Posts Tagged ‘Lidingöloppet’

Vain kolme miljoonaa senttimetriä

15.10.2012

Verryttely tarkoittaa tällä kertaa jonkun hassun sadan metrin hölköttelyä, periaatteen vuoksi. Satun silti näkemään pähkinänakkelin, se on lenkkielis – luonto on eksoottista näin kaukana lännessä. (Mitähän pähkinänakkeli on ruotsiksi? Aha, nötväcka.) Hippiäisiäkin näen, hieno lenkkilintupinna myös; kungsfåglar!

”Bara hundratusen centimeter kvar!

– pikkutyttö matkan varrella, lasten oman juottoaseman lähellä, on keksinyt oman kannustuksen :-) Täydestä menee minulle, vaikka paikasta on matkaa maaliin noin miljoona senttimetriä. Vaikea juosta ja laskea yhtä aikaa… Onneksi, miljoona senttiä kuulostaa kamalan pitkältä…

Mittayksiköstä riippumatta, on yleensä aina virhe ajatella jäljellä olevaa matkaa. Vastaava juttu kuin, että onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi: onko matka puoliksi vielä juoksematta vai puoliksi jo juostu.

Lidingöloppetissa kilometrikyltit ovat perinteisesti juuri väärinpäin, ne kertovat montako kilometriä on edessä. Yritän aina kääntää sen mielessäni toisin päin, montako kilometriä on takana.

Kun juostaan kilpaa, ei ole väliä paljonko matkaa on jäljellä, sitä on aina liikaa, ihan aina, ihan liikaa; niin iso tuskamöykky, että sitä kannata päästää etukäteen itseään musertamaan.

Juoksun aikana on hyvä miettiä tuskan olemusta. Kun keskityn vain pieneen hetkeen, niin eihän tämä nyt niin pahalta tunnu. Jalkoihin sattuu, keuhkoihin sattuu, mutta kyllähän tätä sekunnin kestää ihan helposti. Viisikin sekuntia. Ja sitten on taas monta metriä lisää matkaa takana.

Tuntuu pahalta, mutta oikealla tavalla pahalta. Tietää, että tämä piina loppuu tasan sillä sekunnilla, kun pysähtyy maalissa.

Kainalot hiertyvät, unohdin vaseliinin kotiin (amatööri!), pikkujuttu, mutta häiritsee vähän, koska hiertäminen on vääränlaista kipua.

Kaikki hauskuus oikeastaan vasta alkaa, kun on riittävästi matkaa takana. Alku on aina jotenkin räpellystä, häsäystä ja huohotusta, joka on vaan kestettävä, että pääsee kokemaan pitkän juoksukilpailun loppukilometrit.

Alan saada hullun kiiltoa silmiin. Nyt voi jopa päästää mieleen ajatuksen, että paljonko vielä on matkaa jäljellä. Onhan sitä vaikka kuinka, jes, onneksi tämä ei vielä ihan heti lopu!

Luultavasti menen liian hiljaa, kun tuntuu jollain tasolla hyvältä. Huonon kunnon hyvä puoli on, että menosta voi nauttia; huonon kunnon huono puoli on, että kunto on huono, ajastakin tulee ihan kökkö. Hyvässä kunnossa saisi itsestään enemmän irti. Silloin juoksusta nauttiminen olisi merkki siitä, että menee liian hiljaa (paitsi jos johtaisi kisaa ja taktikoisi, mutta Lidingöloppetia on aika vaikea johtaa…) Tietysti kunto ei voi olla liian huono, koska silloin ei kolmeakymppiä pystyisi edes juoksemaan.

Reitti kurvaa merenrantaan. Hetken on kummallisen hiljaista. Hiljaisuus täyttää pään, tai pikemminkin tyhjentää. Kevyt olo vähän aikaa. Lintu leijuu pään yllä, onko joku peto? En ehdi katsoa kunnolla. Reitti kurvaa takaisin metsään.

