innostanut mukana ollutta pulkkailijaa erityisen pitkälliseen sessioon. Kovalla pakkasella jos joudun joskus seisoskelemaan ulkona paikoillaan, niin sitten on hyvä, että kenkään mahtuu se lämmin sukka. Yleisesti, niin kauan kuin liikkuu, minimaalikengillä pärjää yllättävän kylmässä (jalkaterän lihasten toiminta lämmittää, kun sen sallitaan liikkua). Jos joku haluaa juosta lenkkiä umpihangessa, niin veikkaisin, että maailmassa ei ole Feelmax Kuuvaa parempaa jalkinetta siihen touhuun.

Hengittävyys: Kuuvat joutuivat samaan extremetestiin kuin Saucony Hattorit viime vuonna: kirjamessuille… Eivät hiostaneet Kuuvat mitenkään pahasti. Sen verran lämmin tuli, että kengät oli kiva ottaa jaloista koko päivän sisätiloissa saapastelun jälkeen, mutta voi sitä tuskaa, jos jalassa olisi ollut normitalvisaappaat tai pullapohjalenkkarit.

Kosteus: Menin lumisilla kengillä sisään kauppaan kopistelematta, halusin kokeilla kastuvatko sukat kun lumi sulaa. Eivät kastuneet, näin pienestä ei kosteus pääse läpi. Laitan tähän lisää raporttia kenkien vedenpitävyydestä, kun ehdin testailla niitä märemmillä keleillä. (Laitettu.)

Pito: ”Ensilumi yllätti kävelijät.” Työmatkalla ollut nainen ihmetteli ääneen, että miten pääsee liukkaan mäen alas kaatumatta. Kokeilin juosta samaa mäkeä edestakaisin Kuuvilla, ei ongelmaa. Kuuvan pohjamateriaali on ilmeisen pitävää tavaraa. Kitkat toimivat luultavasti useimmilla talvikeleillä, silkalla jäällä tarvitsisi sitten nastoja. Voisi tietysti kehittää myös kenkämallin, jossa olisi aggressiivisempi pohjakuviointi, mutta isommat nappulat kengän pohjassa ovat sitten aina kompromissi, niiden mukana kärsisi juuri se ominaisuus, missä Feelmax on paras: kaikista niistä ohutpohjaisista kengistä, jotka kestävätkin jotain, Feelmax on tietääkseni edelleen se ohuin. (Lisää pidon testailua.)

Tasapaino: Osaselityksinä siihen, miksi Feelmaxeilla pysyy hyvin pystyssä, ovat ne samat kuin kaikilla paljasjalkakengillä. Paksukantapääkengillä tulee helpommin kantapää edellä alas – ja sitten se kantapää voi luistaa alta ja takaraivo kopsahtaa jäähän. Ei pidä aliarvioida myöskään prinsessatuntumaa alustaan. Refleksit toimivat, kun niille annetaan tilaisuus toimia. Kosketus maahan on varsinkin juostessa lyhyt (alle 200 millisekuntia), mutta jalka ehtii tuntea, jos alla on jäätä (tai herne) ja toimia sen mukaisesti.

Haju: Paljasjalkakenkien (Feelmax, Fivefingers) tunnettu ongelma on niihin kehkeytyvä haju, varsinkin, jos kenkiä käyttää ilman sukkia. Ei mikään vieno hienhaju vaan sellainen dunkkis, ettei kenkiä oikeasti kehtaa ottaa jalasta esimerkiksi  junassa, jos vieressä istuu joku. (Ongelman perusratkaisu on pesukone.) Seuraan Kuuvien ominaishajua, toistaiseksi sitä voi kuvata sanoin ”uusi nahka”.

Kestävyys: En tiedä vielä, ennakko-odotukset ovat korkealla Feelmaxin muiden mallien ja laadukkaan oloisten valmistusmateriaalien perusteella.

Feelmax Kuuva 2

Yhteenveto: Korkkarit vai Kuuvat? Silloin kun tilanne vaatii pakaroiden keinahtelua ja näyttämistä siltä, että on pidempi kuin oikeasti on, parempi valinta ovat korkeakorkoiset saapikkaat; silloin kun tilanne vaatii, että liikkuminen on itselle ilo, parempi valinta ovat paljasjalkabuutsit.

*Kätevää matkoilla, jos laukkuun mahtuu vain yksi lenkkikenkä, niin toisen voi rullata sen sisään – ja jos ei mahdu yhtään, molemmat voi rullata taskuun.

Vain kolme miljoonaa senttimetriä

Verryttely tarkoittaa tällä kertaa jonkun hassun sadan metrin hölköttelyä, periaatteen vuoksi. Satun silti näkemään pähkinänakkelin, se on lenkkielis – luonto on eksoottista näin kaukana lännessä. (Mitähän pähkinänakkeli on ruotsiksi? Aha, nötväcka.) Hippiäisiäkin näen, hieno lenkkilintupinna myös; kungsfåglar!

”Bara hundratusen centimeter kvar!”

– pikkutyttö matkan varrella, lasten oman juottoaseman lähellä, on keksinyt oman kannustuksen :-) Täydestä menee minulle, vaikka paikasta on matkaa maaliin noin miljoona senttimetriä. Vaikea juosta ja laskea yhtä aikaa… Onneksi, miljoona senttiä kuulostaa kamalan pitkältä…

Mittayksiköstä riippumatta, on yleensä aina virhe ajatella jäljellä olevaa matkaa. Vastaava juttu kuin, että onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi: onko matka puoliksi vielä juoksematta vai puoliksi jo juostu.

Lidingöloppetissa kilometrikyltit ovat perinteisesti juuri väärinpäin, ne kertovat montako kilometriä on edessä. Yritän aina kääntää sen mielessäni toisin päin, montako kilometriä on takana.

Kun juostaan kilpaa, ei ole väliä paljonko matkaa on jäljellä, sitä on aina liikaa, ihan aina, ihan liikaa; niin iso tuskamöykky, että sitä kannata päästää etukäteen itseään musertamaan.

Juoksun aikana on hyvä miettiä tuskan olemusta. Kun keskityn vain pieneen hetkeen, niin eihän tämä nyt niin pahalta tunnu. Jalkoihin sattuu, keuhkoihin sattuu, mutta kyllähän tätä sekunnin kestää ihan helposti. Viisikin sekuntia. Ja sitten on taas monta metriä lisää matkaa takana.

Tuntuu pahalta, mutta oikealla tavalla pahalta. Tietää, että tämä piina loppuu tasan sillä sekunnilla, kun pysähtyy maalissa.

Kainalot hiertyvät, unohdin vaseliinin kotiin (amatööri!), pikkujuttu, mutta häiritsee vähän, koska hiertäminen on vääränlaista kipua.

Kaikki hauskuus oikeastaan vasta alkaa, kun on riittävästi matkaa takana. Alku on aina jotenkin räpellystä, häsäystä ja huohotusta, joka on vaan kestettävä, että pääsee kokemaan pitkän juoksukilpailun loppukilometrit.

Alan saada hullun kiiltoa silmiin. Nyt voi jopa päästää mieleen ajatuksen, että paljonko vielä on matkaa jäljellä. Onhan sitä vaikka kuinka, jes, onneksi tämä ei vielä ihan heti lopu!

Luultavasti menen liian hiljaa, kun tuntuu jollain tasolla hyvältä. Huonon kunnon hyvä puoli on, että menosta voi nauttia; huonon kunnon huono puoli on, että kunto on huono, ajastakin tulee ihan kökkö. Hyvässä kunnossa saisi itsestään enemmän irti. Silloin juoksusta nauttiminen olisi merkki siitä, että menee liian hiljaa (paitsi jos johtaisi kisaa ja taktikoisi, mutta Lidingöloppetia on aika vaikea johtaa…) Tietysti kunto ei voi olla liian huono, koska silloin ei kolmeakymppiä pystyisi edes juoksemaan.

Reitti kurvaa merenrantaan. Hetken on kummallisen hiljaista. Hiljaisuus täyttää pään, tai pikemminkin tyhjentää. Kevyt olo vähän aikaa. Lintu leijuu pään yllä, onko joku peto? En ehdi katsoa kunnolla. Reitti kurvaa takaisin metsään.

Outoa, toivon että lopun ylämäet tulisivat jo, Abborrbacken ja Karins backe (tällä reissulla oppi sen jälkimmäisen mäenkin nimen). Alamäet tökkivät, jalkoihin sattuu niin paljon. Olen kyllä varonut harppomasta aiempia alamäkiä, mutta kun ei ole lihaskuntoa niin ei ole, miten sitä voisikaan olla, kun en ole kuntoillut…?

Hieno hetki kun tajuan, ettei sippaamista tule tällä kertaa, vaan loppuun saakka mennään, hyytymättä. Ylämäet ovat lyhyitä. Tuntuu melkein kuin olisin fuskannut alussa menemällä alussa niin hiljaa, että jaksan vielä lopussa.

Maalissa naamalle juuttuu hymy pitkäksi aikaa.

349 dagar kvar (kvak)

Sandra Eriksson kirjoitti hienosti* kilometri kilometriltä, miltä Lidingöloppet tuntuu hyvässä kunnossa (niin hyvässä, että voittaa). Sitä voisi kokeilla joskus, en nyt tarkoita Lidingöloppetin voittamista, vaikka sitäkin olisi kiva kokeilla, vaan sitä, että kirjottaisin jokaisesta kilometristä jotain. Tarvitsisin varmaan kyllä sanelukoneen tai jotain mukaan, että muistaisin kaikki 30.

* Hevoskuurissa Tero Viljasen suomennos.

Maraton kaakaolla ja paljasjalkakengillä

Juoksin pitkästä aikaa maratonin.

Kokeilin samalla paria juttua.

Toinen kokeilu oli kaakao (1) urheilujuomana. Hyvin toimi. Kaakaota kului matkalla litran verran. Sain huoltojoukoiltani vaihteeksi hartsporttia ja se maistui myös, samoin järjestäjien vesi. Sattui hellekisa (jee!), joten nestettä tarvittiin paljon. Nesteet imeytyivät hyvin enkä törmännyt energian loppumismuuriin.

