Archive for the ‘Jalkajuoksentelua – nosoles’ Category

Vastaus kuva-arvoitukseen

15.06.2010

Ensivaikutelma: parhaat juoksukengät mitä minulla on ollut ikinä.
-Hankala laittaa jalkaan? Kyllä.
-Koomisen näköiset? Kyllä.
Mutta: olo on kuin oravalla kun näillä menee.

Neljä kuukautta myöhemmin.

Mainokset

Kuva-arvoitus

13.06.2010


Mikä tästä on mennyt?
Aika: tänään, paikka: Pyynikki

Kollektiivisia klompsukenkäharhoja

25.01.2010

Nuorten suosimat ohutpohjaiset kengät saavat fysioterapeutin harmistumaan. Jos kenkä on niin ohut, että sen saa kierrettyä melkein rullalle, niin jalka lipsuu linttaan. Jalka putoaa väärään asentoon, polvi ja lonkka kiertyvät, ja tulevaisuudessa nivelkuluma on todennäköistä…” (Saastamoinen 2010)

Voi niitä nuoria kun eivät kuuntele Asiantuntijaa. Entä lapsiparat, jotka kirmaavat kesällä kokonaan ilman kengänpohjia (paljain jaloin), saati jossain Afrikassa ympäri vuoden. Miten niiden jalkojen täytyykään olla lintassa ja polvien ja lonkkien toivottomilla venkuroilla…

Minulla lääkäri diagnosoi lapsena löysän nilkan. Ihmisillä on taipumus nähdä mitä odottivat näkevänsä ja ajan lääketieteellinen teoria ilmeisesti oli, ettei sellaista lasta oikein olekaan, jonka nilkoissa ei olisi jotain vikaa. Lääkäri määräsi kalliit ikävät puiset klompsukengät. En pitänyt niitä kuin kai kaksi kertaa eivätkä järkevät vanhemmat pakottaneet. Hyvin ovat nilkat toimineet ja kestäneet juoksukilpailujakin…

Tarinan jatko kuvaa, kuinka vahva taipumus nähdä, mitä odottaa näkevänsä on. Minulle ilmeisesti selitettiin lapsena nilkan ”ongelma” hiukan huonosti lattajaloiksi. Luulin sitten neljännesvuosisadan, että lattajalat minulla on; oikeasti oli hiukan korkea jalkaholvi. Olisihan se omin silmin pitänyt nähdä, että jalat eivät ole yhtään latuskat, mutta kun vaikka laiturilla jalanjälki ei näyttänyt latuskaiselta, sitä jotenkin ajatteli että jalka ei kai sitten ollut tarpeeksi märkä.

Samalla kun selvisi, että ei ole lattajalkaa, urheilukaupan testeissä mitattiin nilkassa ”ylipronaatiota”*… Melkein kaikkien nilkoissahan on jotain vikaa, liikaa pronaatiota tai liian vähän… Juoksukenkiin tarvitaan erilaisia tukia ja virityksiä joka suuntaan… Iskunvaimennuksessakaan ihmisen jaloista ei ole juostessa mihinkään… Kenkiin tarvitaan myös superpaksut pehmopohjat…

* Voi olla niinkin, että ylipronaatio oli todellinen ongelma, joka johtui juuri niistä pehmustetuista kengistä – nilkkä vääntyi, kun jalka yritti epätoivoisesti tuntea missä se maankamara oikein on!

Lähde:
Saastamoinen, T. 2010, haastattelu: Jäske, U.: Jalkakipu voi hellittää pienellä vaivalla: ohutpohjaiset kengät saavat fysioterapeutin harmistumaan. Hämeen sanomat 13.1. s. 12.

Mummojen laji

01.12.2009

McDougall (2009) tekee legendaa rarámuri-intiaaneista – ja myös urbaanimman maailman parhaista juoksijoista… joista monet ovat varsin kaheleita… mutta poikkeuksetta rakastavat lajiaan. Vielä enemmän legendaa kehittyy, kun parhaista parhaat onnistutaan houkuttelemaan samaan kilpailuun rarámurien kotikentälle Meksikon Kuparikanjoniin.