Outoa, toivon että lopun ylämäet tulisivat jo, Abborrbacken ja Karins backe (tällä reissulla oppi sen jälkimmäisen mäenkin nimen). Alamäet tökkivät, jalkoihin sattuu niin paljon. Olen kyllä varonut harppomasta aiempia alamäkiä, mutta kun ei ole lihaskuntoa niin ei ole, miten sitä voisikaan olla, kun en ole kuntoillut…?

Hieno hetki kun tajuan, ettei sippaamista tule tällä kertaa, vaan loppuun saakka mennään, hyytymättä. Ylämäet ovat lyhyitä. Tuntuu melkein kuin olisin fuskannut alussa menemällä alussa niin hiljaa, että jaksan vielä lopussa.

Maalissa naamalle juuttuu hymy pitkäksi aikaa.

349 dagar kvar (kvak)

Sandra Eriksson kirjoitti hienosti* kilometri kilometriltä, miltä Lidingöloppet tuntuu hyvässä kunnossa (niin hyvässä, että voittaa). Sitä voisi kokeilla joskus, en nyt tarkoita Lidingöloppetin voittamista, vaikka sitäkin olisi kiva kokeilla, vaan sitä, että kirjottaisin jokaisesta kilometristä jotain. Tarvitsisin varmaan kyllä sanelukoneen tai jotain mukaan, että muistaisin kaikki 30.

* Hevoskuurissa Tero Viljasen suomennos.

Mainokset

På språng mot Lidingöloppen 2012, 2013, 2014, …

06.10.2011

Alkunarina

Pieleen meni Lipitiloppetti 2011. Lidingössä on niin paljon juoksijoita, että lähdöt on porrastettu. Tuhat tyyppiä lähtee aina kerrallaan ja olin vasta neljännessä ”joggilähdössä”, joka lähti puoli tuntia ensimmäisen jälkeen. Kolme tuhatta juoksijaa lähti samalle reitille jo aikaisemmin. Ajattelin ettei se olisi mikään ongelma, mutta oli se.

Aloitin rauhallisesti, tai rehellisemmin sanoen hiljaa. Ensimmäisen kympin lähestyessä kone alkoi lämmetä  ja aloin oikein nauttia menosta (eli menin vieläkin hiljaa, mutta tällä kunnolla se sallittakoon)… Itseluottamus oli kunnossa, lisää vaan kierroksia pikkuhiljaa ja sitten viimeisellä kympillä vielä lisää… Vaan kuinkas sitten kävikään, kapeita polkuja riitti  (onko niitä aina ollut näin paljon?)   ja eteen sumppaantui hitaampia juoksijoita aiemmista lähtöryhmistä. Aika monta kilometriä maltoin odotella: ”rauhassa vaan, kyllä tässä ohi ehtii”. Mutta ei ehtinyt!

Oli pakko alkaa ohitella kiihdyttelemällä ja rynnimällä puoliksi metsän kautta (ursäktä!) Välillä pääsi menemään vapaasti jokusen sata metriä, mutta juuri kun sopiva juoksurytmi alkoi löytyä, edessä oli taas koko polun leveydeltä selkiä. Puolimatkan paikkeilla ongelma vielä paheni, eikä helpottanut ennen kuin oli myöhäistä.

Loppupätkän legendaarisen Abborrbackenin vedin sitten kaikki riskirajat ylittäen. Siinä ei tietenkään ollut mitään järkeä, kun kävellenkin (polvista käsillä tukien) olisi päässyt jyrkässä mäessä käytännössä samaa vauhtia. Mietin kumpi tuska on suurempaa, fyysinen vai henkinen piloille menneestä kisasta ja tulin siihen tulokseen että henkinen. Jatkoin tungoksessa juuri eteeni näkemättä ylivauhtia alamäkeen ja – löin varpaan kiveen ja lensin pöpelikköön.

Heti ylös tarkistamaan vauriot. Kumma kyllä, ei  juuri naarmuakaan missään. Entä se kolahtanut varvas? Murtuikohan se? Haittasi ainakin viimeisiä turhautuneita yrityksiä vauhdinpitoon. Tämäkin vielä.

Gospelbändin mairea lällätys ärsytti.