Toinen kokeilu oli juosta minimaalikengillä (2). Hyvin toimivat. Muita vaihtoehtoja en oikeastaan harkinnutkaan. Olin käyttänyt lenkillä ja kisoissa niin pitkään pelkkiä minimaaleja, että olisi tuntunut pöhköltä laittaa maratonille sitten jotkut muut. Matkalla ei ollut kenkien kanssa ongelmia, maalissa tosin sitten huomasin toisessa jalassa yhden hiertymän ja yhden rakon, pidemmällä matkalla niistä olisi voinut tulla ongelma.

Tämä oli tavallinen maraton tavallisella ajalla (3), ihmiset tekevät kyllä paljon hurjempiakin juttuja fivefingerseillään. Maraton ihan ohutpohjaisilla kengillä on edelleen silti jotain mitä Suomen johtavan urheilulehden päätoimittaja pääkirjoituksessaan ei suosittele. En oikein ymmärrä miksi. Varsinkaan näillä tavan maratoneilla, joilla ajalla ei ole niin väliä. Minä suosittelen: jos harjoituslenkit ovat sujuneet ja olleet hauskoja paljasjalkakengät jalassa, niin maratonille vaan samoilla tossukoilla!

(Kulkisiko maraton nopeammin, jos kisakengissä olisi iskunvaimennusta, sitä mietin jahka saan ensin hiottua tämänkertaisesta maratonajasta sellaisen tunnin verran pois…)

Juomapuoli toimi, kengät toimivat, oliko sitten mitään ongelmia? Periaatteessa sellainen ongelma oli, että maraton on pitkä matka… Se syö miestä ja naista, se rassaa syvemmältä kuin sinänsä rankat kilpamatkat puolimaratonit ja kolmekymppiset. Maraton ei anna anteeksi liian kovaa vauhtia liian aikaisin (Wilson Kiprotichillekin meinasi käydä huonosti Lontoossa).

Matkan pituus oli tietysti etukäteen hyvin tiedossa oleva ongelma ja siitä selvisin. Vauhti hiipui tasaisesti ja amatöörimäisesti, mutta kellosta ja videolta katsoen ei hiipunut niin pahasti kuin tuntui hiipuvan.

Rasitus alkoi tuntua jalkojen tottumattomissa lihaksissa jo kympin kohdalla ja viimeisen kympin aikana jalat olivat niin kipeiksi hakkautuneet, että rotvallin reunan kohdalla mietti tosissaan, että mistähän pääsisi kiertämään, ettei tarvitsisi hypätä tuota kymmentä senttiä alas…

(Olisivatko pehmusteet kengissä hidastaneet jalkojen väsymistä? Ehkä, mutta sitä mietin taas vasta kun saan ensin nostettua harjoitusmäärät kaksin- tai kolminkertaisiksi… Askelia oli nyt takana yksinkertaisesti liian vähän, että jalat olisivat kestäneet näin monta askelta kerralla.)

Ainoa todellinen ongelma onnistuneelle maratonille ilmeni 41 kilometrin jälkeen ja vesitti lopun mahdollisen hienon fiiliksen: tämä.

Yhdeksän minuutin pummi tuli. Olisin ylimääräisestä harhailusta, kävelystä ja pysähtelystä huolimatta juossut maaliin ihan kunnolla, mutta se meni pelleilyksi, kun kuuluttaja kuulutti väärin nimeäni. Kävellä lompsin sitten katsomon edessä urheilukentän loppusuoraa, tähyilin kuuluttajaa ja huutelin, etten ole Kimmo… Puolustuksekseni voisin sanoa, että 42 juoksukilometrin jälkeen voi olla aika herkässä mielentilassa, ja 43 kilometrin jälkeen vielä vähän herkemmässä (5)…

Käytän lenkillä yleensä kenkiä, en ole tarpeeksi karaistunut pärjätäkseni ilman. Joskus olen todistettavasti juossut paljain jaloinkin; satuin kerran niin vähän turhan tuoreelle asfaltille…

(1) Maratonkaakaoresepti: tummaa O’Boyta ja punaista maitoa tasan niissä suhteissa, että sekoitus maistuu hyvältä. (Sokerit siis sakkaroosi ja laktoosi tässä urheilujuomassa.)

(2) Maratonkenkä: Vibram Fivefingers Bikila LS.

(3) Henkilökohtaisesti kyseessä ei ollut ollenkaan tavallinen maraton. Tällä kisalla oli aika iso merkitys, koska edellisestä maratonistani oli kulunut tosi pitkä aika ja tuosta pitkästä ajasta ison osan maraton oli ajatuksenakin mahdoton sairauden takia. Minulla oli myös taatusti kisan parhaat kannustusjoukot, harmillista heidän kannaltaan, että loppu meni plörinäksi. Ehtivät ihmetellä maalissa, että mihin katosin.

(4) Hämeenlinnan reitin merkinnöissä oli puutteita, erityisesti yksinäisillä takalenkeillä jossain ties missä katsastuskonttorien takapihoilla olisi ollut kiva, että olisi voinut keskittyä juoksemiseen, eikä siihen, että huomaanko nyt varmasti kaikki käännökset. Siinä kohtaa missä menin harhaan, oli kyllä kyltti, jonka jotenkin onnistuin ohittamaan kolme kertaa sitä huomaamatta. Olisi katuunkin jonkun nuolen voinut maalata ja olisivat ne kaksi risteyksessä möllöttänyttä mullisaukk… toimitsijaa voineet sanoa, että maaliin käännytään tästä… mutta eivät sanoneet, kun ”en kysynyt”…

(5) Loppusuoralla tuli mieleen Mikko Hoikkalan juttu Juoksija-lehdestä vuodelta 1988, jossa sankari myös korjailee kuuluttajan sanomisia (Punainen tie. Juoksija 12: s. 72 ja 74; samassa jutussa seikkailee myös esimerkiksi ”uskomattoman viisas mies”, joka osaa aloittaa maratonin tarpeeksi hiljaa).

Tuplanolla ja lupa juosta – New Balance MR00

Uudet hienot kengät testiin: New Balancen minimus zero road (MR00; kuvassa vasemmalla).

En malttanut olla ostamatta, kun eilen juoksukisojen yhteydessä pääsi sovittamaan, sopivilta tuntuivat ja hintakin oli sopuisa.

New Balance MR00 on todella mukava jalassa ilman sukkiakin. Saumat on sisäpuolelta saatu minimiin ja iltti, joka ei oikeastaan ole iltti on aika nerokas.

En ole yhtä pehmustetuilla kengillä kuin nämä New Balancet juossut yli kahteen vuoteen. Hyvin minimalistisethan nollanollat ovat, zero dropit eikä mitään tukia, mutta iskunvaimennusta on selkeästi enemmän kuin esimerkiksi missään Vibram Fivefingersin mallissa.

Ensi lenkillä New Balance oli oikein mukava, mutta vertailu-Fivefingersiä mukavampi oikeastaan vain tietyöalueella, missä hiekkatielle on levitetty karkeaa soraa. Taidan olla tottunut ihan ohutpohjaisiin kenkiin niin paljon, että MR00:n tapaisilla minimaalisesti pehmustetuilla kengilläkin tuntuu kuin jalassa olisi lievä puudutus, jotain jää puuttumaan, kun ei tunne kaikkea mitä tassun alle jää.

Jalkaholvin kohdalta pehmusteet voisi mielestäni jättää kokonaan pois ja antaa jalkaholvin tehdä työnsä. MR00:n kanssa tulee sama mieliteko kuin Saucony Hattorin kanssa ottaa puukko ja veistellä kenkiä enemmän jalan malliseksi. Kantapään ja päkiän iskunvaimennus mietityttää enemmän, että milloin siitä on hyötyä.

Kengän iskunvaimennuksesta lienee merkittävää hyötyä kovemmassa vauhdissa – tai sitten kaikki maailman eliittimaratoonarit ovat väärässä. Menin eilisen kisankin Fivefingers Speedeillä, koska se vaan tuntui hauskemmalta niin. Olisiko aika ollut näillä Minimuksilla parempi? Tai Fivefingers Bikiloilla, jotka ovat hitusen vaimennetummat kuin Speedit?

Tämän hetkisellä kunnolla ja vauhdilla ei ole kyllä mitään väliä, vaikka varusteilla saisi sekunteja pois kilometriajoista, mutta mitä jos kilometrivauhti olisi minuutin parempi?

Hiukan ihmettelen New Balancen käyrää lestiä (kenkä näyttää oikeastaan vähän banaanilta, kun taas  ihmisen jalka on tuollainen aika suoraviivainen räpylä). Ukkovarpaiden puoli on oikein sopiva, mutta muiden varpaiden edessä on tilaa liikaa ja sivussa liian vähän – pikkuvarvas on ihan kiinni kankaassa. Paljasjalkatyylillä juostessahan varpailla pitäisi olla tilaa levittäytyä nimenomaan sivulle, edessä tilaa ei tarvita niin kuin tavallisilla lenkkareilla.* Käytännössä lievä ahtaus yhdessä kohtaa ei juuri haittaa, koska kengän päällinen on niin ohut ja joustava, mutta miksi muoto ei voisi saman tien olla optimaalinen.

PS. Uusia värejä Zero Roadia kuulemma tulossa pian Suomeen tämän keltaisen lisäksi (punainen ja valko-sini-oranssi).

Lisäys: New Balance on siitä hieno kengän tekijä, että samoja kenkiä saa eri lestin leveyksillä (vaikka Suomen pienille markkinoille ei yleensä tule kuin yhtä vaihtoehtoa). Zero Roadini ovat leveyttä D, vaihtoehtona olisi tässä mallissa myös leveämpi 2E. Nettikeskustelun mukaan näissä on täsmälleen sama pohja, vain päällisen määrässä on eroa. Leveälle jalalle Zero Road ei sovi ilmeisesti ollenkaan (oma jalkani on kapea).

