Mummojen laji

McDougall (2009) tekee legendaa rarámuri-intiaaneista – ja myös urbaanimman maailman parhaista juoksijoista… joista monet ovat varsin kaheleita… mutta poikkeuksetta rakastavat lajiaan. Vielä enemmän legendaa kehittyy, kun parhaista parhaat onnistutaan houkuttelemaan samaan kilpailuun rarámurien kotikentälle Meksikon Kuparikanjoniin.

Rarámurit eivät venyttele tai käytä lisäravinteita ja heidän juoksujalkineensa ovat äärimmäisen pelkistettyjä (video – ei mitään klompsukenkiä). Lapsena intiaanit pelaavat juoksuleikkiä, jossa osanottajien tasoeroja tasoittaa pallon potkiminen vauhdissa varsin rajussa maastossa. Aikuisena (vauhti-) leikittely jatkuu ja matkat pitenevät – touhu muuttuu melkoisen rankaksi ulkopuolisen silmin. Juoksukilpailut ovat bileitä ja samalla rituaaleja, joiden ansiosta ei tarvitse sotia. Hyvä idea, rauhoittaa kummasti, kun ensin juoksee vuorokausitolkulla pitkin ja poikin kanjoineita. Juoksemisen lisäksi rarámurit myös juopottelevat paljon, mutta en nyt tiedä onko se niin hyvä idea.

Rarámureilla naisten juoksukisat ovat lyhyitä (60-80 km) ei siksi, että naiset olisivat huonompia, vaan koska välillä on imetettävä vauvoja. Pitkän matkan juoksu on tasa-arvoinen laji: naiset ovat yhtä hyviä (tai parempia) kuin miehet. Eikä ikäkään paljon paina kun matkaa laitetaan tarpeeksi, jo tavallisella maratonilla 64-vuotiaat vaarit ovat edelleen yhtä hyviä kuin 19-kesäiset junnut (häviävät yhtä vähän 27-v. eliitille).

Naiset ovat hyviä kestävyysjuoksijoita- vanhat ovat hyviä kestävyysjuoksijoita – ihminen yleensä on hyvä kestävyysjuoksija (Bramble ja Lieberman 2004). Olemme loistavasti sopeutuneita pitkään hitaaseen juoksuun. Juoksijoita viehättää ajatus, että pitkän matkan juoksuun erikoistuminen on ollut ratkaiseva sopeuma ihmisen evoluutiossa (Holmén 2009; tarkempia kommentteja ja hieno video).

Juoksua satoja kilometrejä putkeen autiomaassa ja vuorilla? Huh, rauhoitutaanpa nyt toviksi ja eläydytään hetkeksi arkisen ahertajan elämään, työhevosen, joka nyt vaan sattuu harrastamaan maratoneja ja triathloneja ja pakertaa työkseen kansainvälisiä menestyskirjoja (Murakami 2009). Tälle tavalliselle tallaajalle jo sadan kilometrin juoksukilpailu ottaa lujille fyysisesti, ja henkisesti pitkään vielä jälkeen päinkin.  ”Menin läpi kiviseinän. Sen jälkeen minun ei tarvinut ajatella. Tai tarkemmin, ei ollut tarvetta tietoisesti ajatella, ettei ajattelisi.”

Acknowledgements: Pauli löysi ja lainasi McDougallin ja Murakamin kirjat. Pitihän ne sitten ostaa omiksikin.
Disclaimer: Ei, en ole harkinnut siirtyväni ultramatkoille.

Viitteet:

Bramble, D. M. ja Lieberman, D. E. 2004: Endurance running and the evolution of Homo. Nature 432: 345-352.
Holmén, J. 2009: Uimareita vai juoksijoita: Esi-isillä oli kiire raatojen luokse. Juoksija 9: 38-39.
McDougall, C. 2009: Born to run: The hidden tribe, the ultra-running, and the greatest race the world has never seen. Profile Books Ltd, Lontoo. 287 s.
Murakami, H. 2009: What I talk about when I talk about running: A memoir. Vintage books, Lontoo. 180 s.

Lisäys 28.1.2010: video – kohdan 5 min 19 s hidastus on hieno.

Mainokset

4 vastausta to “Mummojen laji”

  1. nopoles Says:

    McDougallin kirja on suomennettu: Syntynyt juoksemaan; kustantanut Docendo. Pitää ehkä ostaa joulupukille.

  2. nopoles Says:

    Murakamin kirjakin on suomennettu; Murakami, H. 2009: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Suom. 2011 Kiiskinen, J. Tammi. 176 s.

    Joulupukille.

  3. nopoles Says:

    En ihan osta tuota Holménin mainitsemaa hypoteesia raadonsyönnin merkityksestä ihmisen kehityshistoriassa. Ihan ennakkoluuloton ja tutkimisen arvoinen juttu, mutta evidenssiä ei oikein ole. Raadot eivät ole olennainen ravinnonlähde ihmisille ainakaan nykyään missään ja ihminen on myös herkkä sairastumaan lihasta, jossa bakteerit ovat alkaneet vähänkin jylläämään. Makuaistikin äkkiä varoittaa ihmistä, että älä syö pilaantunutta lihaa.

    Tuoreet raadot savannilla ovat niin kilpailtu elinkeino, että on vaikea ajatella miten esi-isämme olisivat siinä pärjänneet (puhutaan ajoista ennen keihäitä ja kivikirveitä). Korppikotkan aisteilla raadot löytyvät ja ja ehtivät paikalle ihmistä nopeammin. Kun ihmiset ehtivät paikalle, siellä on todennäköisesti jo hyeenoja tai leijonia.

    Entä sitten hypoteesi, että ihminen on kehittynyt kuuman ilmaston kestävyysjuoksijaksi – mestarihölkkääjäksi, joka pystyy hengittämään eri tahtiin kuin juoksee, hitaasti mutta riittävän kovaa läkähdyttämään antiloopin, joka tähän ei pysty – eikä pysty myöskään jäähdyttämään itseään hikoilemalla. Tämä olisi upea ajatus, suoraa todistusaineistoa tämänkin hypoteesin tueksi on niukasti, mutta enemmän kuin raatojen syönnistä; ainakin nämä kolme kaveria ja muutama muu maailmassa osaavat (vielä?) tempun:

    Kestävyysmetsästys – Persistence hunting, BBC

    Älyttömän hienoa, että tämä on saatu filmattua.

  4. nopoles Says:

    Ehkä sitä raatoteoriaa pitää miettiä vielä uudelleen tosissaan…

    Onkohan kellään parempaa pokkaa kuin näillä videon tyypeillä?

    Viisitoista leijonaa saaliinsa luona ja…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: