J 5/2006

Bå! Juoksijan mielenkiintoisin juttu minusta tällä kertaa oli doktor Holménin (1). Esimerkki- (-merkillinen) kahdeksan päivää (huomaa: ei viikko, H. ei perusta viikonpäivistä) on jännä; kummasti vaan joka päivä tulee 26-36 km, oli kyseessä sitten helppo päivä tai kova. Onneksi H. kertoo mikä on kova päivä (yhden päivän 3xvitonen 14.44-15.19 + verkat ja iltalenkki), muuten ei välttämättä kekkaisi, että esimerkiksi edellinen päivä (16 km 59.35 + 11 km sis. 5×100 m 13.2-15.3 s) on kevyt ja seuraavan päivän crescendo-aamulenkkikään (36 km, väli 31-35 km 3.00-3.09 min/km) ei ole kova.

Huiput ovat huippuja ja harjoittelevat niin kuin huiput.

Sinänsä mukavaa, että Juoksija (vuoden 2001 ja eräiden kisojen jälkeen) on satsannut vähemmän pelkkään kilpaurheiluun. Kilpailu on hyvä, mutta liian kova kilpailu (rahasta) ei. On uusi linja varmaan lehden pisneksellekin hyvä, kun kerta kuntourheilun suosio maassa kasvaa (maratonien osanottajamäärät), mutta kilpakestävyysjuoksun taso laskee (toissaviikonlopun Hämeenlinnan kaupunkimaratonilla ekana maaliin tulleen aika oli erinomainen – herrat 55 v. sarjalaiselle! Yleinen sarja voitettiin yli 3 h ajalla).

Kuntourheilusta tulee helposti läpäläpälöpölöpöjuttuja, joita ovat naistenlehdet pullollaan, mutta silti viime aikojen Juoksija-jutuissa on ollut aina mukana joku niin mielenkiintoinen, että mieleni on tehnyt niistä raportoida plokiin. Joinain vuosina iso-J. oli, IMHO ja kaikella kunnioituksella, varsin tylsä lehti. Tietty pitää säästää 80-luvun alun ja vanhemmat ”kaikista ei ole beduiineksi” -numerot. Niissä ovat kuitenkin ne legendaarisimmat ja hurmoshenkimmät jutut, joihin ei liene enää paluuta.

(1) Holmén, J. 2006: Kahdeksan päivää ihanneharjoitusta. Juoksija 5: 24-25.