Lisäys 2: huomaan, että arvioni tästä kengästä vaikuttaa aika negatiiviselta, mutta se johtuu siitä, että vertaan sitä omasta mielestäni parhaisiin juoksukenkiin, mitä olen ikinä kokeillut. Mikään nike ei ole lähelläkään yhtä hienoa juoksukokemusta kuin New Balance Zero Road. Jos Fivefingersejä ei olisi keksitty, Zero Road olisi lähellä henkilökohtaista ykkössuosikkiani.

* Kun kengän kantapäätä on korotettu ja juostaan kantapää edellä, niin jalka helposti liukuu kengässä hiukan alamäkeä ja tökkää liian lähellä olevaan kengän etuosaan kiinni. Sitten tulee mustia kynsiä… jotka myöhemmin irtoavat… ja uusien kynsien kasvaessa niihin luultavasti  iskee sieni… joka lopunikääsi istuu kynsissäsi kuin tatti…

Lisäys 3: Oldhorse oli syksyllä toisessakin juoksukisassa ja tehtiin taas hyvät kaupat (80 e); naisten malli Minimus Zero Roadista on näin päheän värinen.

Jukola-klass

Suunnistamassa paljain jaloin? No, ei nyt sentään, jotain rajaa…

Kengissä luki barefoot, mutta ei Sipoonkorpeen lähdetä rymyämään millään ihan paperinohuilla paljasjalkakengillä.

Sade pesi enimmät kurat pois, mutta kyllä nämä vähän jo näyttävät maastokengiltä.

Testasin eilen Vivobarefoot Breatho Trail -maastojuoksukenkiä Jukolan viestissä. Maasto oli melkoisen vaativaa (kellekään tuskin pälkähtäisi päähän mennä lenkille sellaisiin ryteikköihin ja louhikoihin, mistä suunnistajat painelevat vähän joka kisassa)*.

Olosuhteet vaihtuivat oman osuuteni aikana kauniista selkeästä kesäaamusta aika reippaaseen sateeseen.

Kengistä jäi päällimmäiseksi tunteeksi, että hyvin toimivat; kolhuja ei tullut, eivätkä nilkat nuljahdelleet – yhtään läheltä piti tilannettakaan ei tullut nyrjähtämiseen, vaikka kisan loppupuolella jalat olivat väsymyksestä jo aikamoisen huterat.

Etukäteen olin vähän huolissani nilkkojen puolesta, koska en ollut useampaan vuoteen suunnistanut enkä juossut metsässä käytännössä ollenkaan (eikä harjoitteluani viime aikoina voi muutenkaan sanoa monipuoliseksi – käyn vain lenkillä, kun ehdin).

Etenin kyllä supervarovaisesti (jos puunrungon yli ei ollut ihan pakko loikata, en loikannut) ja lyhyellä ”minimalistisella askelella” metsässäkin. Vauhti ei tällä kunnolla muutenkaan päätä huimannut (15 km osuus noin 3.20).

Oikeat suunnistuskengät ovat aina olleet minimalistisia lenkkikenkiin verrattuna. Merkittävin ero testaamiini läpysköihin verrattuna on suunnistuskengän kovempi ja jäykempi pohja.

Jos metsässä juostaan tosissaan kilpaa, kova pohja on tarpeen; silloin ei ole aikaa hidastella ja miettiä loputtomiin  jyrkänteillä, kivikoissa ja hakkuuaukeilla, että mihinkähän sitä jalkansa asettaisi; jalkapohja iskeytyy vauhdilla mentäessä kovalla voimalla kiviin ja oksankarahkoihin.

Pito Breathoissa oli hyvä. Pahimmassa paikassa järeämmät nappulat olivat olleet tarpeen: jyrkkään rinteeseen oli vedetty viitoitus, joka sateen alettua ja kymmenentuhannen suunnistajan siitä könyttyä oli melkein koomisen mutainen ja liukas.

Nauhat Breathoissa kannattaisi vaihtaa vähemmän joustaviin, nauhoitus löystyi kisan aikana niin, että riski oli todellinen, että kenkä jää kiinni mutaan. Suunnistaessahan kengännauhat ovat tietysti triplasolmulla ja solmu on varmistettu oikeaoppisesti vielä ruskealla ”nilkkateipillä”, joten nauhoja ei hetkessä solmita uudestaan.

Harjoitellessa tällaiset Breatho Trailin tapaiset pilipalikengät voisivat olla oikealle suunnistajallekin hyvät (ja kivat).

Kun kello ei käy, on aikaa hakea maastotuntumaa (vertaa herkkä ja pehmeä kosketus palloon jalkapalloilijalla). Enkä epäile yhtään, ettevätkö tällaiset ohuet ja notkeat harjoituskengät myös vahvistaisi suunnistajalle tärkeitä nilkan ja jalkaterän lihaksia ja jänteitä luita luontevalla ja lajinomaisella tavalla.

Ehkä kokeilen vielä kesällä suunnistusta niin, että toisessa jalassa on Vivobarefoot ja toisessa oikea suunnistuskenkä. Jukolassa sitä en voinut tehdä, koska ainoat suunnistuskenkäni oli siellä kielletty (piikkarit).

Yömies valmistautuu toiselle osuudelle

Jukolan viesti 2012, Vantaa – järjestelyt taas kerran jukolaluokkaa, kiitos!

* Lisäys: Rarámurien Kuparikanjoni on ihan nössöä maastoa suomalaiseen metsään verrattuna – Sipoonkorvessa ei juosta sandaaleilla :-)

Varvaskengät xkcd:ssä

Uusin xkcd (-:

Tämä laittaa taas miettimään miksi ihmisen jalkaterää mahdollisimman tarkasti mukailevaa jalkinetta pidetään koomisen näköisenä? Siksikö, etteivät kengät ennenkään ole tuon näköisiä olleet, joten eivät ne nytkään voi olla…?

Mitä jos suutarien ammattitaito olisi jo kaksisataa vuotta riittänyt istuvien ja hiertämättömien varvaskenkien tekemiseen? (Lisäys: japanilaisten suutarien ammattitaito riitti silloin jo kaksivarpaisten kenkien tekemiseen.)

Mitä jos kylmään ilmastoon siirtyneet metsästäjä-keräilijät olisivat osanneet ommella jo kymmenentuhatta vuotta sitten mukavia turkis-fivefingersejä?

Mitä sanottaisiin, jos kengissä olisi aina ollut viisi varvasta (tietysti!) ja sitten joku neropatti keksisi ”kaviokengän”, jossa olisi vain yksi iso varvas?

Ihmisen jalka on kaunis, miksi piilottaa sitä enemmän kuin on pakko?

Ohuen ohuet

En malttanut sitten pitää Kuusaita vain työkenkinä. Ulkona oli niin hieno käpsytellä niillä, että piti sitten testata miten ne pelittäisivät juoksulenkillä.

Eihän Kuusaita  juoksemiseen ole tarkoitettu. Pohja on niin ohut, että ei se ihan ikuisuutta voi kestää. Luotan kuitenkin lujasti tässä asiassa Feelmaxeihin. Pohjan kestävyydessä Feelmax taitaa olla edellä kaikkia muita kenkävalmistajia*. Näin ohuet Fivefingersitkin olisivat melkein kertakäyttötavaraa, vaikka niissäkin on kyllä ihan asiallinen ulkopohja.

Hinta kannattaa myös huomioida. Feelmax Kuusaat maksoivat 45 euroa (miinus juoksijakorttialennus – täällä: oldhorse) – niitä voi siis hyvällä tuurilla saada kolme paria yksien Fivefingersien hinnalla.

Feelmax Pankoihini ehti kulua melkein rotanmentäviä reikiä, mutta syytön tämäkin nappisilmä (Amalia) reikiin on; kengät ehtivät vain kulua aika pahasti, kun uusia Feelmaxeja ei saanut kolmeen vuoteen mistään.

Jos hyväksytään että on olemassa sellainen ristiriitainen olio kuin paljasjalkakenkä, niin Feelmax Kuusaa on sitten sellainen – Minimaalinen isolla M:llä (vai pitäisikö sanoa ohuella m:llä)? Tuntuma on minimalistinen, hyvin lähellä paljasjaloin juoksemista.

Kuusaa saa Fivefingersitkin tuntumaan järeiltä kengiltä. Alustan tuntee niin hyvin, että tällainen pullatassu nössö ”paljasjalkailija”, joka oikeasti harvoin juoksee paljain jaloin saa vähän miettiä mihin Kuusailla lähtee. Jos terävää murskattua soraa on tiellä niin paljon, että sitä ei käy väistäminen, niin se ei tunnu enää kivalta. Toisaalta mikä pakko sitä on sepelille lähteä juoksemaan, riittäähän sitä sileää asvalttia, hienoja hiekkateitä ja havunneulaspolkuja ainakin meillä päin.

Nauhoitus on Kuusaissa lähinnä koriste. Ne istuivat silti kapeaan jalkaan paremmin kuin Osmat, varmaan koska ovat enemmän sukkamaisen ohuet ja joustavat päältäkin. Lyhyillä testilenkeillä ei ole ainakaan vielä tullut hiertymiä tai muita pulmia.

En tiedä kuvittelinko, mutta olin huomaavinani, että aloin askeltaa Kuusailla hiukan erilailla kun verrokki Fivefingerseillä. Ihan varvasastujaa minusta ei saa kirveelläkään, mutta Kuusailla tulin alas ehkä enemmän päkiävoittoisesti kuin Fivefingerseillä.

*Ei Feelmax turhaan saanut spede-palkintoa (-; Pohjissa käytetään patentoituja(?) supersitkeitä materiaaleja. Materiaalit ehkä vähän hiostavat ja haju on pian tyrmäävä etenkin, jos ei käytä kenkien kanssa sukkia, mutta, hei, sitä vartenhan pesukoneet on keksitty.

Edit, pari viikkoa myöhemmin: Kuusaaseen tuli reikä. Ei näemmä Feelmaxkaan kestä juoksemista näin ohuena versiona, ei ainakaan tämä malli. Osmien testi jatkuu, niissä pohja paksumpi ja materiaali kulkee eri kauppanimellä. Ei vielä merkittävää kulumista havaittavissa.