Rarámurit eivät venyttele tai käytä lisäravinteita ja heidän juoksujalkineensa ovat äärimmäisen pelkistettyjä (video – ei mitään klompsukenkiä). Lapsena intiaanit pelaavat juoksuleikkiä, jossa osanottajien tasoeroja tasoittaa pallon potkiminen vauhdissa varsin rajussa maastossa. Aikuisena (vauhti-) leikittely jatkuu ja matkat pitenevät – touhu muuttuu melkoisen rankaksi ulkopuolisen silmin. Juoksukilpailut ovat bileitä ja samalla rituaaleja, joiden ansiosta ei tarvitse sotia. Hyvä idea, rauhoittaa kummasti, kun ensin juoksee vuorokausitolkulla pitkin ja poikin kanjoineita. Juoksemisen lisäksi rarámurit myös juopottelevat paljon, mutta en nyt tiedä onko se niin hyvä idea.

Rarámureilla naisten juoksukisat ovat lyhyitä (60-80 km) ei siksi, että naiset olisivat huonompia, vaan koska välillä on imetettävä vauvoja. Pitkän matkan juoksu on tasa-arvoinen laji: naiset ovat yhtä hyviä (tai parempia) kuin miehet. Eikä ikäkään paljon paina kun matkaa laitetaan tarpeeksi, jo tavallisella maratonilla 64-vuotiaat vaarit ovat edelleen yhtä hyviä kuin 19-kesäiset junnut (häviävät yhtä vähän 27-v. eliitille).

Naiset ovat hyviä kestävyysjuoksijoita- vanhat ovat hyviä kestävyysjuoksijoita – ihminen yleensä on hyvä kestävyysjuoksija (Bramble ja Lieberman 2004). Olemme loistavasti sopeutuneita pitkään hitaaseen juoksuun. Juoksijoita viehättää ajatus, että pitkän matkan juoksuun erikoistuminen on ollut ratkaiseva sopeuma ihmisen evoluutiossa (Holmén 2009; tarkempia kommentteja ja hieno video).

Juoksua satoja kilometrejä putkeen autiomaassa ja vuorilla? Huh, rauhoitutaanpa nyt toviksi ja eläydytään hetkeksi arkisen ahertajan elämään, työhevosen, joka nyt vaan sattuu harrastamaan maratoneja ja triathloneja ja pakertaa työkseen kansainvälisiä menestyskirjoja (Murakami 2009). Tälle tavalliselle tallaajalle jo sadan kilometrin juoksukilpailu ottaa lujille fyysisesti, ja henkisesti pitkään vielä jälkeen päinkin.  ”Menin läpi kiviseinän. Sen jälkeen minun ei tarvinut ajatella. Tai tarkemmin, ei ollut tarvetta tietoisesti ajatella, ettei ajattelisi.”

Acknowledgements: Pauli löysi ja lainasi McDougallin ja Murakamin kirjat. Pitihän ne sitten ostaa omiksikin.
Disclaimer: Ei, en ole harkinnut siirtyväni ultramatkoille.

Viitteet:

Bramble, D. M. ja Lieberman, D. E. 2004: Endurance running and the evolution of Homo. Nature 432: 345-352.
Holmén, J. 2009: Uimareita vai juoksijoita: Esi-isillä oli kiire raatojen luokse. Juoksija 9: 38-39.
McDougall, C. 2009: Born to run: The hidden tribe, the ultra-running, and the greatest race the world has never seen. Profile Books Ltd, Lontoo. 287 s.
Murakami, H. 2009: What I talk about when I talk about running: A memoir. Vintage books, Lontoo. 180 s.

Lisäys 28.1.2010: video – kohdan 5 min 19 s hidastus on hieno.