Fivefingersien varpaiden väliin tarttui ohituksessa pitkää heinää, mutta en jaksanut enkä ehtinyt irrottaa.

Apinan raivolla.

Maali.

Pois.

Jatkotarina

(-: Mahtavaa! Hyväksi on muuttunut tilanne urheilussa ja elämässä, kun tällaisesta marisen. ”Ei pääse ohi kun toiset juoksevat liian hitaasti”? – just. Eipä tässä tosiaan ole mitään syytä olla pettynyt. Onhan tuloskin sentään yli vartin parempi kuin viime vuonna ja yli puoli tuntia parempi kuin toissa vuonna. Ennätyksistäni olen kaukana, mutta on se aivan upeaa päästä vuosi vuodelta parempaan kuntoon seitsemän vuoden aina vaan pahentuneen sairastelun jälkeen (ehkä laitan siitäkin tarkemmin joskus tänne). Sitä paitsi olen nyt hurahtaneempi juoksuun kuin koskaan (-:

En sitä paitsi ole ikinä ollut häävi mäkijuoksija ja nyt olen korostetun huono erityisesti ylämäissä ja on pakko myötää, että kisa kaatui osin myös mäissä möngertämiseen. Juuri ylämäissä olisi kyllä ollut monta kertaa tilaa ja aikaa ohitella, mutta olin niissä yhtä hidas tai vielä hitaampi kuin kaikki muutkin. Alamäissä olen mielestäni parantanut paljon, kiitos minimaalijalkineiden. Perinteinen iskunpaikkani kilpailuissa on ollut aina heti ylämäen jälkeen (siinä moni ehkä ihan huomaamattaan höllää hetkeksi). Nyt huomasin uuden iskun paikan heti alamäen jälkeen. Pystyin aiempaa paremmin käyttämään vauhtia hyväksi ja jatkamaan samaa rullausta vielä hyvän matkaa mäen jälkeen. Jyrkät alamäet kilpavauhtia olivat silti liikaa. Mutkittelin ja olin koko ajan tarkkana, ettei askel karkaisi yhtään harpaksi, mutta lyhyt askel vaati voimakasta jarruttelua eivätkä reisiparkani olleet tottuneet ihan sellaiseen. Pahempaa kangistumista ei tullut, mutta ei  sista milen  ihan niin ketterästi sujunut kuin olin toivonut.

Mitenkäs tästä eteenpäin? Omia vahvuuksiaan on aina kivampi kehittää kuin omia heikkouksiaan. Alamäkiin voisin satsata, kun ne ovat lähteneet alkaneet uudella tekniikalla tuntumaan aiempaa mukavammilta. Pitäisikö tehdä alamäkivetoja? Onko sellaisia olemassa? Alamäkien pulma on tietysti, että niiden toisella puolen on ylämäkiä. Ylämäissä tarvitsisi voimaa. (Voima on heikko kohtani…) Juoksun herkkyys ei saisi kärsiä, joten voimaa pitäisi hankkia lajinomaisesti (ylämäkivetoja siis pitäisi…, uh,  ehkä sitten kesällä vähän…), mutta ei saisi vetää liian kovalla teholla niitä vetoja (vanha virhe). Tasamaallakin voi kyllä nostaa tehoja, jos siltä tuntuu, crescendona tietysti niin tottuu samalla matkaan – niin ja sitten kisoja. Ehkä pitää ensi vuonna hönkäistä taas se maraton (justhan minä 1998 viimeksi…) – joku mahdollisimman tasainen, kiitos –  ja lämmin!

(Tulipas intoilua; kunhan nyt ensin kävisi lenkillä enemmän…)

Mikä ei tapa, se sattuu pirusti

30.09.2010

Hurraa!

Ei mitään pulmia Lidingössä, mitä pelkkä harjoittelu ei ratkaisisi :)

Parikymppiä meni ihan ketterästi, mutta sista milen töpöteltiin kokovartaloväsymyksessä. Parikymmentä minuuttia sentään lähti viime vuotisesta tunteellinensiilitoipilaskisasta, mutta – huipulle on pitkä matka, jos haluaa rock’n’rollata.