Edit 2, 11 kuukautta myöhemmin: Oikeanpuoleinen Kuusaani kesti ehjänä melkein vuoden, vaikka kävelin Kuusailla aika paljon ja juoksin lenkkejä aika kuluttavissakin oloissa. Olisi tietysti pitänyt pitää kirjaa kilometreistä niin tästä testistä saisi vähän enemmän irti… Tuli vaan otettua Kuusaat jalkaan, kun ne ovat niin mukavan olemattomat kengät –  ja kaikki Fivefingersini ovat rikki. Vasemman jalan Kuusaata paikkailin nilkkateipillä…

Maasturi

Innostuin ostamaan maastokengät. Testiä pukkaa näistä varmasti, mutta ensin pitää saada kilsoja alle ja pahinta alkuinnostusta ohi, että pystyy tieteellisellä asenteella arvoimaan…

Lisäys 16.8.2020: määritä kasvi kenkien vieressä (vastaus kommenteissa).

Kengän nimi on Vivobarefoot Breatho Trail. Oikein notkeat ja ketterät kengät ja istuivat heti kuin valettu kapeaankin jalkaan. Juoksutuntuma ei ole yhtä hienostunut kuin Fivefingerseillä tai Feelmaxeilla eikä ole tarkoituskaan, koska nämä on tarkoitettu maastoon. Maastoksi en laske polkuja, olen alkanut ihan tosissaan ajatella, että pitäsikö kokeilla näillä oikein suunnistusta (Lisäys: kokeilin).

Haen tuntumaa tällaisiin vähän ”järeämpiin” kenkiin myös sillä taka-ajatuksella, että mitähän jatkossa laittaisi kilpailuissa jalkaan (sikälimikäli tässä kuntoutuu sen verran, että ”kilpailemisesta” voi puhua). Tiedä vaikka intoutuisi tänä vuonna maratonille… Tavallisessa lenkkeilyssä tavallisilla lenkkipoluilla ja -teillä ihan vaimentamattomat kengät tuntuvat edelleen ihanimmilta, mutta olen alkanut ajatella, että kilpaillessa saattaisi olla hyötyä pienestä iskunvaimennuksestakin.

Siitä lähde tinkimään, että kannan ja päkiän korkeuseron pitää kaikissa juoksukengissä olla nolla (zero drop).

Feelmax Osma, osa 2: parannusehdotuksia

Olen saanut vähän lisää lenkkejä alle Feelmax Osmilla (edelleen lähes joka kerta vertailun vuoksi Vibram Fivefingersin jokin malli toisessa jalassa). Vähän on jo alkanut löytyä kenkiin parannusehdotuksia. Jollakin muulla kengät voivat tietysti olla paremmin oman jalan mukaiset eikä näitä muutoksia tarvita.

Ei irtopohjallista

Osmien lesti on leveä. Päkiän kohdalla on tilaa vähän liikaakin, jos jalkaterä on kapea. Minulle kävi jo niin, että pohjallinen alkoi rullautua pois varpaiden alta lenkin aikana. Ei ennusta pitkää ikää pohjalliselle ja kaikki maailman paljasjalkahörhöthän ottavat kengistä, silloin kun sellaisia käyttävät, joka tapauksessa pohjalliset ja muun turhan sälän pois; hienostelevat vielä eivätkä halua käyttää sukkiakaan. Parempi olisi tehdä kengästä sileä ja saumaton niin, ettei irtopohjallista eikä sukkia tarvita.

Paksumpi iltti ja tavalliset nauhat

Leveää lestiä voi säätää kapeammaksi kiristämällä nauhoja. Osman tapainen kevyt ja ohut rakenne antaa paljon säätövaraa. Osmassa on kevennetty painoa turhaan iltissä, ohut lärpäke lisää hiertymien riskiä. Varsinkin kun nauhoissa on muovinen pikalukkopampula. (Pampula voi myös hajota, niin kävi ennustetusti VFF Bikiloissanikin.) Oikeasti, kuka tarvitsee lenkkikengissä pikalukkoa? Huipputason triathlonkilpailussa ehkä voi olla niin kiire, että pikalukko on tarpeellinen. Mutta muuten, kyllä lenkille lähtiessä pitää olla aikaa rauhoittua sen verran, että ehtii sitoa kengännauhat.

Olen juossut 13.6.2010 alkaen satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta kaikki lenkkini Fivefingers-kengillä (joskus paljain jaloin, en ikinä tavan lenkkareilla). Suosikkimallini on Speed (jossa kas kummaa on tavalliset nauhat). Minulla alkaa vahvistua tunne, että Vibramien varvastaskut eivät ole höpsöttelyä, vaan niilläkin oma pieni merkityksensä. Feelmaxit ovat jopa ohuemmat kun Fivefingersit ja tuntuma alustaan on loistava. Silti se viimeinen oravaolo, että näillä juoksisi vaikka puunrunkoa ylös, jää ”onefingersien” kanssa ihan pikkuisen puuttumaan. Tämän huomaa kun kokeilee viisivarpaisia ja yksivarpaisia minimaalikenkiä yhtäaikaa.

Pieniä erot ketteryydessä ovat. Feelmax Osmat ovat huippukivat lenkkikengät. Jos ne osoittautuvat niin kulutuskestäviksi kuin epäilen, eivätkä leveä lesti, irtopohjallinen ja nauhoitus aiheuta isompia ongelmia, otan ne arkilenkkikengiksi ja säästän Fivefingersit naatiskeluun kivoissa maastoissa.

Vahvempivarpaisia Fivefingersejä odotellessa.

Feelmaxin paluu

Feelmax Osmat saapuivat. Testaan ja raportoin jahka ensin saan muutaman sata kilometriä Osmilla juostua (ottaa aikansa tällä tahdilla…) Toistaiseksi on vasta pari lenkkiä alla Feelmax toisessa jalassa ja Fivefingers toisessa.

Ensivaikutelmia kärsimättömille: tärkein, eli juoksutuntuma on näissä kohdallaan; kivat ovat! Jotain eroja Fivefingerseihin huomaan, mutta niin pieniä, että ne menevät hifistelyn puolelle. Uusien Feelmaxien leveä lesti vähän huolestutti kapeajalkaista etukäteen, mutta ainakaan toistaiseksi en ole havainnut mitään ongelmia.

(Kuvista alla huomaa miksi ylipäänsä etsin vaihtohtoja Fivefingerseille, varvasosia pitää paikkailla nilkkateipillä, kun hajoavat minulla niin nopeasti. Tiedän kyllä, että joillain Vibramit kestävät tuhansia kilometrejä. Veikkaisin että Feelmaxit kestävät minullakin vähän pidempään.)

Onefinger

Is ”Vibram Onefinger” finally here?

A little early to say, but it seems possible, or even likely, that if you have always loved Vibram Fivefingers, you will love Feelmax Osma too.

So far I have done two test runs with Feelmax on one foot and Fivefingers on the other one. My first impression is that these two shoes are equally fun to run with. The ground sensation is a little bit different between the shoes, but the difference is very slight.

Vibram Fivefingers (Kso) on the left side and Feelmax Osma (new model 2012) on the left foot...

I’ll write a more complete review as soon as I have run a couple of hundred test kilometers* with Osmas.

*) A couple of 62.13712 miles for all you not using SI-standards…

Short checklist for Feelmax Osma:
-Minimal / minimalist / barefoot shoes? Definitely.
-Zero drop? Yes.
-Shock absorbance? No (or yes, but it is within your feet…)
-Thickness of the outsole? 2.5 mm (it really is thick by Feelmax standards, the outsole of some other models is 1.3 mm…)

Minimalist poems

Variations on a theme, a haiku and an end-rhymed poem:

Toes need no dropping
I am running in the snow
Blood circulation

//

Zero dropping,
I am hopping
through the snow.
Blood needs to flow.

Paljain jaloin juoksu talvella – fiktiota ja faktaa

Mitenhän kävisi, jos vaikka joidenkin tyyppien sauna palaisi ja he juoksisivat pakkaskelillä umpihangessa useiden kilometrin matkan öisessä metsässä (välillä pysähdellen esimerkiksi lepäämään tai ampumaan susia…)? Jos näitä tyyppejä olisi vaikka seitsemän, niin paleltuisiko osa seitsemästäkymmenestä varpaasta amputointikuntoon?

Seitsemän veljeksen juoksu Impivaarasta Jukolaan on fiktiota. Faktoja paljasjalkajuoksusta pakkasessa on vaikea löytää. Ilmeisesti touhusta yllättävän helposti seuraa jotain muutakin kuin ohimenevästi nipisteleviä varpaita, koska kyllä kai sitä muuten useampi hullu suomalainen harrastaisi? Maailmalta ja internetistä löytyy joitain yksittäisiä raportteja paljain jaloin juoksemisesta oikeasti talvisissa oloissa, mutta tosi vähän. Varoituksen sanat ovat varmasti paikallaan.

Missä rajat ovat? En tiedä, enkä niin hirveästi halua kokeilla (ja vetäydyn vastuusta koskien kaikkea, jos joku muu tämän jälkeen haluaa).

Unohdetaan ensin kaikki asiaa monimukaistavat tekijät, umpihanki, loska, tuuli, karkea lumi, suolatut tiet ja alijäähtynyt vesi ja sellaiset – oletetaan selkeä pakkaskeli, puhdasta pehmeää lunta, mutta ei niin, että jalka uppoaa lumeen (aurattu ja hiekoittamaton tie tai vastaava) – ja vaatetta päälle niin, että muuten ei taatusti tule kylmä, jalkaterät vain ovat alttiina pakkaselle ja jalkapohjat lumelle.

Näillä oletuksilla viiden minuutin spurtti kolmenkymmenen asteen pakkasessakin on varmasti turvallista (sellaista lienen joskus tehnyt). Luulisin myös, että vartin lenkki viiden asteen pakkasessa ei ole vaarallista, jos ei pysähtele ja ihmettele, vaan pysyy liikkeessä. Entä 15 minuuttia 15 asteen pakkasessa? En tiedä. Veikkaisin, että se on siinä rajoilla, että jalkapohjiin alkaa helposti tulla ainakin pinnallisia paleltumia ja jälkeenpäin vesikelloja.

