Bå. Virikkeitä uudesta Juoksijasta (viitteet Hannus 2006 ja Wannas 2006):
Pitäisikö mennä hyppimään hiekassa? Tasakäpälää ylös ja alas kukkuloita. Niin tekee kertomansa mukaan S. Lebed (Lebid) – jopa 15 kilometriä kuukaudessa. Lebed ei ole mikään turha jätkä. Kaveri on maastojuoksuspesialisti ja lajissa jo kuusinkertainen Euroopan mestari.
Wannaksen juttu Keniasta on kiintoisa. Onneksi en takavuosien harjoittelussani viitsinyt noudattaa perinteistä suomalaista harjoituslinjaa. Kenialaiset juoksevat kovaa ja on kiva huomata menetelmieni muistuttaneen enemmän kenialaista linjaa kuin suomalaista – ainakin mitä tulee rentoon (laiskaan) otteeseen harjoittelun ulkopuolella.
Tutulta kuulostaa esimerkiksi, että TV-kovat eivät kuulu ohjelmaan (ne olivat ikäviä ja tuntuivat tarpeettomilta).
Loppua kohti kiihtyvät lenkit olivat tärkeimmät harjoitukseni maratoneille (crescendo rules). Kenialaiset kiihdyttävät lähes joka lenkillä, itselläni crescendot rajoittuivat kyllä muutamiin pitkiin erikoisharjoituksiin. Yleensä menin aina samaa viiden minuutin kilometrivauhtia.
Vedoissa olisi voinut soveltaa S. S. Shaheenin asennetta ”lopettaa harjoituksen ensimmäiseen tai toiseen vetoon, jos juoksu ei tunnu maistuvan”. Vetoja tein aina päättämäni määrän – ja ainakin viimeiset ihan täysillä; ehkä siksi vetoharjoituksia tuli tehtyä vain muutamia kesässä. Joskus tuhosin kilpailukuntoni liian kovaksi osoittautuneeseen mäkiharjoitukseen.
Sen sijaan kilpailuissa asenne oli aina ”niin kova aika kuin mahdollista”. Ei ainakaan oppinut luovuttamaan. (Kärkijoukossa olisi voinut olla viisasta taktikoidakin, mutta harvoin sitä ihan kärkeen pääsi juoksemaan).
Venyttelyä ja lihaskuntoharjoittelua olen pitänyt tärkeänä ja niitä olisi voinut harrastaa enemmän kuin tuli tehtyä. Wannas on jo toinen mzungu joka tähdentää, etteivät kenialaiset venyttele (toinen oli M. Bakken). Ehkä kenian lämmössä sellainen ei sitten ole niin olennaista.
Hannus, M. 2006: Hiekka tekee hyvää. Juoksija 3: 12.
Wannas, S. 2006: Mzungu keniassa. Juoksija 3: 28-30.
Suksihiihtelyä 
26.05.2006 12:33 |
Tuo on aika kummallista, kun nykyään juoksukisoissa yhä useammin ”joutuu” juoksemaan myös sijoituksista ja siten taktikoimaan. Onhan se tavallaan hauskaa ja uusi haaste, mutta toisaalta siinä on myös tyhmä olo ja ”jarrutellessa” kisa tuntuu menevän osittain pilalle. Olen siis myös (liikaa?) tuon ’niin kova aika kuin mahdollista’ -koulukunnan miehiä.
Sitten toisaalta suunnistuksessa en pääse yksinään mihinkään, vaan kaipaan niitä muita/vastustajia siihen rinnalle. Tosin ehkä sellainen ’pienessä ryhmässä karkuun’ -kisa on minulle siinä lajissa kaikista mieluisin.