Jutun otsikko on napattu matkan varrelta t-paidasta. Tällä tavalla huonossa kunnossa tämä touhu sattuu kyllä selvästi vähemmän kuin jos olisi hyvässä kunnossa – lyhyeen loppuisi meno, jos juoksisin niin, että tosissaan tuntuu pahalta.

Maalikuva

Projekti Lipitikipitiloppetti 2.0

02.10.2009
Kuva 2009, ai miten niin tunteet pinnassa? ( http://tinyurl.com/ycpcbw3 )

Ai miten niin tunteet pinnassa?

Maaliin!

Ensimmäiset kymmenen kilometriä olin yhtä hymyä. Helppoa. Maisemat, sää, yleisö – kaikki upeita. Maltoin olla hötkyilemättä. Nyt ei tarvitse juosta täysiä.

Kympin jälkeen jalat alkoivat jo väsyä… aika pian.

Viimeiset kaksikymmentä kilometriä – no, ajattelin, että tämä on hienoa sitten jälkeenpäin. Vauhti hiipui koko ajan loppuun saakka, suunnilleen joka kilometri edellistä hitaampi (gepsistä voi tutkia tarkemmin, sain lainaan sellaisen).

Pian jalat olivat niin kipeät, että alamäet eivät enää menneetkään hyvin. Piti satsata ylä-; koko matka juosten! Abbobackenia menin silmät kiinni ja alkoi oikein itkettää. Höh, tämä on kuitenkin vaan juoksukisa, miten näin voi tunteet puskea pintaan? No, ehkä ei tarvitse analysoida ja selitellä itselleen tai muille.

Ei kisa siihen loppunut. Viimeiset neljä kilometriä on pitkät niin. 27 km kohdalla soi Foo fighters ja joku porukka tsemppasi hurjasti juoksijoita vaaleanpunaisten vappuhuiskujen kanssa. Taas liikuttui ja jaksoi liikkua hetken sen voimin. Näin amatööri voi ja saa ottaa lisäpotkua oman pään ulkopuoleltakin.

Kaksi kilometriä kestää kauan, jos siihen menee vartti.

Viimeistä ei lasketa, joten tämä on viimeinen kilsa (juoksijan logiikkaa).

Sippaaminen on eri asia, nyt on vaan jalat ihan poikki. Kiri.

Nojausta polviin, mitali. Au. Pripsiä, mustikkasoppaa – kisassa ehti suolakurkkuakin. Au. Båten avgår, mennään, bamsemumseja matkalta.

[Nostin jutun täältä. Ei noihin kommentteihin saa kuviakaan – ja on tämä uuden viestiketjun arvoinen!]

Lidingöloppet

(C) S

Projekti Lipitikipitiloppetti

11.09.2006

Edessä olisi ”laiskan miehen maraton” Lidingöloppet (30 km, joka ihan eri asia kuin 42.195 km; reitti on Lidingössä rankka, mutta silti). Nyt joutuvat omat opit tulikokeeseen. Ongelma on että kisaan on nyt se kaksi viikkoa, mutta ylivoimaisista syistä en ole kyennyt harjoittelemaan puoleen vuoteen ja lähtötaso oli hyvin heikko. Muutaman viikon olen sentään pystynyt säännölliseen lenkkeilyyn (toiseksi tärkein sääntö!) ja sitten ajoittain lenkkeilyn ilokin on palannut (tärkein sääntö!), joten ihan toivoton tilanne ei ole. Onneksi edessä ei ole maraton. Kun lenkit ovat olleet kuuden kilometrin mittaisia (”pitkä” lenkki kymmenen ja puoli), kolmenkympin kisa tuntuu aika urakalta. Sääntöjä 3-6 (tulossa) käytetään aiemmin kuin kaksi viikkoa ennen kisaa, joten ainoa vaihtoehto on sääntö seitsemän. Seiskasääntöönhän liittyy, että viimeisten kahden viikon aikana homman voi vain mokata, joten saa nähdä kuinka äijän käy. Raportoin etenemisestä (mokaamisesta?) tähän.