Pakkasessa paljain jaloin juoksemisen isoin riski on, että se ei välttämättä tunnu oikein miltään ja silti touhussa voi vahingoittaa itseään – jalat muuttuvat tunnottomiksi ja elimistön varoitusmerkit vaimentuvat nopeasti. Pinnalliset paleltumat eivät ollenkaan välttämättä ole jälkeenpäinkään yhtään kipeitä, joten nekään eivät varoita lähtemästä pöljäilemään uudestaan.

Aika tutkimatonta näyttäisi olevan myös, missä määrin kylmässä paljain jaloin juoksemiseen voi tottua ja fysiologisesti sopeutua. ”…olivatpa he ennen, vallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin, tunnit pitkät.” Tunnit pitkät? Onko mahdollista juosta tunteja umpihangessa ilman vakavia paleltumia? En tiedä. Onko A. Kiven tietämys ihmisen fysiologista samalla tasolla kuin tietämys susien käyttäytymisestä…?

Pakkasessa pakenevat veljekset (sen lisäksi, että pysähtyvät ampumaan niitä susia) lepäävät kesken pakomatkan ja seisoskelevat lumisella kalliolla. Ei kannattaisi. Hypotermian riski kasvaa suuresti kaikesta pysähtelystä. Kaksi tyypeistä aina myös ratsastaa, ei ehkä kannataisi sekään, vaikka hevonen alla vähän lämmittää ja omin jaloin liikkuessa uhkaavat paikalliset paleltumat. Ihmisen lämmöntuotto pelaa paljon tehokkaammin niin kauan kuin pysyy liikkeessä. Huonosti käy äkkiä, jos melkein alastomana jää pakkasessa seisoskelemaan. Susihukkaa ei tarvitse talvisessa metsässä pelätä, mutta lämmönhukkaa kyllä!

Offtopiciksi menee, mutta pakko kirjoittaa: Seitsemän veljeksen antama kuva susista (ja mitähän siellä olikaan karhuista?) on ärsyttänyt minua aina. ”Verijanoinen” susilauma jahtaa yöllä lumihangessa juoksevia ihmisiä? Joopa joo, ja sitten pelastutaan ampumalla ja haavoittamalla yhtä sutta. Just. Yhtä uskottavaa kuin, että jos koiraisä, emo tai jokin niiden pennuista haavoittaisi itseään piikkilankaan niin muut perheen jäsenet hyökkäisivät oitis ”murharähisten” sen kimppuun, ”tempoelesivat kappaleiksi” ja sitten ”riuhtoen atrioitsisivat”.

Joo, joo, romaanin sudet ja lumihankijuoksu pitäisi tietysti ymmärtää vertauskuviksi ihmisen elämässään kohtaamista vaaroista ja koettelemuksista, mutta en halua ymmärtää. Jos Seitsemän veljestä muilta osin on realistinen romaani, niin ei eläinten käyttäytymistä tarvitsisi kuvata päin seiniä. Susia on muutenkin tölvitty, pelätty ja tapettu ihan tarpeeksi. Kuinkahan asenteisiin on vaikuttanut se, että suunnilleen jokainen koululainen on pistetty lukemaan romaanista tämäntasoista ”luontokuvausta” (ja kun on luettu, on pidetty koe).

Suomeksi kiitos

Nyt on hyvä tilaisuus yrittää vakiinnuttaa harrastuksen terminologiaa ja keksiä hyviä suomenkielisiä ilmaisuja juoksemiselle (ja kävelemiselle ja seisoksimiselle) paljain jaloin ja kengissä, joiden kanssa olo tuntuu mahdollisimman paljon samalta kuin oikeasti paljain jaloin. Millä nimellä kutsua kenkiä (ja sandaaleja), joissa ei ole jalkaa tukevia tai ohjaavia rakenteita eikä iskunvaimennusviritelmiä ja joiden pohjat ovat hyvin ohuet tai muuten ovelasti sellaiset, että paljasjalkafiilis säilyy? Entä tämä kenkien olennainen ominaisuus, että kantapää on yhtä matalalla kuin päkiä; englanniksi termi on zero drop, mikä olisi yhtä sähäkkä ilmaisu suomeksi?

Toiseksi parhautta

Vibram fivefingers kso

Kso:t tulivat. Laitoin tämän jutun otsikoksi ensin että ”Parhautta”, niin hyvin Kso:t jalkaan solahtivat ja niin hyviltä ensimmäisissä koetassutteluissa tuntuivat. Muutin otsikkoa, koska Fivefingersin Speed-malli pärjäsi perusteellisemmassa testissä omalla kohdallani paremmin. Testaajien pienen määrän (N=1…) vuoksi, tuloksesta ei kuitenkaan voi vetää yleistyksiä. Veikkaisin, että sellaisen juoksijan mielestä, jolla on keskiverto tai leveä jalkaterä ja joka asuu jossain huitsin kaliforniassa tms, Kso on yhtä hyvä tai jopa parempi kuin Speed. Jos jalkaterä on kapea, Speedin saa nauhojen ansiosta istumaan Kso:ta paremmin. Jos asuu Suomessa ja on talvi, Speed voittaa Kso:n pitävämmällä pohjakuviollaan.

Olennaismmassa asiassa eli juoksutuntumassa en Speedin ja Kso:n välillä yhtä aikaa kokeiltunakaan huomannut mitään eroa. Hyvältä tuntuivat ja hyvin tuntui aina mitä tassun alla oli (Speedien ja Bikiloiden samanaikaisessa vertailussa huomasin eroa).

Uudet kengät :)

Talvisissa oloissa Kso on hiukan liukkaampi kuin Speed, niin kuin vähäisemmästä pohjakuviosta saattaa arvata. Eteenpäin niillä kuitenkin yleensä pääsee ihan hyvin; Paljasjalkatyylillä liukkaus haittaa vähemmän kuin kantapääharpalla.

Ensimmäisellä lenkillä Kso hiersi! Ihan vähän, mutta kuitenkin niin, että huomasi. ”Ei kai siinä mitään, niinhän uudet kengät usein tekevät”? Kyllä, mutta olen tottunut siihen, että Fivefingersit eivät hierrä. Ne pitää voida ottaa kaupan laatikosta ja lähteä saman tien kahden tunnin lenkille. Speedien ja Bikiloiden kanssa olen toiminut alkuinnostuksessa juuri niin eikä mitään hiertymiä tai muuta vaivaa ole tullut.

Vff kso ja speed. Nuolen kohdalta hiersi vähän.

Hiertymä vahvistaa ajatustani, että kengännauhat ovat hyvä keksintö. Kengän hiertymän aiheuttanu Kengän hiertymän aiheuttanutta kohtaa (kuvassa) ei saa tarranauhalla kiristettyä. Jalkani mallia ”siro 43” pääsi luultavasti hieman liikkumaan kengän sisässä. Nauhoilla kengän voi paremmin hienosäätää poikkeuksellisen kapeallakin jalkaterälle sopivaksi. Toisen tarranauhan lisääminen lähemmäksi kengän kärkeä voisi ajaa saman asian kuin nauhat.

Kso-Speed -testilenkkejä on tostaiseksi takana kymmenkunta ja yhtä kivoilta tuntuvat edelleen molemmat kengät. Kso:stakaan ei ole tullut ensimmäisen kerran jälkeen hiertymiä. Lumi ei ole ollut tänä talvena ongelma (kyllä, lunta on ikävä) ja tuntuu, että on ihan sama kummat Fivefingersit on jalassa. Mallien välisestä vertailusta olen siirtynyt testaamaan miten Fivefingersit yleensä toimivat näin epämääräisissä talvioloissa (vuosi sitten pääsi testaamaan niitä kunnon talvioloissa).

(Viimeksi päivitetty 27.12.2011)

Kso-testi jatkuu keväällä…

29.1.2012 ei jäänytkään kevääseen: tuli kunnon talvi ja hyvinhän kso:t pitävät ja muuten pelaavat, kun on alla pakkaslunta. Testaan samalla myös eri kombinaatioita eri keleillä näistä: ei sukkia, Feelmax-sukat ja Injinji-sukat (kaksi eri mallia). Saa nähdä riittääkö tällaisesta näpertelystä kerrottavaa kokonaiseksi artikkeliksi asti.

Holménin kolumni paljasjalkajuoksusta

Tutkijatohtori, maratonin euroopanmestari Janne Holménin kirjoitukset ovat minusta parasta mitä Juoksija-lehdessä on viime vuosina ollut. Uusimmassa numerossa Holmén puntaroi paljasjalkajuoksua (Holmén 2011).

Ennen tarkempaa pureutumista kolumniin, otan heti kärkeen esiin yhden juoksukengän valintaan liittyvä tekijän, jota Holmén ei artikkelissaan käsittele: paljain jaloin tai minimaalikengillä juokseminen voi olla hauskempaa kuin tavallisilla lenkkikengillä tai tavallisilla kilpakengillä.

Holmén kirjoittaa suhtautuvansa myönteisesti ja olevansa periaatteessa samoilla linjoilla paljasjalkaideologian kanssa. Holmén itse on juossut aina enemmän tai vähemmän ohutpohjaisilla kengillä ja mainitsee myös, ettei tiedä yhtään huippujuoksijaa, joka käyttäisi harjoittelussaan kenkävalmistajien järeimpiä malleja.

Kenkien muoviset tukipalat Holmén alkoi eräässä vaiheessa uraansa veistellä kengistä pois, niin että tukea ei jäänyt jäljelle nimeksikään. Aivan minimaalisia kenkiä Holmén ei kerro kokeilleensa. Iskunvaimennusta on Holménin mukaan kengissä aina hyvä olla, enemmän tai vähemmän juoksijasta ja alustasta riippuen. Holmén kirjoittaa myös, että asvaltilla iskunvaimennetut kengät ovat varmasti nopeammat. Tätä tukee epäsuorasti tietysti se, että tiettävästi kaikki huippumaantiejuoksijat Abebe Bikilan jälkeen ovat käyttäneet tossuja, joissa on ainakin jonkin verran iskunvaimennusta.*

Mikä kolumnissa jää käsittelemättä, on että pehmusteet ja iskunvaimennuspalat voivat olla samalla myös jalkaa ohjaavia rakenteita – ja ovat olleet juuri sitä käytännössä kaikissa juoksukengissä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Kantakorotus on mielestäni tärkein yksittäinen syy, miksi jalka ei pääse toimimaan tavallisissa juoksukengissä niin kuin pitäisi. Sijoittamalla pehmusteita kantapään alle paksummin kuin päkiän alle, askel ohjautuu kantapää edellä maahan tulevaksi. Järeimmät lenkkikengät ovat melkein pakottaneet kantapään maahan ensiksi ja estäneet (välittömän…) kivun vauhdikkaassa ja jyrkkäkulmaisessakin kantapään tömäytyksessä maahan.

Ohuimpien kilpakenkien ja paksuimpien minimaalikenkien ero on pieni, mutta helposti määriteltävissä: minimaalisessa kengässä kantapää on yhtä matalalla kuin päkiä (”zero drop”). Veikkaisin, että huippumaratoonarillekaan ei ole mitään hyötyä kenkävalmistajien kaikkiin kilpakenkiinkin ymppäämästä kantapääkorotuksesta (tarkemmin ajatellen: katso kommentti). Päinvastoin, kantapääkorotuksen takia saattaa jäädä hyödyntämättä se viimeinen millin kymmenesosa akillesjänteen kapasiteetista.

Holmén kirjoittaa ”…avojaloin ja piikkikengissä juokseminen ovat lähimain yksi ja sama asia […] akillesjänteet joutuvat lujille…”. Sanoisin, että akillesjänteet (ja kaikki muutkin paikat) joutuvat piikkareissa lujille lähinnä, koska piikkarit jalassa juostaan yleensä lujaa (ja koska piikkareissa on ne piikit). Pidän hyvin mahdollisena, että paljaat jalat tai minimaaliset juoksukengät vähentävät akillesjänteen loukkaantumisriskiä tavallisiin juoksujalkineisiin verrattuna.

Akillesjänne venyy tasapohjaisilla kengillä juostessa enemmän kuin kantakorotetuilla, mutta niin sen pitääkin! Akillesjänne on jousi, joka antaa juoksuun vauhtia ja jousi pitää virittää ennen laukaisemista. Voimakkaalla kantapääaskelluksella juostessa akillesjänne ei ehdi virittyä täyteen mittaansa. Lisäksi jänne saa tärähdyksen joka askelella aivan omituisessa asennossa.

Edellinen ei tietenkään tarkoita, että paljasjalkailuun siirtyvät olisivat immuuneja rasitusvammoille. Holmén hyökkää olkiukkoa vastaan teilatessaan väitettä, että ”vammojen syynä ovat nykyaikaiset juoksukengät ja että nämä vammat katoavat heti, kun kengätkin katoavat”. Jokainen tietämäni ohje paljasjalkajuoksuun siirtymiseen korostaa varovaista alkua nykyaikaisiin juoksukenkiin tottuneille. Akillesjännevaivat eivät vaikuta olevan minimalisteiksi siirtyneiden juoksijoiden tyyppivaivoja, mutta tietyntyyppiset rasitusmurtumat ovat; mahdollisesti koska pehmeisiin ja tukeviin kenkiin tottuneissa jalkaterissä luut sopeutuvat hitaammin uudenlaiseen rasitukseen kuin lihakset ja jänteet.

Holmén suosittaa varovaista paljasjalkajuoksua pehmeillä alustoilla. Jos paljasjalkailua on vasta aloittelemassa, olen samaa mieltä, mutta vain puoliksi: varovaisesti kyllä, pehmeällä alustalla ei! Jos on tottunut juoksemaan kantakorotettujen kenkien tuudittamana väärin (pitkällä harpalla kantapään maahan voimakkaasti tökäten), tätä väärin juoksemista voi pehmeällä alustalla jatkaa paljain jaloinkin. Kova alusta auttaa uuden tekniikan oppimista, koska silloin kantapään tömäyttäminen maahan jyrkässä kulmassa sattuu.

Holmén kirjoittaa, että paljain jaloin juoksu ei ole luonnollista asvaltilla, mutta paljain jaloin juoksu on kai luonnollista kivillä ja kallioilla – ja ne ovat kovempia kuin asvaltti. Jalkaterä oppii toimimaan kulloisenkin alustan mukaisesti. Liebermanin ym. (2010 – katso myös supplementary information 5) mukaan paljain jaloin juoksemaan tottuneilla jalkoihin kohdistuva rasitus on jopa pienempi kovalla alustalla kuin pehmeällä, joskaan mitattu ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä.

Mitä tässä tapahtuu a) juostaan b) kävellään c) sinnitellään paikoillaan epävakaassa asennossa?

Paljasjalkailuun pitää siirtyä vähitellen, mutta ei niin, että siirtyisi pikkuhiljaa ohuempiin ja ohuempiin pohjiin. Siis ei. Nimenomaan alkuvaiheessa on olennaista, että kengät ovat mahdollisimman minimaaliset (tai niitä ei ole). Vähittäinen siirtymä tulee siitä, että juostaan minimaalikengillä aluksi vain vähän kilometrejä. Jos on tottunut juoksemaan isoja määriä tavallisilla lenkkikengillä – eikä halua tiputtaa viikkokilometrejään lähelle nollaa – paksukaisilla pitää aluksi juosta suurin osa lenkeistä. (Ongelma voi olla, että se ei tunnu enää kivalta…)

Holménin mukaan tukevat kengät voisivat olla paras valinta 120-kiloiselle sohvaperunalle. Sitä mieltähän yleensä kaikki ovat, että tukeva juoksija tarvitsee tukevat kengät. Olen eri mieltä siinä tapauksessa, että tukevuudella tarkoitetaan myös vahvaa kantapääkorotusta. Pehmusteita raskastekoinen juoksija tarvitsee enemmän (joskin maailmalla on myös 120-kiloisia paljasjalkahörhöjä, joilla kulkee hyvin), mutta eikö juuri raskastekoiselle juoksijalle ole normaaliakin tärkeämpää, että jalka tulee maahan oikessa asennossa?

Paljon toistettu ohje on käyttää hitaammassa juoksussa vaimennetumpia kenkiä ja nopeammassa vähemmän vaimennettuja. (”Tietenkin”?) Myös Holmén ehdottaa laatuharjoituksiin kevyitä kilpakenkiä ja peruslenkkeihin kohtuullista iskunvaimennusta. Kun tätä nyt miettii, niin mikä logiikka siinä oikeastaan on? Eikö vauhdikkaammissa harjoituksissa jalkoihin kohdistuva rasitus ole suurempi ja iskunvaimennusta siksi tarvita enemmän? Kilpailuissa tarvitaan kengältä keveyttä keveyden vuoksi, mutta niissäkin lisätystä iskunvaimennuksesta voi olla hyötyä, koska luontainen iskunvaimennus voi heikentyä, kun jalkaterän lihakset väsyvät kovassa rasituksessa.

Juoksin itse aikanaan kaikki kilpailut ja (harvinaiset) kovavauhtiset harjoitukset pelkistetyimmillä kilpakengillä mitä löysin (tuppasivat tunkemaan kilpakenkiinkin muovihärpäkkeitä ja erivärisiä EVA-palikoita). Uudella juoksu-urallani (versio 2.0) siirryin ensin tekemään lenkit kilpakengillä ja – heti ensimmäisen Fivefingers-kokeiluni jälkeen – paljasjalkakengillä. Myös kaikissa kilpailuissa aloin saman tien käyttää samoja minimaalikenkiä. Olisinko ollut asvaltilla käydyissä kilpailuissa nopeampi, jos jalkojen alla olisi ollut vähän enemmän tavaraa kuin kaksi milliä etyylivinyyliasetaattia plus ulkopohjat? Ehkä. Mutta kilpailuissakin minulla on ollut minimaalikengillä aiempaa hauskempaa. Kilpajuoksu tuntuu tietysti fyysisesti pahalta Fivefingerseissäkin, mutta meno on niillä vähemmän väkinäistä ja hallitumpaa, erityisesti alamäkitekniikkani tuntuu parantuneen huisasti.

(C) O’Dwyer, S.

Vauhtini juoksu-uralla numero kaksi ei vielä päätä huimaa verrattuna juoksu-uraan numero yksi, saati verrattuna Holméniin, mutta nousussa ollaan (hiukan kehäraakkina sairauden jäljiltä, mutta vailla force majeure -esteitä harjoitteluun).

–Nopoles (entinen nuorempi tutkija, 21 minuuttia Holménia hitaampi maratoonari)

* Vibram, hoi! Tänä vuonna jo 24 kenialaista on juossut maratonin alle 2.07 (Hannus 2011). Luultavasti useimmat heistä eivät ole pitäneet mitään kenkiä jalassa ennen teini-ikää. Sponssatkaa yksi näistä tyypeistä käyttämään Fivefingersejä.

Viitteet:

Hannus, M. 2011: Pakka sekaisin Keniassa. Juoksija 7, Tulospörssi: 3.

Holmén, J. 2011: Paljasjalkajuoksuko ratkaisu kaikkiin ongelmiin? Juoksija 7: 37-38.

Lieberman, D. E., Venkadesan, M., Werbel, W. A., Daoud, A. I., D’Andrea, S., Davis, I. S., Mang’Eni, R. O. ja Pitsiladis, Y. 2010: Foot strike patterns and collision forces in habitually barefoot versus shod runners. Nature 463: 531-535. PDF: artikkeli + supplementary information

Fivefingers Speed vs. Bikila ls

Tämä vertailu tulee vähän jälkijunassa. Olen kyllä kirjoitellut tänne aiemmin kokemuksia Fivefingerseistä, mutta keksin vasta nyt, että kahta eri mallia voi kokeilla yhtä aikaa (jalkoja on kaksi, nerokasta).

Päällimmäinen kenkä voitti testin kolmen millin erolla.

Nyt sitten tiedän mallin tarkkuudella, mikä on mielestäni paras juoksukenkä, mitä olen tähän mennessä kokeillut. Erikseen kokeiltuna en ollut huomannut Fivefingersien kahden mallin juoksutuntumassa mitään eroa. Yhtä aikaa kokeiltuna eron huomasi – pienen, mutta kuitenkin sellaisen, että sokkotestissäkään tuskin olisi vaikeuksia tietää kummassa jalassa on kumpi (kokeilin tietysti molemmin päin).

Menee vähän hifistelyn puolelle, mutta Speedien kanssa meno oli lähempänä paljain jaloin juoksua kun Bikiloiden kanssa. Molemmat kengät ovat äärimmäisen mukavat, mutta se pieni hieno tunne maasta jalkojen alla on Speedeissä parempi. Ero korostuu alamäissä ja nopeammassa vauhdissa.

Piti oikein miettiä mistä ero tulee. Pohjat ovat ihan samannäköiset. Molemmat kengät taipuvat iloisesti ja notkeasti miten päin vaan. Pohjan paksuus on sama – paitsi että eipäs olekaan! Kun tarkkaan kokeilee, tuntee Bikiloissa päkiän kohdalla jotain pehmustetta. Tosiaan, netistä löytääkin raportin, jonka mukaan Bikiloihin on lisätty välipohjaan on päkiän kohdalle 3 mm polyuretaania, mutta Speedeihin ei, vaikka niin valmistajan sivulla sanotaan.

Parhaan juoksukengän valinta on minusta yksikertaista. Millä on hauskinta juosta, se on paras.* Kaikki muu on vähemmän olennaista nippelijuttua, myös se, että juoksu paljain jaloin ja todennäköisesti myös ”paljasjalkakengillä” on parin Nature-artikkelin, ja näin jälkiviisaana sanoen arkijärjenkin, perusteella jaloille terveellisempää kuin juoksu tavan lenkkareilla.

Oikein hyvissä oloissa olen mennyt silloin tällöin ihan paljain jaloin, mutta jo tavallisella hiekka- ja sorapintaisella tiellä on tuntunut mukavammalta, että jonkinlaiset kengät on jalassa. Jos juoksisin usein jossain rankemmassa maastossa, voisin kaivata jotain tähän asti testaamiani Fivefingersin malleja hiukan järeämpää kenkää. Jossainhan se raja jokaisella menee. Jo ihan tavallinen suunnistusrata suomalaisessa metsässä riittäisi varmasti taltuttamaan innokkaimmankin ”jokapaikan” paljasjalkailijan.

Sitten on vielä sellainen juttu, että Suomessa on talvi. Lainaan hyvää ohjetta ihan paljain jaloin juoksuun talvella: älä … Fivefingers Speedien kanssa olen tehnyt lyhyehköjä (40 min) lenkkejä 25 asteen pakkasessakin ilman sukkia, eivätkä jalat ole palelleet. Pidemmät lenkit kovassa pakkasessa ovat vielä kokeilematta. Epäilen kyllä, että loskakeli voi olla isompi ongelma kuin selkeä pakkaskeli (edit: loskakelejä tuli). Ehkä pitää hankkia talveksi hyvät varvassukat (ei puuvillaa; Injinjit?) tai jotkut Skora Formin tapaiset kengät, jos sellaisia joskus johonkin tulee ja raatsii ostaa.

* Jos jokin on hauskaa, niin sitten ihminen sitä myös tekee.

Testissä Saucony Hattori

Tiivistelmä: Saucony Hattorit ovat kivat kengät, mutta eivät yhtä kivat kuin Vibram Fivefingersit.

Ei iskunvaimennuselementtejä eikä tukia – hyvä. Aidot ”nollapudotuskengät”, kantapää ei ole korkeammalla kuin etuosa – hyvä! Pohja 1.3 senttimetrin paksuinen – aika hyvä…

Testasin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen jotain muita juoksukenkiä kuin Fivefingersejä (1). Miksi, mitä vikaa Fivefingerseissä on? Ei mitään muuta kuin, että ne alkavat tulla vähän kalliiksi (2). Viimeisimmät Fivefingersit sain kuukaudessa paristakin kohtaa puhki (3).

Hattoreilla juostessa tavaraa jää jalkapohjan ja maan väliin aika vähän, mutta kuitenkin kahdesta kolmeen kertaa enemmän kuin Fivefingerseissä. Eron huomaa siinä, että vaikka Hattorit ovat notkeat kengät ja taipuvat nätisti ihan rullalle, voimaa Hattorien taivutteluun tarvitsee selvästi enemmän kuin Fivefingersien taivutteluun.

Kävellessä Hattorit olivat mukavat, tosi mukavat. Tosin jos Hattoreilla käveli pitkään (esimerkiksi aamulla akvaariokauppaan ja sitten illan kirjamessuilla) ne alkoivat tuntua hiostavilta. Tein aluksi lenkkejä Hattori toisessa jalassa ja Fivefingers toisessa (kuvat yllä, huomaa Fivefingersien teipillä paikatut varpaat). Kenkien eron kyllä huomasi, ei tarvinnut muistella kummassa jalassa olikaan kumpi.

Fivefingersien kanssa tuntuma alustaan oli parempi. Korostetuin ero oli alamäissä ja nopeammassa vauhdissa, Fivefingersit olivat ketterämmät ja hauskemmat. Kenkien välisen eron myös kuuli, Hattoreista kuuluu klompsis, hyvin hiljainen klompsis, mutta kuului kuitenkin. Sateisella asvaltilla Hattorit hiukan lipsuivat maakosketuksen loppuvaiheessa. Sauconyn paksummat pehmusteet sopisivat paremmin maantietä selvästi rankempaan maastoon, mutta siihen käyttöön kenkin ulkopohjaa ei ole ollenkaan tarkoitettu, saati Suomen talveen. Sauconyn pisteitä pudottaa myös pohjakuvio, joka kerää pieniä kiviä, ei hyvä suomalaisella soratiellä.

Saucony ei vielä ihan luota loppuun asti jalkaterän omaan toimintaan; Hattorin holvikaareen on laitettu ylimääräinen vaahtomuovin palanen. Ensimmäinen reaktioni oli, että pois vaan tuommoinen, mutta tämä ei kai olisi kovin hyvä kenkätesti, jos alkaisin heti veistelemään uusia kenkiä puukolla… Ei se pala ehkä kauheasti vaikuta, mutta selvä kauneusvirhe se on (hiertymä palasesta tuli yhdellä lenkillä).

Hattorien kiskominen jalkaan oli melkoista taistelua. Ajan kanssa kenkä alkoi mennä jalkaan helpommin, mutta hankalammat ne edelleen ovat kuin Fivefingersit. Saattaa tosin olla, että kokeilemani pari on hiukan liian pieni (en ole sovittanut isompaa kokoa).

Hattorien ulkonäkö jakoi mielipiteet kahtia (N=2). Omasta mielestäni Hattorit olivat alkuun kamalan rumat, mutta ajan kenssa kengät ovat alkaneet näyttää oikeastaan aika päheiltä. Luulin, että kenkien värit ovat musta ja lime ja ”slime” on hassu kirjoitusvirhe, mutta kyllä paketin kyljessä luki värin kohdalla blk/slm… Jos väriä olisi päässyt valitsemaan, olisin ottanut punamustat.

On tämä metkaa kun niin olemattoman ohuet ja kevyet kengät kuin nämä Sauconyt alkavat tuntua ainakin tällaiseen peruslenkkeilyyn hivenen turhan järeiltä ja kankeilta. En usko, että Fivefingersien varvastaskut ovat se ratkaiseva juttu, vaan olisi mahdollista tehdä kevyet, ketterät ja kestävät ”onefingersit”. Sellaisia ei vaan vielä tietääkseni ole.

Mitähän seuraavaksi testaisi?

Merrellin paljasjalkamalleissa on hivenen paksumpi pohja kuin Fivefingerseissä, mutta ne eivät välttämättä olisi pöllömpi vaihtoehto varsinkaan rankempaan maastoon. Sovitinkin Trail gloveja, mutta jalkaholvin kohdalla oleva muovi tuntui oudolta (sitä paitsi olisin halunnut ”Amazon”-väriset enkä löytänyt niitä mistään…:) Kauppaan jäivät toistaiseksi Merrellit, mutta ehkä Road glove -malli pitää testata sitten kun se tulee myyntiin.

Feelmaxeissa on Fivefingersejäkin ohuempi pohja. Feelmaxeja ei vaan ole pitkään aikaan saanut mistään. Feelmax Pankat olen kävellyt puhki ja paikannut moneen kertaan teipillä, pohjan ohuuteen (1.1 mm) nähden Feelmaxit ovat silti olleet uskomattoman kestävät. Feelmaxin juju on käyttää pohjissa patentoituja ”avaruusaineita”. Feelmaxin paluuta 2012 ja erityisesti juoksuun suunniteltua Osma-mallia (2.1 mm pohja) odotellessa…

Feelmax 2012: Osmaa lienee pakko testata lenkkeilyyn, Kuuvat ovat aika uniikit saappaat, uudet Pankat tarvitsisin työkengiksi…

Kaikkea muutakin kivaa tuntuu ilmaantuvan markkinoille 2012. Kannattaa pitää silmällä sellaisia kenkävalmistajia kuin Altra ja Stem  ja isommista merkeistä New Balance’ia (nolla-nolla -sarja). Kenkävalmistajien ei tarvitse olla huolissaan paljasjalkakengistä, kyllä niistäkin kalliita saa, laitetaan vaan materiaaleiksi lampaannahkaa, vuohennahkaa ja muuta laatutavaraa (Skora).

Vai pitääköhän sittenkin seuraavaksi palata juurille ja hankkia seuraavaksi Fivefingers kso:t? Ne ovat minulta vielä kokeilematta, vaikka ne joidenkin mielestä ovat ne ainoat oikeat alkuperäiset, joita paremmaksi ei ole vielä pistetty. Pidän kyllä siitä, että kengissä on kengännauhat, mutta nippelijuttujahan nauhatkin ovat. (Vai ovatko? Kso:t testissä.)

Testaan näitä Sauconeita nyt vielä sen verran, että saan selville niiden kestävyydenkin (täydennän sitten vielä tätä raporttia). Lisäys: kävely- ja työkengiksi päätyivät, jopa bilekengiksi, mutta ei lenkkikengiksi.

Yhteenveto: Vibram Fivefingersejä kuvailin ihan ensimmäisen kokeilun jälkeen, että olo on kuin oravalla, kun niillä menee. Sama olo jatkuu edelleen! Saucony Hattoreja voisi kuvailla, että niiden kanssa juostessa olo on kuin oravalla, jonka jalkapohjiin on liimaantunut ylimääräinen pahvinpala (aika ohut ja joustava pahvinpala, mutta pahvinpala kuitenkin).

(1) Olisi kiinnostavaa joskus kokeilla ihan tavallisia lenkkareita. Mutta ei vielä…

(2) On niitä tietysti kalliimpiakin harrastuksia kuin juoksu ohkaisilla kengillä. Jos ostaisin kymmenen paria Fivefingersejä vuodessa siihen menisi noin 900 euroa, mihin muuhun saman rahan voisi käyttää? Auton erityiskilpiin esimerkiksi (VFF-55 olisi hyvä)… Saman 900 euroa saisi ehkä nippanappa autostamme, mutta mihin ne rekisterikilvet sitten laittaisi, jos ei olisi autoa…?

(3) Fivefingersien heikko kohta omassa käytössäni on peukku- ja etuvarpaan kohdilla, kangas on kulunut nopeasti puhki (kynsien tarkka leikkaaminen ja pyöristäminen ei ole auttanut). Toisaalta Fivefingersien hinnat ovat tulossa kyllä alaspäin. Samoin joitain malleja mainostataan uudenlaisilla saumoilla ja varpaiden tpu- (muovia) vahvikkeilla. Fivefingers kso treksportteja pitää ehkä kokeilla…

På språng mot Lidingöloppen 2012, 2013, 2014, …

Alkunarina

Pieleen meni Lipitiloppetti 2011. Lidingössä on niin paljon juoksijoita, että lähdöt on porrastettu. Tuhat tyyppiä lähtee aina kerrallaan ja olin vasta neljännessä ”joggilähdössä”, joka lähti puoli tuntia ensimmäisen jälkeen. Kolme tuhatta juoksijaa lähti samalle reitille jo aikaisemmin. Ajattelin ettei se olisi mikään ongelma, mutta oli se.

Aloitin rauhallisesti, tai rehellisemmin sanoen hiljaa. Ensimmäisen kympin lähestyessä kone alkoi lämmetä  ja aloin oikein nauttia menosta (eli menin vieläkin hiljaa, mutta tällä kunnolla se sallittakoon)… Itseluottamus oli kunnossa, lisää vaan kierroksia pikkuhiljaa ja sitten viimeisellä kympillä vielä lisää… Vaan kuinkas sitten kävikään, kapeita polkuja riitti  (onko niitä aina ollut näin paljon?)   ja eteen sumppaantui hitaampia juoksijoita aiemmista lähtöryhmistä. Aika monta kilometriä maltoin odotella: ”rauhassa vaan, kyllä tässä ohi ehtii”. Mutta ei ehtinyt!

Oli pakko alkaa ohitella kiihdyttelemällä ja rynnimällä puoliksi metsän kautta (ursäktä!) Välillä pääsi menemään vapaasti jokusen sata metriä, mutta juuri kun sopiva juoksurytmi alkoi löytyä, edessä oli taas koko polun leveydeltä selkiä. Puolimatkan paikkeilla ongelma vielä paheni, eikä helpottanut ennen kuin oli myöhäistä.

Loppupätkän legendaarisen Abborrbackenin vedin sitten kaikki riskirajat ylittäen. Siinä ei tietenkään ollut mitään järkeä, kun kävellenkin (polvista käsillä tukien) olisi päässyt jyrkässä mäessä käytännössä samaa vauhtia. Mietin kumpi tuska on suurempaa, fyysinen vai henkinen piloille menneestä kisasta ja tulin siihen tulokseen että henkinen. Jatkoin tungoksessa juuri eteeni näkemättä ylivauhtia alamäkeen ja – löin varpaan kiveen ja lensin pöpelikköön.

Heti ylös tarkistamaan vauriot. Kumma kyllä, ei  juuri naarmuakaan missään. Entä se kolahtanut varvas? Murtuikohan se? Haittasi ainakin viimeisiä turhautuneita yrityksiä vauhdinpitoon. Tämäkin vielä.

Gospelbändin mairea lällätys ärsytti.

Fivefingersien varpaiden väliin tarttui ohituksessa pitkää heinää, mutta en jaksanut enkä ehtinyt irrottaa.

Apinan raivolla.

Maali.

Pois.

Jatkotarina

(-: Mahtavaa! Hyväksi on muuttunut tilanne urheilussa ja elämässä, kun tällaisesta marisen. ”Ei pääse ohi kun toiset juoksevat liian hitaasti”? – just. Eipä tässä tosiaan ole mitään syytä olla pettynyt. Onhan tuloskin sentään yli vartin parempi kuin viime vuonna ja yli puoli tuntia parempi kuin toissa vuonna. Ennätyksistäni olen kaukana, mutta on se aivan upeaa päästä vuosi vuodelta parempaan kuntoon seitsemän vuoden aina vaan pahentuneen sairastelun jälkeen (ehkä laitan siitäkin tarkemmin joskus tänne). Sitä paitsi olen nyt hurahtaneempi juoksuun kuin koskaan (-:

En sitä paitsi ole ikinä ollut häävi mäkijuoksija ja nyt olen korostetun huono erityisesti ylämäissä ja on pakko myötää, että kisa kaatui osin myös mäissä möngertämiseen. Juuri ylämäissä olisi kyllä ollut monta kertaa tilaa ja aikaa ohitella, mutta olin niissä yhtä hidas tai vielä hitaampi kuin kaikki muutkin. Alamäissä olen mielestäni parantanut paljon, kiitos minimaalijalkineiden. Perinteinen iskunpaikkani kilpailuissa on ollut aina heti ylämäen jälkeen (siinä moni ehkä ihan huomaamattaan höllää hetkeksi). Nyt huomasin uuden iskun paikan heti alamäen jälkeen. Pystyin aiempaa paremmin käyttämään vauhtia hyväksi ja jatkamaan samaa rullausta vielä hyvän matkaa mäen jälkeen. Jyrkät alamäet kilpavauhtia olivat silti liikaa. Mutkittelin ja olin koko ajan tarkkana, ettei askel karkaisi yhtään harpaksi, mutta lyhyt askel vaati voimakasta jarruttelua eivätkä reisiparkani olleet tottuneet ihan sellaiseen. Pahempaa kangistumista ei tullut, mutta ei  sista milen  ihan niin ketterästi sujunut kuin olin toivonut.

Mitenkäs tästä eteenpäin? Omia vahvuuksiaan on aina kivampi kehittää kuin omia heikkouksiaan. Alamäkiin voisin satsata, kun ne ovat lähteneet alkaneet uudella tekniikalla tuntumaan aiempaa mukavammilta. Pitäisikö tehdä alamäkivetoja? Onko sellaisia olemassa? Alamäkien pulma on tietysti, että niiden toisella puolen on ylämäkiä. Ylämäissä tarvitsisi voimaa. (Voima on heikko kohtani…) Juoksun herkkyys ei saisi kärsiä, joten voimaa pitäisi hankkia lajinomaisesti (ylämäkivetoja siis pitäisi…, uh,  ehkä sitten kesällä vähän…), mutta ei saisi vetää liian kovalla teholla niitä vetoja (vanha virhe). Tasamaallakin voi kyllä nostaa tehoja, jos siltä tuntuu, crescendona tietysti niin tottuu samalla matkaan – niin ja sitten kisoja. Ehkä pitää ensi vuonna hönkäistä taas se maraton (justhan minä 1998 viimeksi…) – joku mahdollisimman tasainen, kiitos –  ja lämmin!

(Tulipas intoilua; kunhan nyt ensin kävisi lenkillä enemmän…)

Fifteen million toes…

…learning how to play. Let there be rrruuunnn…

Nämä tulivat tänään. Nyt lenkille… (jatkan juttua kun olen tullut takaisin…  jatkoin kommentteihin: alustavaa testailua Bikiloista)

Fortyfingers… etsi kuvasta: 1. aidot Speedit, 2. väärennetyt Speedit, 3. aidot Bikila LS:t, 4. väärennetyt Bikila LS:t (joo-o, kaikki neljä…) ja 5. aidot varpaat.

Noita punamustia myytiin aiemmin Speedeinä, mutta nyt ne ovat näemmä Bikiloita – ehkä siksi, että Speed on tuntematon Fivefingers-malli Amerikan markkinoilla*. Sekä aidot italialaiset että feikkivibramit tehdään kyllä Kiinassa, mutta niissä voi silti olla ratkaisevia eroja.

Minimaalisia jalkineita: Vibram Fivefingersejä, aitoja ja vääriä, ja Feelmaxit mallia Panka. Lenkkikenkinä olen käyttänyt Vibrameja; Feelmaxit ovat olleet lähinnä työkenkinä ja yleensä silloin kun en halua herättää huomiota väärästä syystä. Vibramien erilliset varvastaskut vievät helposti päähuomion olennaiselta eli pehmusteiden ja tukien puuttumiselta. Olen kyllä alkanut arvostaa ihmisen jalkaterää aiempaa enemmän eivätkä Fivefingersit enää näytä omissa silmissä niin hassuilta kuin aluksi. Feelmaxeissa on myös kaikki olennainen – eli ei juuri yhtään mitään!  Täytyy silti myöntää, että varpaiden laittaminen omiin lokeroihin tuo vielä yllättävän mukavan lisän ohutpohjaiseen kenkään; maankamarasta saa napattua vielä hippusen paremmin kiinni.

* Ovelaa pihdata Speedejä Amerikan mantereelta, nyt harrastajat siellä ovat innoissaan uudesta hienosta keksinnöstä: kengännauhoista… ;)

Tenfingers

Lisäys 8.3.2011:  Pieni K ja isot kengät (kuva otettu 6.3.)

Vibram winter solution?

Tie kutsuu – Fivefingers Speed

Varvassukat varvaskenkiin – ten toes socks

Lisäys 19.12.2010: Oikea talvi tuli, miten kävi varvaslenkkeilyn?